Äidin sanoja- Kirje tyttärestä, joka teki minusta äidin
11.4.2001 kello 14.53 syntyi pieni kaunis tyttö, esikoiseni joka teki minusta äidin. Suuria tunteita laidasta laitaan; iloa, rakkautta, pelkoa, epävarmuutta ja herkkyyttä. Molemmat toisiaan opettaen joka päivä kasvettiin, välillä nauraen, välillä itkien.
“Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella
Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan.”
Pieni kiharapäinen tyttöni oli hyvin tomera ja päättäväinen jo lapsuuden leikeissä. Saattoi hän olla myös hiukan dramaattinen pikku haavereissa; tikku varpaassa vaati vähintään kaksi ihmistä paikalle. Toisen pitämään kiinni ja toisen poistamaan tikkua. Luonnetta on kyllä löytynyt, ja sisukkuutta. En tiedä kumpi välillä oli lujemmalla, kiharapäinen tyttö vai pieni, musta shettisponi. Ainakin yhtä jääräpäitä molemmat jos sille päälle sattuivat.
Paljon on vuosien varrelle mahtunut iloa ja surua. Yhteistä tekemistä ja retkiä, luopumista ja tuskaa ja kaikki ne tunteet on opettaneet ja yhdistäneet meitä. Paljon on vuosista muistoja valokuvina ja kiharapäisen tytön valmistamia äitienpäivälahjoja sekä kortteja.
Olen hänelle sattuneen onnettomuuden takia joutunut kasvokkain sen tosiasian kanssa, että lapset ovat vain lainassa meillä vanhemmilla. Vaikka enkeleitä silloin matkassa olikin, mielessä ehti käydä läpi monenlaisia vaihtoehtoja siitä miten elämä voi hetkessä muuttua. Ikävä kyllä sitä ei koskaan pysty unohtamaan, mutta yritän joka päivä työntää ajatuksen jonnekin syvälle kaapin nurkkaan.
“Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.”
Tänään tuo kiharapäinen tyttö täyttää jo seitsemäntoista. Hänestä on tullut hyvin kaunis, määrätietoinen, ahkera, kohtelias ja tunnollinen nuori nainen. Välillä se paiskoo ovia ja päästää sammakoita suustaan, mutta muistaa aina jälkeenpäin pyytää anteeksi käytöstään. Toisinaan yllättää pienillä asioilla; tuo töistä tullessaan jotain hyvää mistä tietää äidin pitävän tai on laittanut ruoan valmiiksi kun tulen töistä. Olen kiitollinen ja ylpeä, että hän arvostaa itseään ja elämää. Toivon, että mitä ikinä hän elämässään tekeekään, tekee sen omasta tahdostaan, sydämellään ja elämää kunnioittaen.
Olen aina ollut huono kehumaan ja kiittämään, mutta rakastanut olen ja huolehtinut välillä liiankin kanssa. Uskon, että olen kuitenkin jotain osannut oikeinkin tehdä ja opettaa hyviä asioita. Toivon, että kiharapäinen tyttö pysyy aina omana vahvana itsenään, uskoo itseensä ja tavoittelee unelmiaan.
Ja vaikka hän ei aina jaksaisikaan olla vahva ja kompastelee elämän poluilla, minä olen tukena ja lohdutan parhaani mukaan sillä rakastan häntä valtavan paljon.
Sain idean erikoispostaukseen ja tässä postaus äitini kirjoittamana. Tytär on sanaton ja hädintuskin näkee lukea kyynelten takaa jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Kuten todettu, perhe on kaikki kaikessa. <3