Tumma enkeli, osa 1

Helga juoksi pellonreunaa. Hän tunsi olevansa nopeampi kuin kukaan. Ainakin nopeampi kuin naapurin Inka ja Petrus yhteensä. He olivat muutaman kerran kisanneet siitä päiväkodissa, ja Helga oli joskus voittanut. Aina hän ei jaksanut kisata, nautti vain juoksemisesta. Voittamisen tunne ei ollut hänelle ominaista. Äiti oli huutanut hänen perään, ”elä mene sinne peltoon taas, vaattees sotkuu”. Äiti ei tajunnut.

Helga meni piiloon keskelle peltoa ja kurkki ohrien välistä pellonreunalla seisovaa äitiä. Hän hihitti yksistään, äiti ei löytäisi. Äiti huusi Helgaa kotiin ja Helga tiesi saavansa kotona selkäsaunan ja torumisia, taas. Äiti astui itsekin peltoon, jolloin Helga yritti lähteä peruuttamaan kyyryssä, kunnes törmäsi johonkin kiinteään. Ennen kuin Helga edes tajusi, oli isä nostanut tämän mekosta syliin ja hihkaisi äidille löytäneensä karkurin.

Matka kotiin taittui kävellen, sillä Helgan ei annettu juosta, vaikka halu oli. Äiti torui tyttöä, ei toisten peltoihin noin vain voi mennä. Helga tietämättään pilaa sadon ja jos jää siitä isännälle kiinni, voi tulla pahaa sanomista. ”Kaupunkilaiset menevät toisten peltoon, sää et ole semmoinen”. Helgaa hieman hihitytti, isä ei sanonut mitään. Äiti katsoi isää hieman vihaisesti.

Iltapesun jälkeen Helga meni istumaan ikkunalaudalle. Keskikesällä auringon valoa riitti pitkään ja se loi täydellisen kesäyön maiseman. Helga ihaili ikkunasta peltoja ja niittyjä. Hänen keinun alla loikki jänis, jonka Helga tunnisti metsäjänikseksi. Se söi ruohikkoa, ilman pelkoa saalistajista. Joskus Helga leikki ajatuksella, että olisi itsekin eläin. Hän halusi olla koira, silloin koti ja perhe olisi melkein taattu. Villieläimenä pitäisi olla joko saalistaja, kiltti sellainen. Helga halusi olla karhu. Voittamaton metsän kuningas.

”Aika mennä sänkyyn”, isä sanoi ovelta. Helga kääntyi ovelle, katsomaan onko äiti isän kanssa. 

”Ei vielä, haluan katsoa”, Helga vastasi.

”Mitä katsot?”, isä kysyi ja lähti kävelemään Helgan luo.

”Elä tuu! Se näkee liikkeen ja pelästyy”, Helga huusi. 

Jänis kuuli huudon avoimesta ikkunasta ja loikki niitylle karkuun.

”Oliko se rusakko?”, isä kysyi.

”No ei, kun jänis”, Helga korjasi isäänsä näppäränä. 

Isä hymähti ja katsoi jälkikasvunsa kapuavan omaan sänkyynsä.

”Isä…”, Helga kuiskasi isälleen sängystään.

”No?”, isä kääntyi Helgaan päin ovelta.

”Kuoleeko se jänis tuonne ulos, syökö sen joku?”

Isä veti henkeä, hän ei arvannut lauantaisen illan olevan ajankohta elämän kiertokulku-keskustelulle.

”Voi olla, tai sitten se kuolee johonkin tautiin tai vanhuuteen. Luonto toimii niin, että elävien asioiden on syötävä.”

”Mitkä eläimet syö jäniksiä?”, Helga kysyi.

”Ketut, sudet, karhut, petolinnut…”, isä luetteli.

”Ai linnut?”, Helga kysyi äimistyneenä.

”Niin, haukat ja kotkat. Niin ja tietty myös ihmiset metsästävät.”

”Voidaanko joskus mennä katsomaan niitä semmoisia lintuja?”, Helga kysyi.

