Mitä sinulla tulee ensimmäisenä mieleen kenialaisesta tai Afrikkalaisesta koulusta? Luultavasti jokin seikka, joka poikkeaa täysin suomalaisesta koulujärjestelmästä.

Olen vuosien aikana vieraillut paikallisissa kouluissa Afrikan maista Gambiassa, Keniassa ja  Tansaniassa. Näitä valtioita yhdistää se, että ne kaikki ovat aikoinaan olleet Brittien siirtomaita. Vaikka kyseiset valtiot ovat tätä nykyä itsenäisiä, on perintönä noilta ajoilta jokaisessa maassa olemassa sekä julkiset että yksityiset koulut, pakollinen koulupuku ja opetuskielenä sekä englanti että swahili. Yleinen mielipide on, että mitä kalliimpi koulu, sitä parempi.

Tammikuussa 2016 sain mutavellillä höystetyn ensikosketuksen tansanialaiseen kouluun,kun  vierailin Masai-heimon kyläkoulussa. Koulu oli nimensä mukaisesti tarkoitettu vain heimon jäsenille. Koulurakennuksena toimi oksista rakennettu mökki, mutta suurin osa opiskelusta tapahtui mökin ulkopuolella parilla pulpetilla. Mikäli haluat päteä nippelitiedolla masaista seuraavissa illanistujaisissa, voit kertoa, että masailta poistetaan usein jo varhain kaksi alaetuhammasta mahdollisen jäykkäkouristuksen vuoksi.Koska rokotteita ei ole ja tauti saattaa hyvinkin iskeä, saadaan poistettujen hampaankolojen kautta nestettä potilaan elimistöön. Tarinan todenperäisyyttä en ole tosin päässyt varmistamaan.

Joulukuussa 2017 vierailin puolestaan Gambiassa Unicefin ylläpitämässä koulussa, joka oli tasoltaan ja varusteiltaan ensiluokkainen. Siksi tuomani karkit ja koulutarvikkeet nakattiinkin jo muiden hyväntahtoisten turistien tuomien tavaroiden pinoon, sillä koulu sai jo riittämiin ulkopuolista apua. Päätinkin, että lähden läheiseen kylään ja vien tuliaiset niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat. Kellepä ei maistuisi Oreo-keksi?

Täällä Keniassa olen käynyt muutamaan otteeseen  Naivashassa sijaitsevassa Baharinin esikoulussa. Baharini on rakennettu Kihoton slummialueen kulmalle ja on saksalaisten ylläpitämä. Esikoulun opettajana toimii työlleen omistautunut Florence, joka tuntee lähes kaikki slummin lapset. Oma kummityttöni Regina on myös opiskellut aakkoset samassa rakennuksessa, joten on luonnollista, että Florence on toiminut yhteyshenkilönä välillämme. Hän on esimerkiksi Nokioiden puutteesta johtuen kävellyt Reginan kotiin kertomaan, jos olen ollut tulossa vierailulle. Florence on myös huolehtinut, että koulumaksuni menevät perille ja raportoi minulle säännöllisesti perheen ruokatilanteesta.

Regina on nyt seitsemännellä luokalla ja olen lupautunut maksamaan hänen peruskoulunsa loppuun asti. Reginan isän toiminnasta ja sijainnista ei ole tietoa, sillä hän käy ajoittain sekavassa tilassa kotona kääntymässä. Epävakaasta taustastaan huolimatta Regina on lahjakas opiskelija ja todella ujo tyttö, jonka haaveammatti on lääkäri. Ensimmäisellä tapaamisellamme hän selvästi hieman pelkäsi minua. Kuka on tämä valkoinen nainen, joka tulee yhtäkkiä kotiimme, halaa ja tuo kaikki nämä tavarat? Vaikka Regina puhuu ja ymmärtää hyvin englantia, toimi Florence meille tarvittaessa swahili-englanti-swahili -tulkkina.Ensimmäinen tapaamisemme päättyi varovasti lausuttuun kommenttiin ”Thank you for sponsoring me.”, jonka jälkeen minulla meni iso roska silmään.

Mitä Keniassa sitten tarvitsee aloittaakseen koulun? On olemassa yksi sana, joka tiivistää kaiken: rahaa. Sanotaan, että itse koulutus on usein ilmaista, mutta päästäkseen kouluun kenialaislapsen täytyy ostaa sääntöjen mukainen koulupuku vaihtovaatteineen sekä kengät, reppu, kynät ja vihot. Koulupuvun ajatuksena on, että kaikki lapset ovat koulussa samalla viivalla katsomatta heidän taustoihinsa tai kenenkään perheen taloudelliseen tilanteeseen. Entäs sitten ne, joilla ei ole varaa koulupukuun, mutta sitäkin suurempi motivaatio oppia? Siinä tapauksessa kouluun ei ole mitään asiaa. Mitä tasa-arvoa tämä muka on? Tämä ristiriitaisuus on vaikea sulattaa.

Koulupukuongelmasta johtuen Baharinin pihalla touhuaa lapsia, jotka leikkivät muiden mukana, mutta eivät pääse osallistumaan opetukseen. Kouluruokaa ei ole tai se on maksullista. Baharinissa perusruoka on maissijauhoon tehtyä puuroa, joka pitää nälän luultavasti vain siihen asti, että on saanut lautasensa tyhjäksi.

