88 päivää orjana tai sitten jotain ihan muuta?

Paahteisen kuumaa maanantaita Ayrista! Marraskuu vierähti silmien ohi hujauksessa ja ensi viikolla päästään aukomaan suklaakalentereita meidänkin huushollissa. Pari viikkoa sitten sain pari ystävää Suomesta tänne kyläilemään ja olipa ihana päästä puhumaan rakasta äidinkieltämme. Tyttöjen kanssa aika meni leppoisasti rannalla, altaalla ja heidän motellissaan laiskotellen sekä runsaasti herkutellen. Tuntuu hurjalta, että nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna! Äidinkielen rappiosta ollaan tässä Tuulin ja parin muun suomalaisen kanssa puhuttu koska tuntuu, että perussanastoa saa välillä hakemalla hakea. Englanti on ympäri vuorokauden meidän pääkieli töissä ja vapaa-ajalla ja uutta sanastoa (varsinkin maatalouteen ja ruokiin liittyvää) on tarttunut ihan mukavasti täällä matkaan. Välillä ”take a shower” kääntyy suomeen suihkun ottamiseksi ja vapaapäivistä ei puhuta Tuulin kanssa ollenkaan vaan ne ovat ”day offeja”. Tilanne kääntynee takaisin normaaliksi kun pääsemme taas suomenkieliseen ympäristöön. Sain Charlielle onneksi puhekaveriksi suomalaisen Kaisan ja meidän tasapaksulle selostukselle onkin naureskeltu muutamaan otteeseen. Kukaanhan ei luonnollisesti ymmärrä mitään erinomaisesta salakielestämme!

Suomi-vieraat!

Pari viimeistä viikkoa on mennyt meillä molemmilla ristiriitaisissa tunnelmissa johtuen siitä, että monet niistä, joiden kanssa tulimme tänne samoihin aikoihin ovat lähdössä jatkamaan matkaa muualle Australiaan, Aasiaan tai jopa kotiin asti. Jäähyväisiä on siis riittänyt ja tulee riittämään jouluun saakka. Samalla tuntuu, että olemme nyt nähneet ja kokeneet Ayrin läpikotaisin ja janoamme uusia maisemia ja seikkailuja uusien ihmisten parissa. Joulun pyhinä suunnataan pohjoiseen Ritolan tyttökolmikolla ja siihenhän ei ole enää montaa viikkoa aikaa. Toisaalta tekemisen puute ei kyllä iske yksitoistatuntisten työpäivien ansiosta ja koetammekin ottaa loppuajan tienaamisen kannalta. Oma työnkuvani koki vähitellen muutoksen ja olen siirtynyt pakkaamisesta toiselle puolelle hallia valmistamaan, kuljettamaan ja lastaamaan melonilaatikoita. Lämpötila on sama kuin ulkona (vähintään +30), sillä suojana on ainostaan hallin katto eli hiki kirjaimellisesti virtaa taukoamatta koko päivän. Luulen, että nimenomaan tämän uuvuttavan lämpötilan takia viime viikot ovat toistaneet kaavaa: töihin, syömään, kokkaamaan seuravan päivän ruoat, suihkuun ja nukkumaan. Facebookissa mainitsinkin, että vietän päiväni nykyään länkkärityyliin pukeutuneiden viiskymppisten työmiesten parissa ja koetan ymmärtää leveää aussiaksenttia. Charlienkin kanssa puhuin ensimmäistä kertaa ihan henkilökohtaisesti tämän kahden kuukauden työuran aikana. Pakkauslaatikoita tekevä kone reistaili ja yhdessä tuumimme ja rapasimme konetta kuntoon. Pomon hyvä puoli on se, että jos jokin asia ei toimi tai joku ei ymmärrä  työnkuvaansa niin Charlie kyllä näyttää kädestä pitäen miten homma tulee hoitaa. Pari viikkoa taaksepäin liukuhihnan kanssa oli ongelmia ja hän päätti harjoittaa keuhkojaan ja käsiliikkeitään erään vanhemman työntekijän ollessa ulosannin kohteena. Glenda, Charlien vaimo, veti hallin oven kiinni kesken mekkalan ja totesi, että pidetään tässä kohtaa kymmenen minuutin ylimääräinen tauko. Tämä aika riitti herralle rauhoittumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että Charlien sukunimi viittaa latinolaisiin sukujuuriin koska helposti tuohtuva ja yhtä nopeasti laantuva sanavalmis ja elehtivä luonne ovat tyypillisiä italialaiselle ja espanjalaiselle kulttuurille.

Minulla ja Tuulilla molemmilla alkaa olla farmipäivistä jo yli 40 kasassa eli voiton puolella ollaan. Toisille nämä maagiset 88 päivää tarkoittavat verta, hikeä ja kyyneliä ja eritoten motivaation metsästystä mutta me kuulumme siihen puoliskoon, joka ottaa työn kuin työn kokemuksen kannalta. Reppureissajien keskuudessa kulkeekin vitsimielessä sanonta ”88 days as slave” / ” 88 päivää orjana”.

