Kuukausi aussina!

Tänään tuli kuukausi täyteen eloa Australiassa eikä koti-ikävä vaivaa, mistä olin hetken jo hieman huolissaan. Totesin sen olevan loppujen lopuksi vain arkea helpottava asia. Tosin parina viime yönä olen tehnyt pikareissuja Suomeen ja käynyt rapsuttamassa Rokkaa. Nauroimme eilen ensimmäisten iltojen paniikin tunteelle, ettei mikään tulisi onnistumaan mutta Australiaan on helppo sopeutua kenen tahansa. Jos ei ole esimerkiksi matkustellut paljoa niin Down Underista on näppärä ja turvallinen (tappava eläinkunta pois laskettuna) aloittaa. Täällä on sopivissa määrin aasialaista, eurooppalaista, amerikkalaista ja oseanialaista elämäntapaa yhdistettynä. Suomalaista mieltä lämmittää myöskin kovasti, että arjessa kaikki toimii esim. aikataulut pitävät (koita sopia vaikkapa meksikolaisten kanssa paikkansa pitävä lähtöaika jonnekin…) ja joissain elektroniikkaan liittyvissä asioissa ollaan jopa meitä edellä.

Huonetoveriemme kanssa muodostamme jo pienen perheen ja yhteiselo on todella mukavaa ja rentoa. Japanilaiset ovat erityisen innoissaan Suomesta ja tietävät sanoja tai yksittäisä asioita meistä. Liekkö Muumien ja Angry Birdsin ansiota…Kun taas eteläkorealainen ystävämme ei ollut koskaan kuullutkaan pohjoisesta piilopirtistämme. Iltaisin keittiöstä leijuu ihana aasialaisen ruoan tuoksu ja erona eurooppalaisiin kansallisuuksiin on sanottava, että aasialaiset ovat ruokaan liittyen huomattavasti yhteisöllisempiä. Usein yksi tai kaksi ihmistä hoitaa ruokatarvikkeiden oston ja käytännön kokkaamisen sillä aikaa kun muut nauttivat seurustellessa oluen. Lopulta kaikki kerääntyvät jakamaan yltäkylläisen aterian ja uudet reppureissaajat otetaan automaattisesti porukkaan mukaan. Me eurooppalaiset puolestamme teemme oman ruokamme esim. minä Tuulin kanssa ja saksalaiset huonetoverimme keskenään ja myös syömme sen keskenään. Aasialaisilla on lisäksi tapana tuputtaa omaa kolmen perheannoksen kokoista sapuskaansa meille muille mutta en pistä pahakseni! Olen muuten tiennyt, että Australiassa on mahdollista syödä kengurunlihaa mutta en uskonut törmääväni siihen lähikaupassa vaan sielläpä sitä oli ja vielä sekä fileenä, burgerpihvinä että suikaleina.

Aika on rientänyt hurjaa vauhtia nyt kun töitä riittää ja arki alkaa rullata. Toissa sunnuntaina pääsimme Vito-nimisen herran farmille poimimaan habaneroja ja minulla vierähti niissä hommissa peräti viisi päivää. Tuuli sai sen sijaan palata alkuviikosta takaisin Sibbylle munakoisojen ja chilien pariin. Pidin Vitolla työskentelystä, sillä viidessä päivässä ehti oppia talon tavoille ja parin viikon poimintatyökokemuksen tuloksena olimme molemmat kolmen nopeimman poimijan joukossa. Moni kokee poimintatyön negatiivisena, koska siitä maksetaan kilojen mukaan. Meille tämä ei ole ollut ongelma, sillä palkkahan on ainoastaan omasta nopeudesta ja motivaatiosta kiinni.

Vasemmalla habaneroja ja mangopuita ja oikealla paprikoita. Mangokausi on käsillä parin viikon sisällä ja Queenslandiin ja etenkin Ayriin tungeksii reppureissaajia työn perässä. Toivottavasti päästään myös kokeilemaan!

Vitolla possuille maistuu kaikki myyntikelvoton ruoka, jota tilalla tuotetaan. Huomatkaa myös makaava nautiskelija!

