Paikalleen asettumista, chilejä, munakoisoja ja kurkkuja
Palataan vielä Melbournessa vietettyihin viimeisiin päiviin vaikka kaupunki jäi taakse viikko sitten. Koska päätimme lähteä kaupungista lauantaina, niin halusimme kierrellä nähtävyyksiä niin paljon kuin mahdollista. Ranskalainen huonetoverimme kehui puolen tunnin kävelymatkan päässä olevaa Victoria Market-paikkaa, joten lähdimme perjantaiaamuna energiaa puhkuen aikaisin liikkeelle. Markkina-alue oli valtava emmekä jaksaneet kiertää sitä läheskään kokonaan. Tarjolla oli vaatteita, matkamuistoja, valtavat määrät hedelmiä, vihanneksia, koruja ja kaupiteltiinpa eräässä kojussa eläviä tipuja ja kanojakin. Australia tuntuu olevan ruoan suhteen pitkälti omavarainen ja täällä kasvatetaan vähän kaikkea.
Eräällä pienelläkin maatilalla oli yllättävän monipuolinen tarjonta.
Victoria Marketilta suuntasimme Melbournen eteläosaan kuuluisille Brighton Bathing Boxeille. Kyseessä on n. 90 väritykseltään täysin erilaista uimakoppia. Kävelimme rantaa pitkin useita kilometrejä ja ihastelimme samalla paikallisten ökyjen rantahuviloita.
Viikko sitten alkoi tosiaan olla selvää, että Victorian osavaltiossa, johon Melbourne kuuluu, ei ole vielä juurikaan tarjolla farmitöitä. Turismiin ja sesonkiaikaan liittyviä töitä on myöskin rajoitetusti hellekauden alkaessa vasta myöhemmin. Päätimme, että suuntaamme pysyvästi pohjoiseen, sillä siellä olisi mm. useita niistä kaupungeista, luonnonpuistoista ja saarista, joita haluamme nähdä. Luotettavan työpaikan löytäminen tuntui välillä haastavalta, koska on olemassa sekä hostelleja että farmeja, jotka käyttävät reppureissaajia taloudellisesti hyväkseen. Työsopimusta harvoin kirjoitetaan, joten kumpi tahansa osapuoli voi irtisanoutua milloin vain. Tässä on kyllä hyvätkin puolensa, jos töitä ei olekaan tarjolla omasta mielestä tarpeeksi tai reissusuunnitelmat muuttuvat. Osa työpaikoista maksaa tuntipalkkaa ja tällöin täytyy olla tietoinen paikallisesta minimipalkasta. Jotkut farmit puolestaan maksavat esim. laatikkohintaa poimituista hedelmistä tai urakkapalkkaa muusta työstä. Vaihtoehtoja siis on. Enontekiöläisen ystävämme vinkin ansiosta löysimme Ayr-nimisestä pikkukaupungista luotettavan oloisen reppureisaajahostellin, joka välittää farmitöitä. Parin puhelinsoiton jälkeen meidät toivotettiin tervetulleiksi ja omistajat vaikuttivat reilun oloisilta. He kertoivat, että syyskuun puolella töitä on pääasiassa osa-aikasesti mutta lokakuussa pääsemme jo kokopäiväisesti töihin. Farmeja ei tiedetä etukäteen vaan meidät sijoitetaan saapumisjärjestyksessä paikallisille työnantajille. Koska töitä olisi nyt lähes varmuudella tiedossa niin meidän piti alkaa suunnitella miten pääsisimme järkevimmin pohjoiseen. Tulimme siihen tulokseen, että lentäisimme Cairnsiin ja jatkaisimme Greyhoundin bussilla n. 450 km etelään Ayriin.
Kun vihdoin löysimme halvat lennot niin emme epäröineet hetkeäkään vaan näpyttelimme nopeasti tarvittavat tiedot. Maksun jälkeen tutkiskelimme varausta tarkemmin ja voi sitä järkytyksen ja epäuskon tunnetta kun huomasimme varanneemme lennot Cairnsin sijata BRISBANEEN, joka on puolestaan 1200 km Ayrista etelään. Koska puntaroimme useita lento-kaupunki-bussi-yhdistelmiä niin Brisbane oli jäänyt kummittelemaan molempien alitajuntaan. Tämähän tiesi ainoastaan lisää pähkäilyä kulkuneuvojen suhteen, olimme nimittäin luvanneet olla Ayrissa maanantaina. Ainoa ratkaisu vaikutti olevan bussi, jonka matkustusaika olisi 22 tuntia. Otimme sen koska yksityiskonettakaan emme omista. Brisbanessa ehdimme viettää ainoastaan puoli päivää ja käytimmekin ajan tehokkaasti univelkojen kuittaamiseen. (Edellisessä hostelissa oli pubi alakerrassa, joten tuli tarpeeseen) Kauppareissulla törmäsimme näihin riitapukareihin, joiden nokan koko hautaa vähäisetkin ajatukset lintujen ruokkimisesta puistossa.
