Pakkanen puree nenänpäähän, samalla tuntuu että se yrittää tunkea kylmyytensä kaikkialle. Ensimmäistä kertaa moneen talveen se ei kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Hyvä olo ja sisäinen lämpö voittaa taistelun viimeistään siinä vaiheessa kun avaan lempipaikkani oven ja astelen suosikkipöytääni istumaan. Näen ikkunasta niin tasaisen sinisen taivaan, että viimeksi muistaisin nähneeni tuollaisen lapsena. Tulee mieleen hyviä muistoja pakkapäivistä 10 vuotta sitten. Viimeksi juuri tänä aamuna kauhistelin sitä, miten nopeasti aikaa kuluu. Kuin ei pysyisi yhtään mukana. Juurihan aloitin yläasteen ja nyt olen lukiossa. Juuri eilenhän tein syksyn ensimmäisiä lukujärjestyksiä, vaiko sittenkin yli puoli vuotta sitten? Kauhistelin täyttä lukujärjestystä ja nyt odotan viimeisen jakson lähes tyhjyyttään huutavaa sellaista. Toisaalta kuten yksi fiksu työkaverini sanoi eilen, ”kun tekee töitä koulun ohella, ei ole niinkään aikaa muuhun ja päivät vain kuluvat kun havahtuu siihen että on taas perjantai”. Niimpä, taas perjantai. Nykyään tuntuu kuin ei muuta päivää olisikaan, kuin tuo yksi perjantai. Ehkä siinä syy siihen, miksi maanantai on nykyään minun lempipäiväni. Se tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia ja paljon kahvia, kuten instakuvassani kirjoitinkin.
Hassua, miten asiat muuttuvatkaan niin nopeasti. Vielä vuosi sitten vihasin maanantaita ja odotin perjantaita kuin kuuta nousevaa. Muutoksiakin ehkä omalla tavallaan vihasin joskus, mutta elämä yllättää ja yllätyksiä minä rakastan. Ennen muutokset toivat usein jotain pelottavaa, uutta ja ehkä pahaakin. Nykyään ne tuovat vaihtelua, hyviä asioita ja hienoja kokemuksia. Yksi muutos kuitenkin, noh, muutti kaiken. Kiitos kahvilan ystävien, olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla.
I remember it now, it takes me back to when it all first started
But I’ve only got myself to blame for it, and I accept that now
It’s time to let it go, go out and start again
Vuosi sitten elämääni asteli 4 naista. Sellaisia ihmisiä joita luulin olevan vain satukirjoissa ja hyvissä elokuvissa. Äsken kävi jopa jotain, mitä koen tapahtuvan vain silloin, kun minulla on erityinen yhteys jonkun ihmisen kanssa. Ensimmäistä lausetta kirjoittaessani yksi heistä laittoi minulle viestin, ihan yksinkertaisen työjutun, mutta se ajatus sen taustalla toi kyyneleet silmiin. Harva ihminen nimittäin tekee minuun tuollaista vaikutusta. Tarinaa jatkaakseni haluan kertoa jotain mitä olen heiltä oppinut. Arvostus. Miten tärkeää onkaan tuntea itsensä arvostetuksi. Se tunne on niin mieletön, just se tunne kun sulle sanotaan että sua arvostetaan. Ja se arvostus tulee siitä, mitä sä oot, miten ajattelet, miten teet ja miten olet ystävä. Se on elämän kauneinta arvostusta.
Ja ellei minulla olisi tuollaisia ystäviä, en ehkä arvostaisi tuota kaunista säätä tai jokaista pientä kaunista sanaa. Jo sellainen asia, kuin hyvänyöntoivotus tai hymy, saattaa tehdä koko päivän. Niin pieni asia voi muuttaa niin paljon. Siinä jälleen syy sille, miksi viihdyn hymyilevien ihmisten seurassa, hymy tarttuu.
Se voima, mitä nuo edellä mainitut ystävät tuo, on ihan mieletön. Ne on juuri niitä ystäviä, joiden kanssa juttelee joka päivä, mutta joille ei tarvi kertoa ihan jokaisesta päivän aikana tapahtuneesta jutusta. Ne on niitä joiden kanssa jaetaan ne elämääkin suuremmat jutut, kauniit hetket ja ajatukset, jotka tarvitsevat jatkoa. Tuolla tuo yksikin ”sisko”(kuten eräs asiakas meistä sanoi), virnistelee ja vääntelee naamaansa ja sillä saa minut nauramaan.
He ovat ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan yrittämättäkin.
He ovat ihmisiä, jotka saavat minut rakastamaan elämää enemmän.
He ovat ihmisiä, jotka opettivat millaista on tulla hyväksytyksi ja pidetyksi.
He ovat ihmisiä, jotka opettivat arvostamaan elämän pieniä, yksinkertaisia asioita.
He ovat ihmisiä, jotka merkitsevät minulle paljon.
Kiitos.