Kuten useat jo tietävätkin, niin kohtasin viime viikolla yhden pahimmista peloistani Australiaan liittyen. Menin kysymään Marleenelta ja Mickiltä (hostellin omistajat), josko suomalainen ajokorttini on käypä henkilöllisyystodistus Queenslandissa ja voiko sillä ajaa täällä. Marleen ilmoitti, että tarvii juuri sopivasti kuskia seuraavalle aamulle ja kehotti hyppäämään Mickin kanssa pakettiauton rattiin koeajoa varten. Tilanne oli paniikinomainen. Jos olisin itse saanut valita, viettäisin edelleen henkistä valmistautumisaikaa enkä varmaan koskaan tulisi tarttuman rattiin täällä. Ajaminen itsessään ei ole minulle epämukava asia, mutta kun siihen yhdistetään vasemmanpuoleinen liikenne, uusia liikennesääntöjä, automaattivaihteinen iso auto, jollaiseen ei ole kuuna päivänä koskenutkaan niin kävin jo mielessäni läpi mitä kaikkea matkavakuutukseni korvaisikaan mahdollisen kolarin ja auton hajottamisen myötä. Joka tapauksessa istahdin kuskin paikalle ja kiersimme muutaman korttelin matkan välillä oikealla kaistalla poukkoilen. Liikennettä ei onneksi juurikaan ollut mutta täällä ei ole katuvaloja vaan pimeällä maantiehen syttyvät samaa asiaa ajavat pikku valot, mikä luonnollisesti sekoitti päätä entisestään. Seuraavana päivänä ajaessani Vitolta hostellille selkää pitkin virtasi kylmä hiki, en puhunut kanssamatkustajille sanaakaan ja puristin rattia ja polkimia rystyset ja varpaat kippurassa. En ole luultavasti koskaan keskittynyt mihinkään yhtä paljon, koska kyydissäolijoiden henki oli minun käsissäni. Tästä asti olen saanut jatkaa kuskin hommia ja nyt voi jo kehua, että sujuvasti menee! Onpahan yksi pelko voitettu ja samalla yksi kokemus lisää tällä matkalla ja sen myötä voittajaolo.

Keskellä mun Toyota, koska merkkiähän en vaihda ;)

Marleen ilmoitti meille viikko sitten, että nyt olisi tarjolla kolmen kuukauden työ yhdellä todennäköisesti Ayrin isoimmista farmeista. Kyseessä on Charlien farmi, jonne lähtee joka aamu kuusi minibussillista porukkaa. Meille tarjottiin töitä pakkauspuolella ja Marleen kehui tämän olevan hyvä tilaisuus suorittaa farmipäivät yhdellä ja samalla työnantajalla ja siinä ohessa tienata reissurahaa tuntipalkallisena. Punnitsimme plussia ja miinuksia ja päätimme lähteä Charlielle lauantaina huonetoveriemme Poppien ja Lunan kanssa. Todellisuus työstä valkeni pian niin hyvässä kuin pahassa. Työpäivät ovat pitkiä mikä tarkoittaa käytännössä klo 7.00-18.00 kuutena päivänä viikossa. Toisin sanoen tervetuloa reissuraha ja hyvästi sosiaalinen elämä. Olemme päässeet pakkaamaan paprikoita ja meloneita ja voin kertoa, että niitä riittää! Tämä farmi ruokkii varmasti kevyesti yhden pikkukaupungin jos toisenkin ja työllistää samalla ainakin reilut sata ihmistä. Kuten kaikissa pakkaus- ja poimintatöissä niin myös tässä nopeus on valttia. Paprikoita tulee liukuhihnaa pitkin lastenaltaan kokoiseen astiaan, joka ei saa missään tilanteessa tulla ääriään myöten täyteen. Sekunnin aikana on päätettävä onko paprika ”rubbish” eli huonolaatuinen ja menee roskiin, ”number two” eli osa paprikasta on käyttökelpoista (ymmärsin, että nämä päätyvät esim. pakastevihannesten sekaan mikä helpotti suunnattomasti ruoan poisheittämisen tuskaa) ja lopuksi ”good ones”, jotka ovat priimaluokkaa ja päätyvät kauppaan eli ne asetetaan neljän eri koon mukaan tiettyyn järjestykseen laatikkoon. Aika paljon mietittävää yhteen sekuntiin ja väärään paikkaan ei luonnollisestikaan saa lajitella. Vartissa pitäisi ehtiä pakata hurjat 10-15 laatikkoa kun meillä kaikilla saldo oli aluksi  4-6 laatikkoa. Notkua ja venytellä ei voi ja tästä käsienheilutustahdista Tuulille seurasi jonkin asteinen rasitusvamma ja parin päivän saikku heti alkuun. Charliesta mainittakoon, että kyseessä on pienikokoinen mies, jolla on määrätietoinen ja tulinen luonne. Luna pakkasi pariin otteeseen yhteen laatikkoon yksitoista melonia kun maksimi on yhdeksän. Ei pakkaa enää. Charlie käski tytön sivummalle ja huitoi ja elehti laatikkoa ja Lunaa kohden samalla huutaen ”If you do this one more time you can go home!” Minun melonioperaationi ei ollut sen helpompi, sillä vastasin yksin linjaston toisesta päästä, jossa erotellaan erityisen hyvät melonit Uuteen Seelantiin lennätettäväksi. Tällainen vastuun määrä ensimmäisinä päivinä ei saanut aikaan riemuhuutoja torvisoiton kera vaan mietin mitä jos kauppasuhteet katkeavat minun huonosti valitsemieni yksilöiden vuoksi. Toistaiseksi kukaan uusiseelantilainen ei ole valittanut.