Bussietappi oli yllättävän mieluisa, kun mukana oli tarpeeksi kirjoja ja eväitä. Maisemia katsellessa kului myös useampi tunti sillä matkustimme käytännössä Suomen pituisen matkan. Tutuiksi tulivat mm. ne kuuluisat outback-alueet, joissa ei kertakaikkiaan asu ristin sielua. Tai jos asuu, niin on luonteeltaan todellinen erakko ja elää ilman yhteiskunnan peruspalveluita.
Ayr backpacker-hostelliin saavuimme kuin saavummekin sovittuun aikaan. Ayrissä asuu n. 8000 ihmistä ja täältä löytyy kaikki peruspalvelut ja mukava valikoima ravintoloita, elokuvateatteri ja urheilumahdollisuuksia. Reppureissaajat ovat kaupungille melkoinen tuloerä. Merenrantaan ei ole pitkä matka ja sinne hostelli tarjoaa kyydin joka sunnuntai. Hostellista mainittakkoon, että tämä on paikallisen pariskunnan pyörittämä yritys. He omistavat yhden korttelin kokoisen alueen, johon kuuluu heidän oman talonsa lisäksi neljä reppureissaajille tarkoitettua taloa piha-alueineen sekä uima-allas. Tänne majoitetaan ainoastaan reppureissaajia, jotka ovat tulleet tekemään farmitöitä. Karkeasti arvioituna meitä on n. 50 eli kaikkiin ei ole päässyt vielä tutustumaan. Toistaiseksi vastaan on tullut ruotsalaisia, tanskalaisia, brittejä, japanilaisia, korealaisia, ranskalaisia ja saksalaisia sekä suomalainen pariskunta. Pääsimme Tuulin kanssa kolmeksi ensimmäiseksi yöksi omasta mielestämme parhaimpaan taloon. Saimme oman huoneen, talo oli siisti, kaikissa huoneissa tuulettimet ja omaa tilaa oli reilusti. Eilen siirryimme omistajapariskunnan viereiseen taloon, joka on isoin ja jossa jaamme keittiön ja ison makuuhuoneen seitsemän muun ihmisen kanssa. Tunnelma on tiivis mutta positiivista tässä on se, että kaikki tulevat ja menevät omien töidensä mukaan, joten omaa rauhaa löytyy sitä kaipaavalle. Suurin osa käy sisällä ainoastaan nukkumassa ja viettää muuten aikaa altaalla, yhdessä kokkailen ja ruokaillen pihalla tai kaupungilla pyörien. Hostellin käytännöt alkavat olla tuttuja, mutta työkuvioissa on vielä opettelemista. Ayr Backpackerilla on sopimus vajaan kolmenkymmenen farmin kanssa, joihin meidät sijoitetaan tarpeen, fyysisen kunnon ja muutaman muun kriteerin perusteella. Meille kerrottiin alkuun, että todennäköisesti saisimme lomailla vielä viikon ennen töiden alkua. Kävi kuitenkin niin, että useampi reppureissaaja oli saanut toisen vuoden viisumiin vaaditut 88 farmipäivää kasaan tällä viikolla ja jatkoi siten matkaansa. Näin ollen meille tarjottiin jo keskiviikoksi töitä: minä pääsisin poimimaan kurkkuja ja Tuuli chilejä. Piristävä uutinen kerrassaan!
Ensimmäinen työpäivä olikin sitten valehtelematta fyysisesti elämäni rankin mutta siitä huolimatta mielenkiintoinen. Hostelli omistaa pakettiautoja, jotka ovat meidän käytettävissä. Emme ole perehtyneet vielä siihen, onko suomalainen ajokortti tässä osavaltiossa käypä mutta vasemman puolen liikenne ei minun kolaritaustallani houkuttele ajamaan. Lähdimme aamukuuden aikaan kohti farmia ja muut porukassa kehuivat sen olevan yksi parhaista työnantajista. Töitä riittää kun niitä vain jaksaa tehdä ja farmarit kohtelevat työntekijöitään oikeudenmukaisesti. Eräällä englantilaisella pojalla sattui olemaan syntymäpäivä ja sen kunniaksi farmarit tarjosivat kakut ja jäätelöt koko porukalle. Tällaista ei kuulemma juuri normaalisti tapahdu. Kurkkujen poiminen olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Lämpötila kipuaa näillä leveyksillä automaattisesti kolmenkymmenen kieppeille oli aurinko pilvessä tai ei. Tähän alkaa kyllä jo tottua mutta se ei tarkoita etteikö hiki virtaisi. Perillä farmilla meitä asteli vastaan Brokeback Mountain-elokuvan tyyliin pukeutunut aussimies, joka toivotteli hyvät huomenet, hyppäsi John Deeren rattiin, me puolestaan peräkärryyn ja niin siinä lähdettiin katsastamaan tiluksia. Viljelmiä riittikin silmän kantamattomiin. Matkalla ehdin nähdä, että tällä tilalla viljellään ainakin kurpitsaa, kurkkua ja maissia ja samaan pakettiin kuuluu vielä kasvihuone yrtteineen. Kurkkuviljelmä oli valtava. Meitä oli traktorin molemmin puolin viisi poimijaa jokainen omalla kaistaleellaan. Traktoriin oli kiinnitetty vaakasuoraan liukuhihna, johon nostelimme kurkkuja, jotka kulkeutuvat peräkärryyn, jossa farmari puolestaan ohjasi ne laatikoihin. Kuulostaa helpolta eikö vaan? Ei todellakaan. Kuvittele olevasi kymmenen tuntia kyyryasennossa ja jatkuvassa liikkeessä hien kirvellessä silmiä. Tarkkaavaisuus ei saa herpaantua koska jokainen sopivan mittainen kurkku piti poimia. Kaikkien täytyy myös poimia samaa tahtia, sillä traktori liikkuu koko ajan eteenpäin. Juomassa sai käydä jos todella oli pakko ja ruokatunnin moni käytti pikku nokosiin hallin varjossa. Lisäksi ötökkäkammoni katosi tämän päivän aikana kokonaan. Panikoin ennen tänne tuloa kaikkia mahdollisia tappavia ja ei tappavia hyönteisiä ja matelijoita. Kurkunpoiminnan aikana näin satoja kovakuoriaisia, hämähäkkejä, kärpäsiä ja vihreitä sammakoita eikä niitä ollut aikaa pelätä ja karistella koko ajan iholta pois. Meidän asunnossa on myös vaarattomia pikku liskoja ja joku on nähnyt torakoitakin. Kasvattava kokemus tämäkin.
