Toubabina Gambiassa

Lokakuun lopussa kaukokaipuuni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että asialle oli pakko tehdä jotain. Australian kuvia selaillessa ja rusketusrajojen alkaessa hälventyä alkoi mieltä kutkuttamaan ajatus palmun alla loikoilusta. Kesän lapsena ainoana ehtona tulevalle matkalle oli, että siellä on taattu lämpö. Gambiasta olin haaveillut jo aiemmin ja suora lento ja kahden tunnin aikaero olivat vain plussaa verrattuna tarjolla oleviin Aasian kohteisiin. Normaalista poiketen varasin myös valmismatkan siksi, että lähtöön oli enää reilu kuukausi ja olin lähdössä ennestään tuntemattomaan Länsi-Afrikkaan.

Viisi viikkoa myöhemmin istuin lentokoneessa Atlantin yllä pohtien, etten ole koskaan lähtenyt reissuun näin vähällä valmistautumisella kuin nyt. Hankin meningokokkirokotteen aivokalvontulehdusta vastaan ei siksi, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön vaan siksi, että tulen jatkossakin matkustamaan alueilla, joissa on sairastumisriski. Malarialääkkeet puolestaan hoituivat kätevästi 14 euron hintaaan Keniasta, jossa vanhempani olivat viikkoa aikaisemmin. Yliopistokiireiden vuoksi pakkasin laukun kaksi tuntia ennen lähtöä todeten, että vuosi reppureissaajana opetti onneksi matkustamaan vain välttämättömyyksien kanssa. Gambiaan matkakohteen en ehtinyt perehtyä Tjäreborgin infolehtistä enempää mutta päätin, että heitän stereotypiat roskiin ja otan itse selvää millaisesta maasta oikein on kyse. 

Manner-Afrikan pienin valtio on saanut syystä nimen ”The smiling coast of Africa”. Aurinko paistaa yli 320 päivää vuodessa ja ihmiset ovat välittömiä ja aidon ystävällisiä. Kahden miljoonan asukkaan maassa kaikki tuntevat toisensa. Tai ainakin melkein. Kun kaksi gambialaista tapaa toisensa ensimmäistä kertaa alkavat he heti selvittämään keitä yhteisiä tuttuja heillä on. Kun yhteys löytyy naapurin vihanneskauppiaan anopin kautta voidaan siirtyä muihin aiheisiin. Ymmärsin heti ensimmäisenä päivänä, että gambialaiselle on erityisen tärkeää oppia tuntemaan sinut nimeltä. Hotellin henkilökunta oppikin pian kutsumaan huoneen 307 tyttöä Tina Turneriksi. Hyväksyin tämän muistisäännön.

Olen aiemmin ollut yksin Tansaniassa ja näyttää, että Afrikan kohteisiin on vaikeampi saada matkaseuraa, mikä on sääli. Median välittämä kuva kurjuudesta, nälänhädästä ja eläimistä ei vastaa edes puolta totuutta sillä tällä mantereella on tarjottavanaan Egyptin ja Etelä-Afrikan välillä lukemattomia elämyksiä. Ennen matkaa minulta kysyttiin miten uskallan lähteä yksin. Itse asiassa en ole hetkeäkään miettinyt etten uskaltaisi. Mitä minun tulisi pelätä? Rikollisuuden uhriksi voi joutua vaikka omalla postilaatikolla ja tautiriskiä voi usein vähentää hygienialla ja katsomalla mitä ja missä syö. En ole myöskään helposti vietävissä ja vedätettävissä ”special offer only for you” tai ”you beautiful girl”-kommenteilla.

En tiedä onko Gambia kohteena sellainen, jonne monet lähtevät iästä ja sukupuolesta riippumatta usein yksin vai kiinnitinkö nyt enemmän huomiota muihin soolomatkailijoihin. Joka tapauksessa en kokenut reissun aikana kertaakaan olevani yksin. Tulomatka meni mukavasti vierustoverin kanssa rupatellessa ja juttu- ja lounasseuraa löytyi aina. Soolomatkailu oli myös syy siihen miksi tutustuin paikallisiin ja heidän elämäänsä paremmin kuin olisin tutustunut ystävän kanssa reissatessa. Kun mukana on joku tuttu on asioista helppo rupatella omalla kielellä eikä ole tarvetta hankkia seuraa retkille tai rannalle. 

Ensivaikutelma maisemasta oli, että katukuva muistuttaa Tansaniaa. Autolla ajaessa silmiin pistävät kivi- ja hökkelitalot ja compoundit eli pihapiirit, joissa asuu koko suku. Lapsien ja nuorten määrään ei voi myöskään olla kiinnittämättä huomiota, sillä heidän osuutensa väestöstä on melkein puolet. Koinkin viikon aikana useita kertoja saman ilmiön kun ruskeasilmäiset naperot juoksevat perässäni huutaen ”toubab, toubab!”, joka on positiivisessa kontekstissä käytetty nimitys valkoihoisista. Lapset halusivat silittää ja nipistellä kalpeaa ihoani ja pyysivät minua potkimaan palloa tai hyppimään hyppynarua heidän kanssaan. En tiedä kumpaa osapuolta nauratti enemmän kun en pärjännyt alkuunkaan pallon kanssa kikkailussa. Yhden päivän kiersin kuljettajani kanssa lähiöitä ja kävin viemässä lapsille vaatteita, hygieniatarvikkeita ja jalkapallon, josta olisi iloa koko porukalle. Karkit ja muut herkut kelpasivat myös ja niitä oltiin ottamassa vastaan kädet ojossa. Vaikka alle kouluikäiset eivät usein vielä puhu englantia olivat kehonkieli ja sanat ”haribo” ja ”oreo” kielimuurin murtavia tekijöitä. 

 

Viikon aikana ehdin mm. tapaamaan myös Kunta Kinten jälkeläisiä ja bongaamaan Länsi-Afrikan ainoan sarvikuonon naapurimaassa Senegalissa. Näistä Afrikan tähdistä lisää seuraavissa blogiteksteissä.