Viime viikon lauantaina pääsin osalliseksi ruokajuhlaa eräässä Ayr Backpackerin omistamassa talossa, jonne jostain syystä sijoitetaan ainoastaan aasialaisia. Ideana oli, että jokainen kokkaa jotain ja tuo nyyttinsä tullessaan. Itse ainoana eurooppalaisena tyydyin viemään jälkiruoaksi suklaakakkua, joka kyllä maittoi kaikille. Menua voisi kuvata uskomattona monipuoliseksi ja sopivan mausteiseksi, sillä tarjolla oli herkkuja ainakin taiwanilaiseen, kiinalaiseen, japanilaiseen ja eteläkorealaiseen tapaan. Rakastan aasialaista ruokakulttuuria jo ihan makumaailmankin puolesta mutta myös sen takia, että kaikki jaetaan ruokapöydässä kaikkien kesken, kukaan ei jää nälkäiseksi ja ruokailuun ja seurusteluun käytetään paljon aikaa.

Nappasin kuvan kun pöydässä oli vasta 1/3 ruoista ja myöhemmin oli niin kiire syödä, että tämä jääköön ainoaksi kuvamuistoksi illasta.

Seuraavana sunnuntaina pyysin päästä jollekin toiselle farmille chilien poimintaan koska Charliella oli vapaapäivä. Chileihin en päässyt käsiksi mutta minut lähetettiin ainoana työntekijänä Sibbyn farmille. Jouduin ensimmäistä kertaa yksin auton rattiin täällä ja varasin vartin ylimääräistä aikaa perille löytämiseen, mikä tuli kyllä tarpeeseen. Sibby asuu Home Hillissä ja huomaamattani luonnollisesti ohitin paikan kunnes älysin tarkistaa navigaattorin. Työpäivä poikkesi monessa suhteessa työstäni Charliella. Olen kaivannut moneen otteeseen aikaisia aamuja, jolloin näen auringon nousevan maissipellon takaa ja tiedän saavani olla ulkona koko päivän. Sibbyn kanssa ajelimme John Deerellä pellolta toiselle ja asettelemille sokeriruokokasvuston reunoille ja jokaiselle rivistölle muovit tulevaa satokautta varten, jotta vesi pääsee kulkemaan esteettömästi. Likaista hommaa mutta opinpa taas jotain aivan uutta. Tuulin kanssa ollaan naurettu usein kuinka luulemme saanemme rusketusta pintaan mutta väri onkin vain pinttinyttä likaa pellolta. Myöhemmin ruokatauolla huomasin kuinka aika kuluu täällä huomaamatta todella nopeaa, sillä ollessani Sibbyllä syyskuussa hänen raskaana oleva kissansa pyöri meidän jaloissa ja nyt hallissa oli vastassa terhakka kissanpentu vanhempineen. Voi kuinka olenkaan kaivannut terapeuttista kissan rapstutusta! Loppupäivästä Sibby laittoi minut vielä poimimaan kurpitsoja kysyttyään vieläkö jaksan/haluan työskennellä ja totta kai vastasin myöntävästi. Kausi ei ole aivan vielä ohi mutta kaupat eivät maksa tässä vaiheessa kurpitsoista enää kummoista hintaa, joten poimimani yksilöt päätyivät Sibbyn possuille ja meidän hostellille syötäväksi. Monilla farmareilla on täällä tapana antaa kasvattamiaan vihanneksia työntekijöille ja itse saan esimerkiksi tuoda Charlielta omaan käyttöön niin paljon paprikaa ja meloneita kuin haluan. Ainoana ehtona on, että mukaan lähtevät vihannekset ovat laadultaan kakkosluokkaa. Huonetovereiden kanssa pyöritämme ilmaisen ruoan rinkiä meloneilla, maisseilla, mangoilla ja munakoisoilla. Jokainen tuo vuorollaan jotain muiden nautittavaksi. Mangot vaativat ihan oman erityismainintansa, sillä maku on niin paljon makeampi ja raikkaampi samana päivänä puusta poimitussa hedelmässä kuin Suomen hevi-hyllystä ostetussa. Huonetoverimme Natascha pakkaa työkseen mangoja ja on tehnyt tällä viikolla neljätoistatuntisia työpäiviä. Lauantaina hieraisin silmiäni kun tyttö marssi yhden aikaan yöllä töistä kotiin. Toinen kaverimme Boris on puolestaan poimimassa mangoja myöskin kellon ympäri ja tienaa päivässä 600 $, mikä on kyllä erinomainen tapa kartuttaa matkakassaa.

Maissipeltojen läpi kohti vuoren juurta :) Tätä kirkkaan sinistä taivasta jaksaa ihastella päivittäin.

Nämä kissavanhemmat esittivät tarkkailevansa lapsensa touhuja mutta tosiasissa lounaslaatikostani kantautuva tuoksu toi kaverukset repun viereen.

Kokattiin Tuulin kanssa näistä myskikurpitsoista ranskalaisia. Mausteita ja öljyä vaan sekaan ja lopuksi dipataan valmiit ranskalaiset kermaviiliin ja maku on taattu. Valion nettisivuilta taitaa löytyä uunissa valmistettava versio, joten ei kun kokeilemaan Suomessakin!

Halauksia sinne pohjolaan! Palataan joulukuussa.