Eletään aikaa tasan vuosi sitten. On se kuuluisa hetki jolloin vuosi 2016 jää taakse. Ilotulitteet valaisevat taivaan, nuoret laskevat porukalla 10,9,8…0! Ja näin vuosi on vaihtunut. Ihana uusi vuosi joka tulee taas kerran olemaan ”paras vuosi tähän mennessä”. Tuona yönä 1.1.2017 olin niin varma siitä, että vuoden aikana mikään ei tule muuttumaan, korkeintaan jotain pikkujuttuja. Eikä hetkeen mikään muuttunutkaan. Helmikuussa aloitin työt ja oikeestaan pikkuhiljaa sen jälkeen asiat alkoivat muuttua. Sain sellaisia mielettömän hyviä ystäviä, joita ajatellessakin tulee hymy kasvoille. Näillä ihmisillä on myös suuri merkitys sen suhteen, kuka mä nyt olen ja miten olen tässä kaiken jälkeen. He opettivat, millaista on aito ystävyys.

”This year was the best and the worst at the same time”

Joskus nämä neljä tyttöä tulevat varmasti saamaan oman postauksensa, mutta haluan lyhyesti kirjoittaa heistä. Alussa yhtä heistä pelkäsin. Ajattelin että koska hän on ollut kauan töissä, kuuntelen häneltä jokaisen ohjeen jonka saan irti ja teen kaiken täydellisesti hänen silmiensä alla. Tottakai siihen pyritään muutenkin, mutta erityisesti hänen silmissään en halunnut mokata mitään. Tästä ihmisestä kuitenkin alkoi tulla mun hyvä ystävä, ”boss” ja parhaina päivinä jokaisen fiiliksen nostattava. Hän on ihminen, jonka kokemusta ja taitoja ihailen suuresti, ja joka ”pelottavan” kuorensa alla on oikein ihana ihminen.

Yhtä heistä olin ihaillut kauan erityisesti somen kautta, ”se täydellisen luonnonkaunis ja hymyilevä nuori nainen”. Hän otti minut alusta saakka avosylin vastaan. Pikkuhiljaa kuvioihin tuli yhteiset aamukahvihetket, ne joita näin keskellä talvea muistelen hymysuin. Ne jotka olivat lähestulkoon kuin hänen instagram-kuvistaan, mutta jotka sain itsekin kokea. Hän on se ihminen, jonka syliin ensimmäisenä juoksisin ja jolle luottaisin ihan mitä vain. Se, jolle haluan puhua tunteista, joista en saa selkoa. Se, joka aina löytää keinon.

Yhtä heistä en tiennyt yhtään etukäteen. Luojan kiitos tutustuin häneen, sillä tällä ihmisellä on ollut suuri merkitys elämässäni. Se voima, rohkeus ja suorapuheisuus on kerrassaan ihailtavaa. Vaikka se välillä ottais päähän, niin jokaisella kerralla jälkeenpäin ajateltuna niissä sanoissa on ollut perää. Fiksu likka, sanon minä. Hän on se ihminen, jonka naurun kuulen heti häntä ajatellessani ja jonka hymy tälläkin hetkellä näkyy verkkokalvoillani. Se positiivinen energia ja päättäväisyys, se saa kenet vain kokeilemaan samaa ja yleensä myös muuttamaan elämää. Ainakin muhun se on tehnyt muutoksen. ”Kun hymyilee silloinkin kun ei hymyilytä, alkaa siitä tulla sellanen hyvä juttu joka vaan jää”

Yksi heistä on sellainen ihminen, jota olin myös seuraillut somen ja muutenkin netin kautta kaikista saavutuksista ja muusta. Olin miettinyt miten hienoa olisi olla hänen ystävänsä. Muistan ensimmäiset työvuorot yhdessä, kun meistä tuli heti kavereita ja jäätiin innolla odottamaan seuraavaa työvuoroa. Hän on se ihminen, jota ensimmäisenä juoksen halaamaan jos satutaan näkemään. Aina niin oma itsensä ja juuri se, jonka seurassa on tosi helppoa olla. Ei tarvi miettiä miltä näyttää tai miten syö. Tämän tytön hymy valaisee jokaisen huoneen.