Nyt viikon päivät Charliella työskennelleenä olemme tulleet siihen tulokseen, että pidämme ehdottomasti enemmän poimintatöistä. Ulkoilmassa työskentely voi olla täällä hikistä ja likaista hommaa mutta siinä voi työn ohella jutella kanssapoimijoiden kanssa, evästää silloin kun siltä tuntuu, nauttia ihanista Australian maisemista ja törmätä kenguruihin (olen edelleen Tuulille kateellinen) ja oppia vaikka mitä ympäristöään seuraamalla. Työpäivät ovat myös kohtuumittaisempia eikä kukaan hengitä niskaan vaan palkka määräytyy oman tahdin mukaan. Kummankaan luonne ei anna tehdä pakkaushommaa kuitenkaan puolihuolimattomasti vasemmalla kädellä, paitsi Tuuli joutuu tällä hetkellä kirjaimellisesti käyttämään vain vasenta kättään. Teemme siis parhaamme ja katsomme olemmeko tarpeeksi nopeita Charlien mielestä vai saammeko vaihtaa tämän viikon jälkeen farmia.

Maanantaina oli valtakunnallinen pyhäpäivä, Queen’s Birthday, jonka vuoksi saimme paprikosta ja meloneista vapaata. Kuningatar Elisabethillähän ei siis oikeasti ollut syntymäpäivä tuona päivänä vaan jokainen osavaltio saa itse päättää mihin aikaan vuodesta tämä ylimääräinen pyhä pidetään. Ilmoitimme olevamme käytettävissä jos jollain muulla farmilla tarvitaan apuvoimia ja onneksemme pääsimme toistaiseki parhaimpaan paikkaan pikku chilien poimintaan. Geoff oli mies, joka aidosti välitti reppureissaajista ja huolehti meidän jaksamisesta hellepäivän aikana mm. tarjoamalla juomista ja koiranrapsutusterapiaa. Hän myös maksaa alueen parasta kilohintaa ja oli niin tyytyväinen meidän poimimaan määrään, että ilmoitti maksavansa vähän extraa. Toivomme pääsevämme taas sunnuntaina hänelle, koska aika lensi siivillä. Meillä kuningattaren syntymäpäivä meni näissä merkeissä mutta kysyin Marleenelta miten paikalliset tätä juhlistavat ja onko olemassa jotain perinteitä. Elisabeth ei erityisemmin ausseja tässä asiassa liikuta vaan kyseessä on vain yksi ylimääräinen vapaapäivä, jota juhlistetaan korkeintaan perheen kesken barbequella. Kaupat ovat täällä kiinni sunnuntaisin ja poikkeuksellisesti myös maanantaina Ellun takia. Lauantaina näky oli paikallisessa supermarketissa samansuuntainen kuin jouluna Suomessa. Ihmiset hamstrasivat ruokaa nälkäkuoleman pelossa seuraavan kahden päivän aikana ja hyllyt ammottivat tyhjyyttään.

Ruoan hamstraus ja viikonloppukokkaukset ovat meillä myös tänään edessä, sillä työviikko saatiin jo klo 12 pulkkaan. Huomenna olisi huima yhden päivän vapaa ellemme siis pääse Geoffille, mikä on kylläkin paprikoiden jälkeen yhtä kuin vapaa. Näihin kuviin näihin tunnelmiin!