Alla saamani/ottamani kuvat Reginan perheestä aikajärjestyksessä.

Kuten arvata saattaa, vanhemmilla on usein vaikeuksia saada lapsiaan kouluun taloudellisista syistä johtuen. Kun rahat loppuvat tai sitä yhtäkkiä saadaan lisää, voi lapsi aloittaa tai lopettaa koulunkäynnin kesken lukuvuoden. Useilla paikallisilla lapsilla on kummi tai sponsori ja suomalaiset ovat tässä asiassa hyvin edustettuina. Kiitos ystäväni Sarin aktiivisuuden. Tosiasiahan on, että avun tarve ei varmaan koskaan lopu. Jos saan kuitenkin autettua edes yhden lapsen koulutielle ja sen kautta jatko-opintoihin tai saamaan työpaikan slummin ulkopuolella, uskon tehneeni maailmasta hitusen paremman paikan.

Mikä se maailman vahvin ase sitten on? Kuten Nelson Mandela aikoinaan totesi: koulutus.

Se, miten päädyin Suomesta helvetin porteille Keniaan, vaatii pienen taustaselvityksen. Tämä tarina sai alkunsa tammikuussa 2016, kun olin Tansaniassa safarilla ja vaihdoin oppaani Sarin kanssa yhteystietoja. Alun alkaen syynä oli se, että olin kiinnostunut seuraamaan tämän rautaisen Afrikan asiantuntijan reissuja ja arkielämää Keniassa.

Saman vuoden syksyllä makasin puolikuolleena farmityöpäivän jälkeen Australian kodissani ja huomasin Sarin facebook-päivityksen, jossa hän etsi lahjoittajia/sponsoreita/kummeja paikallisen koulun lapsille. Näiden lasten vanhemmilla ei syystä tai toisesta ollut varaa laittaa lapsiaan pysyvästi kouluun. Jäin pyörittelemään asiaa mielessäni vain hetkeksi ja pian näpyttelin viestin, jossa kerroin haluavani kustantaa Reginan koulunkäynnin peruskoulun loppuun asti. Ratkaisevin tekijä kummiksi ryhtymiselle oli, että rahat menevät suoraan Reginan koululle ilman mitään välikäsiä (edes vanhemmat eivät saa shillingin shillinkiä itselleen). Todisteeksi Reginan opiskelutilanteesta sain onnellisen kuvan tytöstä koulupuvussa sekä kuvat kuiteista. Kenian koulujärjestelmästä ja kummiudesta myöhemmin.

Viime joulukuun Kenian vierailullani minulla ei ollut aikaa lähteä Hell’s Gateen, yhteen Afrikan kuuluisimmista kansallispuistoista ja nyt se oli tehtävälistallani ensimmäisenä. Jos olet katsonut Disneyn Leijonakuningas -elokuvat, saattaa sinua yllättää tieto, että elokuvan tekijät kävivät Hell’s Gatessa hakemassa autenttisen mallin ja inspiraation elokuvan maisemille. Jylhäkallio,on taatusti saanut mallinsa tästä kivimuodostelmasta.

Liikkuminen puistossa kävi kätevästi pyörillä, joiden avulla pääsimme todella lähelle eläimiä ja saatoimme pysähtyä ihailemaan maisemaa ja popsimaan eväitä koska tahansa. Tämänhetkinen ehdoton lempieläimeni on Leijonakuninkaan Pumba eli pahkasika.Puisto tarjosikin näitä vekkuleita häntä pystyssä karkuun juoksevia ystäviä vähän väliä katseltaviksi enkä voinut olla lässyttämättä esim. tälle kyseiselle luontoäidin luomalle possulle.

Saavuttuamme puiston toiselle laidalle lähdimme oppaan perässä kohti helvetin rotkoa, jollaista vastaavaa en ole vielä koskaan tallonut matkaillessani. Tähän aikaan vuodesta rotkossa ei ollut juurikaan vettä, mutta kun vettä tulee, sitä on metritolkulla. Jouduimme ylittämään todella vaikeita luonnonesteitä, liukumaan pystysuoria kallioita alas ja kiipeämään yhtä pystyjä seinämiä ylös – ilman apuvälineitä.

Lopussa opas kysyi, haluaisimmeko nähdä kukkulan, josta on mainio näkymä rotkolle kilometrien päähän. Reitti olisi kuulemma helppo, mutta helppoa tässä tilanteessa oli ainoastaan saada meidät houkuteltua vielä hullumpaan reittiin, jossa kahlasimme vedessä ja laskimme pieniä vesiputouksia pehvallamme alas. Pääsimme polttamaan sormemme kiehuvassa kalliosta virtaavassa vedessä, jossa muutamat vaeltajat keittävät jopa eväänä olevat kananmunansa. Kaiken mudan ja kuran jälkeen fyysinen kärsimys todellakin palkittiin ja meillä oli yksi elämämme raskaimmista mutta samalla ikimuistoisimmista päivistä kiinalaisen Myran ja kenialaisen Patrickin kanssa. Kolme ennestään tuntematonta ihmistä solmi päivän aikana kaverisuhteen, joka vahvistettiin lupauksella yhteisestä matkasta jossain päin maailmaa jonain päivänä.