Dramaattinen käänne
Jos joku jostain syystä sattuisi lukemaan blogissa tähän asti julkaistut pari tekstiä ja tämän jotai tässä juuri kirjoittelen, niin voisi hän saada minusta aika skitson kuvan. Long story short: enpäs olekaan Pariisissa. Parin kaikin puolin inhottavan päivän jälkeen päätin viimein kohdata faktat silmästä silmään ja myöntää sen mitä olin salaa muhinut mielessäni koko kesän, siitä lähtien kun sain tietää että olin päässyt yliopistoon: en halunnut muuttaa Pariisiin, tutkintoni ei kiinnostanut minua tippaakaan, Ranska ei vain ole mun paikka. Buukkasin saman tien lennon Suomeen ja selviydyttyäni jotenkuten vielä yhden päivän (perjantai 13., kirjaimellisesti epäonnisin päivä ikinä, ensiksi iPhone yritettiin varastaa ja sen jälkeen myöhästyin vielä lennolta idiootin autokuskin takia!) pääsin viimein turvallisesti kotiin.
Kaikki ovat olleet aika hämmentyneitä tämän ratkaisun takia ja vetäneet tietenkin omat johtopäätöksensä kaikesta, mutten vielä ole jaksanut kamalasti reagoida mihinkään enkä ole alkanut pohtia sitä mikä seuraava askel tulee olemaan. Vaikkei tätä kukaan varmaan luekaan, tahdon kumminkin kerrata vielä että lähdön syynä ei ollut se etteivät asiat hoituneetkaan niin helposti kuin olin muka olettanut: ranskalaisen lukion kasvattina osasin todellakin odottaa kaikkea sitä asioiden vaikeutta ja paperisotaa ja kielitaitoni johdosta uskaltaisin todeta että olin vielä keskivertoa paremmin varautunut kaikkeen, hetkeksikään ei mennyt sormi suuhun sen takia etten olisi ymmärtänyt asioita. On totta että Pariisi kaupunkina ei ollut tuttu, kyllä, se on iso paikka, kyllä, vuokrat ovat erittäin kalliit. Tämä kaikki olisi ollut siedettävissä jos vaan mua olisi tippaakaan kiinnostanut asua Pariisissa tai Ranskassa yleensäkään. Mutta kun ei, se ei vaan ole mun paikka, ranskalainen lukio oli maailman paras kokemus mutta se ei tarkota että mun tarvitsisi haluta asua siellä. Valitettavasti tämä valaistuminen koitti vasta kun olin jo Pariisissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaikki merkit oli ilmassa jo aiemmin, koin ihan samoja fiiliksiä Reimsin reissulla kun kävin Sciences Pon haastattelussa, mutten jotenkin vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt että koko Ranska kiinnosti niin vähän. Olin jo aiemmin kokenut miltä tuntuu tulla vieraaseen maahan, mutten vaan pysty selittämään sitä tunnetta joka mulle tuolla Pariisissa tuli. Vaikka Italiassakin oli välillä ihan perkeleen vaikeaa niin en missään vaiheessa tahtonut luovuttaa. Tuolla en halunnut edes yrittää koska mä vain tiesin sen jossain sisimmässäni ettei siitä mitään tulisi.
Ja kun torstaina kävin yliopistoni tervetuliaispäivässä tuli minulle viimeinkin selväksi että Pariisiin en jäisi mistään hinnasta. Tutkinto, joka jo valmiiksi kuulosti järjettömältä (miksi ihmeessä menisin opiskelemaan englantia?!), alkoi tuntua niin ajan hukalta että tiesin saman tien poistuttuani että tämä homma oli nyt tässä. Mulla oli viime vuonna ihan muunlaisia ideoita päässä enkä rehellisesti sanottuna ehtinyt paljoa pohtimaan jatko-opintojani, kaikki energia meni pänttäämiseen kun yritin jotenkin päästä kunnialla kirjoituksista läpi. Kun viimeisen ylioppilaskokeen jälkeen tulin kotiin odottivat siellä Ranskan yhteishaun tulokset, ja koska siinä vaiheessa mulla ei ollut enää yhtäkään muuta vaihtoehtoa kuin Torino, päädyin hyväksymään ensimmäisen hakukohteeni tarjoaman paikan. Päädyin tekemään tämän päätöksen kaikista maailman surkeimmista syistä ja ilman sen tarkempia pohdintoja, ja totta kai nyt harmittaa. Kesä meni hukkaan stressatessa kun yritin kerätä jostain intohimon rippeitä muuton suunnittelua varten. Rahaakin koko hommaan paloi ihan riittävästi, mutta ainakin yliopiston kirjautumismaksun voin ilmeisesti saada takaisin. Mutta toisaalta jos olisin valinnut sen tutun ja turvallisen tien eli Torinon yliopiston, olisinko katunut ja pohtinut mitä olisikaan voinut tapahtua jos olisin uskaltanut lähteä kokeilemaan onneani suurkaupunkiin? Varmasti, ja siksi yritänkin olla katumatta tätä Pariisi-keikkaa, yritän ennemminkin ottaa tämän jonkinlaisena opetuksena. Paska reissu mutta tulipa tehtyä.
Anyway. Olen nukkunut ja katsonut telkkaria koko viikonlopun ja huomenna aion ryhdistäytyä ja alkaa selvittelemään mitä voisinkaan seuraavaksi yrittää tehdä elämälläni. Vielä ehtisi Torinoon lukemaan valtio-oppia vaikka vain vuodeksi, samoin Suomessa alkaa yhteishaku… Välivuosi ei vain kiinnosta yhtään, toivon hartaasti ettei se olisi ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa. Katsotaan.
Hei voi ei, oikeasti olen aina tosi organisoitu ja tasapainoinen ihminen, tämä oli tasan toinen dramaattinen ja yllättävä veto jonka olen toteuttanut mun tähän astisessa elämässäni! Tippaakaan ei kyllä kaduta, vaikka tulevaisuus stressaakin taas niin tuntuu silti kuin kivi olisi pyörähtänyt sydämeltä! Joskus ”luovuttaminen” on ihan oikea päätös. 🙂