”Niitä voi näkyä ihan tässä kodin lähellä, mutta harvoin. Menes nyt nukkumaan”, isä sanoi ja nousi sängyltä ovea kohti.

Sinä yönä Helgalle ei tullut uni. Saapuvan aamun valo alkoi hiipiä ikkunoista sisään, eikä unesta ollut näkynyt edes häivähdystä. Pian pitäisi jo noustakin, äiti tulisi herättämään samaan aikaan kuin aina. Ulkoa kuului erilaisten lintujen laulua, yhden Helga tunnisti kyyhkyksi. Myös tiaiset alkoivat laulaa saapuvan aamuauringon soittoa. Helga nousi sängystään, kuin noiduttuna ja käveli ikkunaan. Ikkunasta näkyvä niitty oli sumun peitossa. Pihalla ei näkynyt liikettä, ilma tuoksui avoimesta tuuletusikkunasta kostealta. Samalla, kun uni oli ottanut Helgasta jo otteen, hän näki liikettä silmäkulmassaan. Jokin suuri laskeutui niitylle, eikä Helga ehtinyt nähdä muuta kuin suuren, tumman siluetin. Se jokin oli laskeutunut taivaasta.

”Enkeli”, Helga mumisi itsekseen. 

”Helga, huomenta”, äidin ääni herätti Helgan. ”Mitä sinä tässä nukuit?”, äiti kysyi Helgalta, joka tajusi nukahtaneensa ikkunalle katsellessaan aamuyötä. ”Katsoin ulos, äiti näin enkelin”, hän sanoi. Äiti hymähti lapsensa aamuiselle muminalle eikä juuri kiinnittänyt huomiota tämän enkelihavaintoon.

Puuroa syödessään Helga katseli olohuoneen ikkunasta ulos. Ulkona paistoi jo aurinko pilvettömältä taivaalta ja ulkona näkyi paljon elonmerkkejä hyönteisten muodossa. Niistä ei Helga perustanut. Hyönteiset olivat kaikin puolin tylsiä, jopa ällöttäviä. Linnuista ja nisäkkäistä Helga piti paljon. Paistava aurinko lämmitti niittyä ja sen tuoksu tulvi ikkunoista sisään, Helga halusi ulos. Hän hyppäsi pöydästä muttei ehtinyt kauas kun äiti jo huusi tyttöä takaisin. Puuro oli syömättä.

”Ei ehdi nyt”, hän huikkasi kirmatessaan takaovea kohti. Hän kuuli äidin juoksuaskeleet perässä, peli oli pelattu. Äiti nappasi tytön syliinsä ja kiikutti takaisin ruokapöydän ääreen.

”Syös nyt loppuun, että jaksat. Ei ruokaa noin vain voi jättää”, äiti moitti.

”Mutta äiti, se enkeli voi olla vielä tuolla”, Helga sanoi ja osoitti ulos niityn suuntaan. Äiti katsoi tytärtään ja mietti seuraavaa puheenvuoroaan.

”Helga pieni, se enkeli oli varmasti unta. Tuskin ne nyt tulisivat..keskellä yötä ja niitylle laskeutuisivat.”

”Mut mä näin!”

”Ehkä se oli joku iso eläin, vaikka lintu?”

”Sillä oli joo siivet, mutta en muista muuta”, Helga sanoi ja lusikoi taas puuroa suuhunsa.

Helga unohti parissa minuutissa puheet enkelistä ja riensikin takaisin omaan huoneeseensa leikkimään nukkekodilla. Leikkiminen oli usein yksinäistä, kun isä oli töissä pellolla ja äiti teki tietokoneella omia töitään. Sisaruksia ei ollut eikä lähistöllä asunut muita samanikäisiä.

