Kesäyön uni
Heräsin kun jokin kutkutteli jalkapohjaani. Tuuletusikkunaa pidin öisin aina auki sillä oli tukalaa nukkua. Tältäkö alkava ilmastonlämpeneminen tuntui? Tätäkö tulisi olemaan, tämäkö olisi uusi normaali? Kesäyötkään eivät sinä kesänä olleet erityisen kylmiä, vaan kuumia, trooppisia, niin kuin uutistenlukija niitä sanoi. Minä en pitänyt trooppisuudesta, kaipasin viileyttä, tuulenvirettä auringon kuumentamalla iholla.
Yöperhosen siivet saivat aikaan sen kutituksen jalkapohjissani. Se oli löytänyt tiensä huoneeseeni, seurannut kattolampun valoa ja räpytellyt sisään tuuletusikkunan pienenpienestä aukosta. Se istuutui isovarpaani päälle, sen pienet jalat kutittivat isovarpaan herkkää ihoa. Se tutki pintaa, etsiskeli valoa. Olin sammuttanut pöytälampun hetkeä aiemmin, sen se oli havainnut ulkoa ja kenties yrittänyt sen luo. Mutta olin lampun sammuttanut. Olin sammuttanut valon tietämättäni, kuinka se oli sitä himoinnut. Himoinnut valon lämpöä ja hohtavaa valoa. En oikeastaan tiennyt niistä otuksista yhtään mitään, en siis sitäkään, miksi ne pyrkivät valon luokse.
Koetin olla liikkumatta, jottei perhonen säikähtäisi ja lentäisi pois, vaikken hyönteisistä välittänyt. Se pyöri varpaan päällä, tutkisteli sitä, varmasti sen ensimmäinen isovarpaan kärki, jonka näki. Pienten jalkojen liikkuminen kutitti kuitenkin ihoani niin, että paikallaan pysyminen oli mahdotonta. Liikautin jalkaani ja perhonen lehahti ilmaan, siivet räpsyivät mahdotonta tahtia. Kuin kolibreilla luontodokumenteissa. Tosin kolibrit ovat värikkäitä, kauniita lintuja. Tuoko ilmastonmuutos nekin tulevaisuudessa Suomeen? Tämä perhonen oli harmaanruskeantumma, ei värikäs, kuin perhoset yleensä. Sen ulkonäkö karmi.
Katselin ulkoa sarastavaa sinisyyttä kaihtimien säleiden välistä. Pian se vaihtuisi aavistuksen oranssiin ja siitä keltaiseen. Aurinko nousisi ja kuumentaisi huoneen, mikäli se ehtisi edes viilentyä parin hassun tunnin aikana. Kosteuden takia niityt ja pellot olisivat saaneet päälleen sumuisen vaipan, uhkaavan mutta upean näköisen. Linnut alkaisivat laulaa ja aamun ensimmäiset ahkerat nousisivat herätyksen pakottamina.
Jostain kuului henkilöauton jarrutus, äkkijarrutus, jota harjoiteltiin autokoulussa. Ajo-opettajien suosikkiharjoitus, oppilaan ei niinkään. Sehän sujui jo ensimmäisellä kerralla. Kuulin myös perhosen siipien läpinän. Se liikkui jossain katonrajassa. En uskaltanut ottaa puhelintani yöpöydältä, sillä perhonen olisi tullut valon luo ja olisin pelästynyt sitä. Kuuntelin vain hiljaisuutta ja yritin paikantaa perhosta, mutta se oli jo laskeutunut. Se saattoi olla laskeutunut tyynylleni, taulun päälle, kirjahyllyyn, minne lie. Silmäni alkoivat kuitenkin painua kiinni, ja luovutin. Väsymys vei voiton.
Näin unessani kauniin kukkakedon, sellaisen jonka olin nähnyt aiemmin selatessani Pinterestiä. Olin paljain jaloin ja tiesin olevani unessa. Kukkasten lehdet sipaisivat nilkkojani ja kukkien tuoksun outo sekoitus marssi nenääni. Aurinko ei tuntunut tekevän vaurioita iholleni, sen lämpö tuntui hellivän eikä se tuntunut pakottavalta, niin kuin päivisin. Kaaduin keskelle orvokkeja, en pelännyt hyönteisiä, halusin hukkua ketoon. Tiedostin edelleen olevani unessa ja nautin. Tiedostin ja tunsin kroppani, levitin raajani x-muotoon ja tein lumiukkoja kukkasten keskellä. Nappasin käteeni lupiinin ja orvokin, haukkasin orvokista palasen. Se maistui hattaralta.
Isoäitini kutsui minua. Kyynel valui poskeani pitkin, halusin halata häntä. Oli paljon kerrottavaa. En kuitenkaan nähnyt häntä kun nousin istumaan kukkien keskeltä. Katsoin ympärilleni mutten nähnyt häntä. Hän kutsui taas nimeäni. Toinen kyynel valui poskelleni, isoäidin ääni kertoi hänen olevan kivuton. Hän kertoi olevansa rauhallinen ja ikävöivänsä minua. Tunsin lämmön poskellani, eikä se ollut aurinko. Kuin isoäiti olisi laittanut kätensä poskelleni ja kuivannut kyyneleeni. Kerroin hänelle elämän tuntuneen oudolta ilman häntä, kaipasin teehetkiä hänen kanssaan. Kaipasin sanomalehtien lukua isoäidin kanssa.
Tajusin olevani unessa. Nousin seisomaan ja skannasin kedon läpi, ei jälkiäkään toisesta ihmisestä. Käsistäni valui verta, tunnistin sen unessa hieksi. Hiki valui oikeasti kehollani, mutta aivoni tulkitsivat sen unessani vereksi. Avasin silmäni, auringon ujo valo teki jo tuloaan kaihtimien säleiden välistä. Hiki valui otsaltani. Tarkkailin ympäristöäni, yöperhonen seisoi kädelläni. Pelästyin kovin. Se ei lähtenyt vaikka liikahdin. Nostelin kättäni ylös alas, eikä se liikahtanut. Se ei lähtenyt edes silloin, kun nousin istumaan juodakseni. Puhalsin perhosta päin jolloin se nousi siivilleen ja lensi kasvojani päin pimeässä huoneessa. Se kiersi pääni lentämällä kaksi kertaa, kunnes se poistui tuuletusikkunan pienestä rakosesta jo lämpenevään kesäaamuun.