Ratsastuksesta; prioriteetit kuntoon

En tiedä miten monelle teistä tämä tulee yllätyksenä, mutta tässä teille hieman asiaa liittyen harrastukseeni, ratsastukseen.

Viime aikoina minusta on kaivautunut taas esiin se samainen heppatyttö, joka minussa on elänyt aivan pienestä saakka. Tuntuu niin hyvältä pukea ylleen tallivaatteet jotka tuoksuvat hevoselta, napata riimunnaru naulakosta ja kuulla hevosen hirnahtavan. Satulaan nousu on kuin kotiinpaluu ja hevosen oikuttelut naurattavat. Tuntuu turvalliselta, tuntuu kodilta.

Olen harrastanut ratsastusta koko ikäni ja meillä on aina ollut kotona hevosia. Viimeistään viime syksynä koulu ja työt ottivat vallan arjessani ja ratsastus jäi tauolle. Silloin tällöin palasin hevosen selkään ja ihan jokaisella kerralla tiesin, että se on minun juttuni, minun harrastukseni ja minun tapani hengittää. Silti jälleen otin kaikki ylimääräiset työvuorot mitä minulle tarjottiin, lähdin kavereiden kanssa ulos ja sunnuntaiaamuna jäin sisälle katsomaan netflixiä. Mikä typerys, ajattelen nyt.

 

11754879_1649779188573882_5232855919040146167_o.jpg

Kesti kauan palautua kunnolla muutaman vuoden takaisista onnettomuuksista. Lueskelin juuri vanhaa hevosblogiani, jonne olen kirjoittanut postauksen siitä, miten kovasti aloin pelätä ratsastusta. Enkä niinkään pelännyt sitä itse ratsastamista tai hevosta, mutta loin päässäni koko ajan kauhuskenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua jos hevonen vaikka säikähtäisi. Ratsastajalta vaaditaan päättäväisyyttä ja minä hukkasin sen, enkä enää osannut nauttia harrastuksestani.

Unelmista kuitenkin kuuluu pitää kiinni ja pelot kuuluu voittaa. Olen aina haaveillut kilpakentistä, rakastan kilpailemista. Enkä aio antaa periksi.-31.10.2015

Mieleeni on painunut erityisen hyvin yhdet koulukilpailut. Kaikki sujui ongelmitta, kunnes hevonen säikähti verryttelyssä kauempana olevaa toista hevosta. Aloin pelätä ja lopulta seisoin kentän vieressä itkien sanomassa, että en tahdo enää ratsastaa, en tahdo kilpailla. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että minut lähestulkoon pakotettiin ratsastamaan se rata. Ratsastin sen kyyneleet silmissä, väkisin hymyillen ja yritin hokea itselleni että: ”sinä selviät”. Siltä radalta saimme ensimmäisen sijoituksemme.

Kuten jo aiemmin kerroin, viimeisen vuoden ajan olen saattanut käydä kerran kuukaudessa hevosen selässä, ennen ratsastin jopa useita hevosia päivässä. Muutama päivä sitten menin koulun jälkeen kotiin ja ratsastin kaksi hevosta, olisin voinut jatkaa yömyöhään saakka. Odotin jopa koulupäivän päättymistä, jotta saisin lähteä pitkälle maastoretkelle. Näin useamman vuoden jälkeen tiedän taas mitä haluan tehdä.

IMG_9878-001.JPG

 

Miksi tauko olikin loppujen lopuksi yksi parhaista tiedostamattomista päätöksistäni? Tuona aikana pelko väistyi päättäväisyyden tieltä, aivan täysin huomaamattani. Kasvaminen ihmisenä heijastuu myös harrastuksiin ja oman osaamisen kehittämiseen. Ongelmaa ei ole, ellei sitä itse luoda. Olen aina rakastanut haasteita, mutta erityisesti viime aikoina ne ovat alkaneet kiehtoa minua enemmän ja enemmän. En ole enää hetkeen valinnut helpointa reittiä, sillä tiedostan kyllästyväni nopeasti, mikäli minua ei haasteta tarpeeksi. Oli kyseessä sitten hevoset tai ihmissuhteet, haasteellisuudestaan huolimatta ja erityisesti sen vuoksi ne palkitsevat ajan kuluessa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että meille tärkeät asiat ja henkilöt löytävät kyllä paikkansa elämästämme. Välillä tulee taukoja, epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, mutta ”if it’s meant to be, it will be”. Aikaa ei ole liian vähän, jos sen osaa käyttää hyvin. Tästä oppineena mm. sarjat saavat odottaa vapaapäivään asti ja koulutehtävät tehdään ajallaan. Muista, mitkä jutut on just sulle tärkeitä ja käytä aikasi järkevästi.

IMG_9801.JPG

Kuvat arkistojen kätköistä ja vanhasta blogistani.

-Hevosentuoksuinen Venla

puheenaiheet ajattelin-tanaan oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *