Jokainen ehkä tietää kaipuun tunteen, ikävän ja osittain myös haikeuden. Sydäntä puristavan voiman, joka tuntuu vievän sinulta kaiken, imevän sinut kuiviin. Vaikka miten taistelet vastaan, et pääse sitä pakoon. Voin ehkä lohduttaa kertomalla, että kyllä se voima joskus päästää irti. Okei, vihaan sanoa noin. Lähinnä tuo kuulostaa v****ilulta, vaikka sen tarkoitus onkin lohduttaa, tuttua vai mitä? Oikeastaan ihan sama mitä sanoisin tuohon tilanteeseen, ei se mitään auttaisi. Ainoa mikä auttaa on aika ja asian sivuuttaminen, kyllähän se sitten joskus kokee paremmaksi lakata vaivaamasta.

Miksi sitten emme osaa sivuuttaa asiaa ja jatkaa elämäämme?

Siinäpä vasta pulma ratkaistavaksi. Ehkä emme halua päästää irti menneestä, eikö olisi vain helpompaa puristaa kädet turtana jo valmiiksi katkennutta köyttä yrittäen olla putoamatta? Tai ehkä syy on siinä, että emme halua päästää irti siitä tunteesta. Mitä jos päästäessämme irti siitä emme tuntisikaan enää mitään? Emme ainoatakaan kivun viiltoa, mutta emme myöskään yhtään onnen häivähdystä. Olisimme kuin ihminen hiekkamyrskyssä suojaa etsien, eteen tai taakse näkemättä, toivoen vain myrskyn loppuvan ja tien näkyvän. Jokatapauksessa, en usko että edes monien vertauskuvien avulla kykenisin selittämään vastausta omaan kysymykseeni. Enkä oikeastaan usko että asia olisi selitettävissä edes tutkimuksilla ja faktatiedoilla.

Saattaa olla että puhun täysin palturia sanoessani, että jokainen on joskus pohtinut jotain tälläistä, mutta ainakin se saa minut tuntemaan etten ole yksin. Edes yksinäisimpinä hetkinäni en ole yksin, jaksan aina uskoa siihen että jossain joku muukin saattaa tehdä samaa kuin minä nyt. Ehkä tälläkin hetkellä joku jossain makoilee sängyllään kirjoittaen läppärillä ajatuksiaan ylös tuntemattoman musiikin soidessa taustalla, vieressään suklaalevyn kääröt, jotka valitettavasti tyhjenivät hetki sitten.

Takaisin asiaan, poikkean välillä helpomman tekstin kirjoittamiseen, niin saan aikaa miettiä miten kirjoittaa vaikeampaa aihetta eteenpäin. Ikävä saa meidät tuntemaan outojakin tunteita, ja laittaa ne vielä sen jälkeen vuoristoradan kyytiin ettemme varmastikaan saisi selvää niistä. Odotamme joko vuoristoradan kestävän ikuisesti tai sitten hajoavan seuraavalla kierroksella, jolloin nuo oudot tunteet olisivat hetkessä kadonneet kuin tuhka tuuleen. Mutta antakaas kun kerron teille jotain…

Näin tehdessämme menetämme paljon. Oikeastaan menetämme kaiken materiaalin, jonka avulla löytäisimme uutta itsestämme ja kasvaisimme vahvemmaksi. Kun menetämme jotain ja koemme sen jälkeen ikävää, kaipuuta, surua, mitä ikinä tunnemmekaan. Silloin me muutumme, me kasvamme. Ja tämä on se kohta, kun jokainen teistä, minä mukaan lukien alkaa ajatella jokaista kertaa kun koitte ikävää. Alamme miettiä aikaa, jonka käytimme surutyöhön ja sitä, miten sinä aikana muutuimme. Ja katsokaas vaan, kun oikein mietitte niin ymmärrätte olevanne tällä hetkellä aivan erilaisia ihmisiä, kuin ennen ikävää.

Joskus on murruttava rakentuakseen vahvemmaksi. Jos aita lahoaa, on fiksumpaa rakentaa se uudesta puukappaleesta ja tehdä siitä kestävä, kuin rakentaa se uudelleen siitä samasta vanhasta lahonneesta kappaleesta, eikö vain? Ja näiden ajatusten jatkaessa loputonta kulkuaan mieleni sopukoissa, toivotan teille hyvät yöt. Muistakaa että täällä on aina joku joka tietää miltä se tuntuu, oli se sitten mitä vain.

♥lla: Venla