Pienin askelin kohti parempaa elämää.

Olin viime viikonlopun Tampereella. Sinä aikana tajusin yhden hyvin tärkeän asian. Jollain tavalla oon patonut tätä asiaa mun sisällä, tai siis oon kertonut tästä vain joillekin ihmisille. Nyt koen, että haluan purkaa tämän asian tänne blogiin. Ehkä tämän avulla joku teistäkin havahtuu tilanteeseen. Minä itse ajattelin kauan, että näin tämän varmaan pitää olla ja en mä nyt voi kuin elää tätä tilannetta. Ajattelin, että en voi asialle mitään. Lopulta tajusin että ei elämän kuulu olla suorittamista, pakottamista ja kivoista asioista luopumista. Siinä menee niin paljon hukkaan. Puhun teille paljon siitä, miten pitää elää itselleen ja nauttia siitä mitä tekee. Mutta mitä minä sitten siellä Tampereella oivalsin?

Istuin bussissa yksin matkalla kaverin luo ja ulkona oli jo pimeää. Kuuntelin musiikkia ja katselin kaupungin valoja. Mietin, että mihinkähän mä kuulun? Mietin, että missähän mulla olis oikeesti hyvä olla? Seuraavana aamuna sain taas vastauksen. Odotin pysäkillä bussia, sitä samaista bussia jolla loppujen lopuksi matkustin väärään paikkaan ja sen ansioista raahasin matkalaukkua perässäni kilometrin hiekkapolulla. Mua ei edes harmittanut. Kävelin jalkapallokentän ohi ja siellä oli nuoria pelaamassa. Kävelin myös maauimalan ohi ja sielläkin oli paljon ihmisiä, ainakin siihen nähden että elettiin syyskuista viikonloppua. Siinä kohtaa tajusin missä mun oli hyvä olla. Olin kaupungissa, jossa harva ihminen tunnisti minut, mutta yhä useampi hymyili minulle. Siellä mulla oli oikeesti hyvä olo. Ihmisiä ympärillä, hälinää, tietöitä, autoja, julkisia, kauppoja, kahviloita ja vielä vähän lisää ihmisiä. Samalla myös omaa rauhaa, puistoja ja paikkoja joita tahdon nähdä. Mua ei kyllästyttänyt ja vannon että olisin voinut vaikka vain istua puistossa tuntikausia juomassa kahvia ja seuraamassa kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Mulla oli aivan älyttömän vapaa olo. Ei ahdistusta, eikä turhaa stressiä.

Mä rakastuin. Kaupunkiin, ihmisiin, kaikkeen.

Täällä Kauhajoella mulla on aina ollut oma paikkani. Viime keväänä ensimmäisen kerran musta alkoi tuntua että ote siitä paikasta alkaa kadota. Mulla oli hyvä olla itteni kanssa, ja mä tiesin mitä haluan tehdä ja miten haluan elää. Tai siis tiesin ainakin paremmin kuin ikinä aikaisemmin. Ekaa kertaa koskaan musta tuntui, että mä olin vastuussa mun onnellisuudesta. Siinä vaiheessa mulle oli aika selvää, että mun ajatukset ei vaan kohdannu enää monien ystävien kanssa. Ei siis pahalla, eihän se ole kenestäkään kiinni. Jouduin vain toteamaan, etten enää viihdy siinä roolissa jossa ennen viihdyin, ja että sen myötä en myöskään samalla tavoin osaa olla niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa vietin ennen paljonkin aikaa. Kesän vietinkin parhaiden ystävieni, työkavereideni kanssa. Mulla ei ole valittamista kesästä, teki hyvää ottaa rennosti ja matkustella. Sain levätä ja kerätä voimia tulevaan syksyyn.

Sitten alkoi koulu ja samalla hirveä ahdistus. Mulla oli jotenkin tosi ulkopuolinen olo. En oikein kuulunut mihinkään porukkaan, enkä oikeastaan ollutkaan koulussa kuin oppitunneilla. Juttelin monien kavereiden kanssa ja vaihdoin kuulumisia, mutta mulla oli kokoajan sellainen tunne, että jotain puuttuu. En oikein oo vieläkään varma, että mikä se asia on. Viihdyn ihan hyvin yksin ja olen pystynyt oikeasti keskittymään opiskeluihinkin. Olen jäänyt välillä mieluummin kotiin, kuin lähtenyt muiden kanssa juhlimaan. Se tuntui aluksi oudolta. En kuitenkaan kokenut, että juhlissakaan kuuluisin porukkaan sen paremmin, joten eipä sekään tuntunut enää niin omalta jutulta.

Koti on aina ollut mulle paikka, jossa on hyvä olla. Mä oon ihan mielelläni kotona. Rakastan mun perhettä ja haluan tottakai viettää aikaa heidän kanssaan. Jos en ole kotona, olen kahvilalla joko töissä tai opiskelemassa. Työpaikka on ollut mulle kuin toinen koti. Mulla on aina ollut hyvä olla siellä ja rakastan yli kaiken työtäni. On kiva olla jossain hyvä, on kiva antaa oma panoksensa kasvavalle yritykselle ja olla osana koko tarinaa. Silti vieläkin musta tuntuu, että jotain puuttuu. Sitten mä ostin sen bussilipun Tampereelle. Siinä kohtaa tajusin, että miten hyvää tekee lähteä hetkeksi muualle. En koe juuttuvani kotiin tai töihin, mutta saatuani vielä sen kolmannen kivan jutun tuohon yhtälöön, sain ihan tajuttomasti lisää positiivista energiaa. En ole muuttamassa minnekään(vaikka sitäkin jo melkein pohdin pahimman ahdistuksen keskellä), mutta varaan kohta seuraavat bussiliput Tampereelle ja annan itselleni oikeuden nauttia elämästä. 

Koskaan ei saisi jäädä kiinni mihinkään vain koska täytyy. Ei tarvitse tehdä väkisin jotain, mitä ei halua tai olla väkisin missään, jos tietää että jossakin olisi parempi olla. Oli ihanaa lähteä, mutta oli ihanaa palata kotiin. Silloin kun voin rehellisesti sanoa noin, tiedän että olen tehnyt oikean ratkaisun. Mulla alkaa kohta koeviikko ja oon oikeasti innoissani siitä. Oon lukenut maanantai-iltana koulun portailla historiaa ja aina välillä miettinyt, miten kivaa elämä voi parhaimmillaan olla. Jos joku sanoo minulle tulevaisuudessa, että on ihan turha lähteä viikonlopuksi näkemään ystäviä kauemmas, aion kertoa miten hyvä mieli siitä tulee. Aion näyttää palatessani, että olen onnellinen ja että saan voimaa siitä kun saan tehdä asiat tavallani. Minä en enää vie itseltäni onnen aiheita pois, eikä niitä kyllä vie kukaan muukaan. 

Jos siis tuntuu siltä, että ei ole hyvä olla, käy päässäsi läpi mistä se voisi johtua. Kokeile erilaisia juttuja ja anna niille mahdollisuus vaikuttaa mielialaasi. Tapaa uusia ihmisiä ja pidä lähelläsi ne, joista saat positiivista energiaa. Älä jää elämään pieneen kuplaan, jossa happi loppuu ja ahdistaa. Laajenna kuplaasi, hengitä syvään ja ole vapaa. Kukaan ei kahlitse sinua, muista se.

Rohkaisten, Venla