Helga otti käteensä nuken, jonka äiti oli tehnyt lapsena samaan nukkekotiin. Hän alkoi vaihtaa nukelle vaatteita, mutta kyllästyikin leikkimiseen kesken kaiken ja viskasi nuken taloon. Helga käveli ikkunalaudalle väijymään niittyä, jos enkeli näyttäytyisi taas. Hän istui ikkunan ääressä useita tunteja, mutta näki vain variksia ja peippoja. Ei edes autoja, saati ihmisiä. Enkeleistä puhumattakaan.

Loppupäivän aikana Helga ei uhrannut ajatustakaan typerälle enkelille, ja alkoi miettiä äidin sanoja tosissaan. Miksi hän oli edes kuvitellut nähneensä enkelin takapihallaan? Äiti oli ollut taas oikeassa. Helga paineli päätä pahkaa iltapesun jälkeen sänkyyn.

”Olisi iltasadun aika..”, isä sanoi Helgan huoneen ovelta.

”Ei huvita”, vastasi pettynyt Helga.

”Mikäs pistää mielen matalaksi”, isä kysyi. 

Helga mulkoili isää, koitti päätellä tämän kasvoista, uskoisiko tämäkään Helgan kertomusta enkelistä.

”Isi, uskotko sä että meiän takapihalla olis enkeli”, hän kysyi.

”Mistä-mitä ihmettä sä höpäjät?”, isä vastasi. Helga murisi itsekseen.

”Ei mitään. En halua iltasatua”, hän sanoi ja käänsi isälle kylkeä.

”Selvä, öitä pieni”, isä sanoi ja poistui huoneesta. 

 

Alkuyö meni pyöriessä sängyssä. Helgaa ärsytti ettei osannut kelloa, sillä pientä kiinnosti, kauanko oli ollut unettomana sinä iltana. Ulkoa kuului vain erinäisten hyönteisten hiljaista siritystä ja alakerrasta television pauhanta. Ei voinut siis olla kovin myöhä. Edellisyön valvominen alkoi kuitenkin painaa tytön silmäluomia alas ja kokoajan syvemmin.

Murtomies oli juuri tunkeutumassa Helgan huoneeseen, kunnes tämä avasi silmät tajutakseen sen olleen painajainen. Tyttö pyyhki hikistä otsaansa ja katseli hetken huoneensa nurkkia, jos joku sattuisikin tarkkailemaan. Hän oli juuri huutamassa äitiä kun kuuli ikkunasta kirkumista. Helga pomppasi ylös sängystään, mutta hiipi ikkunalle, ettei säikyttäisi kirkujaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja näki niityllä jotain mustaa ja isoa. Enkelin. Helgan teki mieli kirkua isä ja äiti katsomaan, jotta he uskoisivat, mutta katseli niin haltioituneena mustaa, isoa, siivekästä oliota. Hän ei millään kyennyt hillitsemään itseään, vaan juoksi omasta huoneestaan alakertaan ja takaovesta ulos. Niitylle oli suora näkymä ja sitä kohti juostessaan Helga ei hengittänyt.

Niityn reunaan päästessään Helga katsoi enkeliä. Se ei ollut sellainen enkeli, jollaiseksi ne yleensä kuvattiin. Se olikin todella iso, musta lintu. Sillä oli terävä nokka ja kiiltävät silmät. Se katsoi Helgaa muttei lentänyt karkuun. Musta lintu otti askeleen Helgaa päin, mutta lennähti karkuun naapurin koiran haukahtaessa. Se oli karannut omalta pihaltaan.

”Hei Helga, mitä sää ulkona tähän aikaan?”, kysyi naapurin Asko, joka juoksi koiransa Jalon perässä.

”Täällä oli tosi iso musta lintu, tossa noin”, Helga sanoi ja osoitti kohtaa, jossa heinät olivat painuneet maahan linnun painosta.

”Ai, sääkin oot nähny… Ei ehkä ihan lasten juttuja nää..”, Asko sanoi ja painoi päänsä maahan. Kuin ihminen, joka vaikeaisi lapsen kuullen salaisuudesta. Helga ei vastannut Askolle mitään, uni alkoi ottaa jälleen valtaa.