Täällä arvostetaan erityisesti aasialaisia työntekijöitä heidän nopeutensa vuoksi ja omassa ryhmässäni ollut japanilainen poika ei todellakaan ollut poikkeus. Traktori oli hänelle liian hidas ja odotellessaan sen etenemistä ja uusien kurkkujen esillletuloa, hän päätti tarkistaa meidän muiden työn jälkeä. Hän myös piti t-paitaansa hampaiden välissä ja keräsi kurkkuja paidan helmaansa. Tämän lisäksi kaveri lauloi radiosta kuuluvien kappaleiden mukana lähes taukoamatta. Tehokasta toimintaa ja erityisen viihdyttävää vierestä katsottavaa. Uutena työntekijänä kroppani ei luonnollisestikaan sopeutunut päivässä tällaiseen kymmenen tunnin kuntosaliharjoittelua vastaavaan puurtamisen ja menetin käytännössä kävelykykyni. Lopussa keskityin vain siihen, että saan jalkaa toisen eteen ja pysyn joten kuten muiden tahdissa. Asunnolle päästyäni sanoinkin Tuulille, että työpäivän aikana näki ja koki niin paljon, ettei käy edessä mielessä valittaa muusta kuin oman kunnon puutteesta
Vaikka kaikkeni annoin niin myös farmari huomasi, että porukan pienikokoisimpana en tule pärjäämään tässä työssä montaa päivää. Siispä sain illalla tiedon, että vaihdan farmia. Seuraavana päivänä lähdin pakkaamaan chilejä samalle farmille, jossa Tuuli oli ollut jo edellisenä päivänä poimimassa chilejä ja jatkaisi tänään munakoisojen parissa. Istumatyö tuntui suorastaan terapialta edellispäivän rääkkiin verrattuna kun taas Tuuli joutui kärsimään helteestä pellolla. Pidin työporukasta ja työstä itsestään. Illalla lähdimme tiedusteleemaan jatkaisimmeko samalla farmilla myös tänään mutta Marleen, joka pyörittää hostellia kertoi, että minä siirtyisin toiselle chilifarmille poimimaan. Palkka määräytyisi poimittujen kilojen perusteella. Muihin reppureissaajiin on myös tullut tutustuttua töiden kautta enemmän. Toistaiseksi emme siis tiedä miltä tilalta saamme pysyvää kokoaikaista työtä mutta otamme vastaan kaikki yksittäisetkin päivät, jotka luetaan hyväksi toisen vuoden viisuumiin. Ennen kaikkea kuitenkin kokemuksen vuoksi niihin lähdemme. Täällä on myös helppo saada alennusta vuokraan tarjoutumalla siivoamaan asuntoja ja pakettiautoja. Saimme molemmat viikonlopun vapaaksi, mutta suunnitelmiin taitaa kuulua lähinnä lihasten lepuuttamista ja sunnuntaina on todennäköisesti rantapäivä. Paikallinen kela-kortti pitäisi vielä hankkia siltä varalta, että poimintatyössä törmää vaikka käärmeisiin. Eräs poika näytti pahoja verestäviä haavoja jalassaan ja oli kuumeessa käärmeen pureman takia.
Ayr tuntuu jo vajaan viikon oleskelun myötä kotoisalta ja ruokakaupassa ja pankissa asiointi ovat jo arkisia asioita. Lämmöstä ja auringosta nautitaan samoin kuin Fazerin suklaan korvanneista Tim Tam-kekseistä. Niitä tuodaan EHDOTTOMASTI kotiin sitten joskus. Työasioissa on vielä selvitettävää mutta kovasti kotiudutaan ja turha stressaaminen loppui siihen paikkaan kun päästiin tänne. Mukavaa viikonloppua! :)