Nyt se on taas ajankohtaista. Blogeissa, koulussa ja ystäväpiireissä tällä hetkellä puhuttu asia, eli korkeakouluihin haku. On ehkä outoa kirjoittaa asiasta, joka ei ole mulle ajankohtainen kuin vasta kahden vuoden päästä. Toisaalta kaksi vuotta on niin pelottavan lyhyt aika, että ihan oikeasti tämäkin asia mietityttää jo nyt. Jos joku ei vielä tiedä, niin opiskelen siis lukiossa ensimmäistä vuotta. Oon jo pitkälti päättänyt mitkä aineet kirjoitan ja mitä tahdon tulevaisuudessa lähteä opiskelemaan. Mua kuitenkin pelottaa pikkuisen olla näin varma kaikesta. 

Millaiset haaveet ja ajatukset mulla sitten on tulevaisuuden varalle?

Pienenä tahdoin aina eläinlääkäriksi. Jossain vaiheessa kiinnostuin kuitenkin myös lääkärin ammatista. Haave kaatui sitten siihen todellisuuteen, että en siedä verta, haavoja tai mitään muutakaan sellaista. En myöskään halua sitä niin paljon, että mulla olisi motivaatiota ja tarpeeksi tahtoa saada itselleni opiskelupaikka siltä alalta. Toisin kuin ystäväni, joka lukee hulluna ja tekee ihan oikeasti ihailtavan paljon töitä päästäkseen opiskelemaan lääkäriksi. Semmoista asennetta mä ihailen ja olen enemmän kuin varma siitä, että vielä jonain päivänä hän on arvostettu lääkäri. 

Oli sitten eräs päivä yläasteen aikana, kun istuin autossa pelkääjän paikalla ja totesin äitille ihan tuulesta temmattuna, että ”Musta tulee aikuisena asianajaja”. Siinä hetkessä päätin sen, ja tässä monia koulussa istuttuja tunteja myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä. Viimeaikoina olen ottanut selvää muista samankaltaisista opinnoista, kuten vaikkapa hallintotieteestä. Tällä hetkellä mulla on siis suunnitelma siitä, mitkä oppiaineet kirjoitan lukiossa ja mitä teen sen jälkeen. Aion hakea lukion jälkeen opiskelemaan sekä oikeustieteitä, että hallintotieteitä. Todennäköisesti pidän välivuoden, jonka vietän töissä ja matkustellen. Ehkä haenkin heti opiskelupaikkoja ja mikäli jompi kumpi toive toteutuu, saattaa välivuosi jäädäkin pois kuvioista. Antaa sen kuvion riippua sen hetkisestä tilanteesta. 

Mitä teen tällä hetkellä?

Oon ollut aina pikkusen semmonen ihminen, että joko kaikki tai ei mitään. Kohtaan enemmän kuin usein outoja katseita kertoessani, että opiskelen lukiossa, teen töitä, pidän blogia ja silti mahdutan yhtälöön myös harrastukset. Myönnettäköön, ettei se ole aina helppoa. Syksyllä opiskelin 38h/vko ja päälle tein töitä vaihtelevasti 1-5 viikonpäivänä. Teen siis ilta-, sekä viikonloppuvuoroja kahvilassa. Tuona syksynä koulumenestys oli hyvin vaihteleva. Kolmatta jaksoa myöten alkoi tuntua siltä, että voimat ei riitä ja se näkyi jonkin verran myös arvosanoissa. Oli lähes pelkkiä pakollisia kursseja, eikä kaikkien aineiden opiskelu kiinnostanut, joten arvosanat olivat sen mukaisia. No, kaikkeen ei ehkä voi panostaa. Viidennen jakson loppuun mennessä uskallan sanoa, että olen tänä vuonna nauttinut opiskelusta oikeasti. On saanut edes pikkuisen valita, että mitä haluaa tehdä ja toisinaan opiskelumotivaatio on löytynyt kuin tyhjästä. 

