Uusia televisioita ja kateellisia siskoja

Tänään se vihdoin tapahtui. Muutaman vuoden hellävaraisen vihjailun, tulipalolla uhkailun ja suoranaisen ruikutuksen jälkeen, isäni osti minulle uuden television. Ihanan, kauniin 40-tuumaisen television.

Tähän asti minun olohuoneessani on katsottu kymmenen vuotta vanhaa 27-tuumaista telkkua jossa on myös kaikki kymmenen vuoden aikana kertyneet viat. Näkyy kahta kuvaa päällekkäin, ja jos näin ei ole, ei sitten ole ääntäkään. Palopeitteen paikka vaihtui jo vuosi sitten keittiöstä olohuoneeseen.

Mutta nyt kelpaa katsoa töllöä, tuota ah niin rakasta ajannielijää. Kuva on tarkka, ääni kirkas eikä kotiin tullessa tarvitse miettiä onkohan tänään se palokunta vastassa.

Nyt odotankin innolla siskojen katkeraa viestiä, että miksi aina nuorin saa kaiken kivan. Kyllä, meillä käydään tätä taistelua vielä näin kolmenkympin kriisin lähestyessä. Aina saa muistuttaa, että sinä sait sohvan silloin tammikuussa -05 ja sinä pääsit laivalle kesällä -03. Välillä kaivellaan pitkälle 90-lukuun asti.

Mistähän moinen kateus sisarusten kesken johtuu? Eikö sitä voi vain olla onnellinen toisen puolesta kun toinen sai jotain mitä kipeästi tarvitsi? On se sitten se imuri tai ne kengät mitkä sopii niin hyvin sen yhden tietyn paidan kanssa. Miksi kaikki pitää olla kilpailua?

Tätä mietiskelen kun jään odottamaan miten siskot tämän kostaa minulle. Kirjahyllyn tarpeesta on puhuttu ja se tammikuinen sohvakin alkaa olemaan kulunut.  Ainakin voin olla onnellinen etten ole kolmen sisaruksen isä joka maksaa kiltisti tämän kaiken…