Jokaisella on takana jos jonkinlaista elämää ja olen saanut heiltä paljon elämänohjeita. Näistä tytöistä kaikki on kuin isosiskoja mulle. Jokaisella pitäis olla elämässään heidänlaisensa ihmiset. Nämä ovat juuri ne ihmiset, joista en tule luopumaan ja jotka ovat mulle hyvinhyvin rakkaita. Tahdon vielä sanoa, että nämä tytöt ovat yksiä vahvimmista tuntemistani ihmisistä.

Vuoden aikana ihmissuhteet muuttuivat osittain aika suurestikin, itkettiin ja naurettiin, oltiin ihan hukassa tunteiden kanssa. Piti opetella hetkessä hellittämään, mutta myös toisinaan hetkessä tarttumaan kiinni. Mutta niin musertavalta kuin kaikki välillä tuntuikin, niin tällä hetkellä ihmissuhteet on tasapainossa ja olen siitä todella kiitollinen. Hiljalleen palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ja opettaneet että toisinaan on hyvä vain olla, nauttia rauhasta.

On vielä yksi ihminen, joka tulee myös saamaan oman postauksensa joskus, itseasiassa postaus on jo kehitteillä. Se henkilö on minun äitini. Maailman vahvin, kaunein ja rakkain ihminen. Se, joka minun itkiessäni halaa ja itkee kanssani, joka siinä tilanteessa paistaa lettuja. Se, joka pitää huolen ettei minua loukata. Se, jonka kanssa saan nauraa ja jonka tiedän olevan minusta ylpeä. ”Äitini, paras ystäväni ja ihminen jota kohtaan rakkaus kasvaa päivä päivältä”.

Sain vuoden, jonka alussa olin aika ylhäällä, mutta joka pudotti hyvin alas kertaheittämällä ja josta täytyi myös nousta takasin ylös. Onko se nyt sitten ylöspäin aukeava paraabeli, jos siitä kuvaajan piirtäisi? Yhdentekevää, kaikki se yhden vuoden aikana, siinä ehkä syy siihen miksi vuosi tuntui kuukaudelta. Välillä olin varma etten jaksaisi. Niin varma siitä että niin ei edes voi käydä. Toisinaan taas uskottelin itselleni, että ”ylhäällä ollaan taas” vaikka todellisuudessa olin vasta tajunnut pudonneeni. Matka ei ollut helpoin, eikä lukion alkaminen helpottanut sitä yhtään. 38h/vko opiskelua, uudenlainen opiskelurytmi ja tavat, oman tavan etsiminen. Toisinaan teki mieli jäädä sänkyyn ja toivoa että pian on joulu. En oikeastaan edes tiedä miten tein kaiken, mutta siitä selvinneenä olen oikeastaan varma että ihminen pystyy ihan mihin vaan. Uskallan nyt olla ylpeä itsestäni ja arvostaa itseäni ihan uudenlaisella voimalla. Nyt odotan ensivuoden opiskeluja hyvin suurella innolla, koska vihdoin elämä on tasapainossa ja saan rauhassa keskittyä opiskelemaan ja tekemään rakastamiani asioita. Pystyn antamaan töille vielä enemmän ja on taas aikaa antaa myös itseni voida hyvin.

Uudenvuoden lupaukseni onkin se, että annan vihdoin aikaa itselleni ja teen juuri niitä asioita joista tulen onnelliseksi. Muistakaa tekin rakkaat lukijat huolehtia itsestänne, nauraa paljon ja juoda hyvää kahvia! Ihanaa uutta vuotta!♥