Jollain tavalla en ehkä osaisi olla, jos mulla ei olisi töitä. Kun on tottunut olemaan kokoajan joko opiskelujen, tai töiden parissa, ei niiden aikana vapaa-aikaa osaa kaivata. Kuulosti siltä, kuin mulla ei koskaan olisi vapaa-aikaa, mutta kyllä sitäkin on. Nytkin istun kotona koulussa vietettyjen 8 tunnin jälkeen. Sain vähän kevyemmin töitä pariksi viikoksi (1-2 vuoroa/vko), ja se tulikin sopivasti ennen koeviikkoa, joten on ihan kiva hyvällä omalla tunnolla istua kotona kirjoittamassa ja juoda teetä. Sanoisin siis ehkä ihmisille tästä lähtien, että vietän tavallista opiskelijan elämää. Ehkä vähän vauhdikasta ja kiireistä sellaista, mutta tykkään tästä ja tällä tavoin tahdon tätä tehdäkin. 

Pelottaa kuitenkin pikkuisen, mutta miksi?

Tuon kysymyksen kirjoitettuani tuntuu, kuin kirjottaisin tsemppausta itselleni siihen hetkeen, jolloin en enää olekaan varma siitä mitä haluan tehdä. Vaikka olenkin selkeillä jäljillä kirjoitusteni kanssa, en silti voi tietää haluanko oikeasti kahden vuoden kuluttua vielä hakea noille aloille, joista kirjoitin aiemmin. Voi olla, että mieli muuttuu täysin. Se asia pelottaa. En haluaisi liikaa juuttua selkeään suunnitelmaani. Toinen osa minusta tahtoo pitää ajatuksesta kiinni, ja pitääkin. Enemmän kuitenkin pelottaa se, ettei mun elämä tuu aina olemaan nykyisellä paikkakunnalla ja nykyisessä työpaikassa. Olen nähnyt itsestäni pikkukaupungin tytön, mutta haluan myös ottaa selvää, mitä suuri kaupunki ja yliopistossa opiskelu tuo minusta esiin. Rakastan myös nykyistä työpaikkaani niin paljon, että voisipa ne ihmiset ja sen rakkaan paikan laittaa matkalaukkuun lähtiessään ja pitää aina lähellä. Toisaalta houkuttelee se, millaisia työpaikkoja ja millaisia ihmisiä eteeni tulee myöhemmin. Oon myös onnellisessa asemassa, koska aina saa palata. Se täällä onkin siistiä, kun voi kokeilla asioita ja palata vanhaan jos jokin ei sovikaan. 

Lopputulos on siis se, että mulla on ainakin 2 vuotta aikaa muuttaa mieltäni tuhansia kertoja ja arvuutella vielä useammin missä ja millaisessa asunnossa asun ehkä Helsingissä, ehkä Tampereella tai ehkä missä vain. On aikaa selata Ikean sivuja läpi satoja kertoja ja miettiä tahdonko valkoiset vai mustat astiat ja tarvitsenko kolmen, vai viiden hengen istuttavan sohvan. Saan tehdä laskelmia sen suhteen, että mihin rahat riittävät ja miten kalliin television voin ostaa katsoakseni siitä toisinaan Temptation Islandin uusimman jakson. Voin tehdä ainakin kymmenen listaa siitä, missä kahviloissa vierailen uudella asuinpaikkakunnallani ja mistä löydän kivan salin, jossa tuulettaa ajatuksia. Mutta tärkein kaikesta: Mulla on vielä aikaa ja mä voin muuttaa mun mieltä monia kertoja. Palataan siis asiaan kahden vuoden kuluttua ja katsotaan mitä mieltä silloin olen. Yhden asian kuitenkin tiedän; Tahdon valkoiset astiat.

Mihin te aiotte hakea, tai olette hakeneet? Mitä ajatuksia opiskelupaikan mietintä herätti ja oliko se helppoa ja selkeää?

Ajatuksissaan – Venla