Lokakuun lopussa kaukokaipuuni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että asialle oli pakko tehdä jotain. Australian kuvia selaillessa ja rusketusrajojen alkaessa hälventyä alkoi mieltä kutkuttamaan ajatus palmun alla loikoilusta. Kesän lapsena ainoana ehtona tulevalle matkalle oli, että siellä on taattu lämpö. Gambiasta olin haaveillut jo aiemmin ja suora lento ja kahden tunnin aikaero olivat vain plussaa verrattuna tarjolla oleviin Aasian kohteisiin. Normaalista poiketen varasin myös valmismatkan siksi, että lähtöön oli enää reilu kuukausi ja olin lähdössä ennestään tuntemattomaan Länsi-Afrikkaan.

Viisi viikkoa myöhemmin istuin lentokoneessa Atlantin yllä pohtien, etten ole koskaan lähtenyt reissuun näin vähällä valmistautumisella kuin nyt. Hankin meningokokkirokotteen aivokalvontulehdusta vastaan ei siksi, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön vaan siksi, että tulen jatkossakin matkustamaan alueilla, joissa on sairastumisriski. Malarialääkkeet puolestaan hoituivat kätevästi 14 euron hintaaan Keniasta, jossa vanhempani olivat viikkoa aikaisemmin. Yliopistokiireiden vuoksi pakkasin laukun kaksi tuntia ennen lähtöä todeten, että vuosi reppureissaajana opetti onneksi matkustamaan vain välttämättömyyksien kanssa. Gambiaan matkakohteen en ehtinyt perehtyä Tjäreborgin infolehtistä enempää mutta päätin, että heitän stereotypiat roskiin ja otan itse selvää millaisesta maasta oikein on kyse. 

Manner-Afrikan pienin valtio on saanut syystä nimen ”The smiling coast of Africa”. Aurinko paistaa yli 320 päivää vuodessa ja ihmiset ovat välittömiä ja aidon ystävällisiä. Kahden miljoonan asukkaan maassa kaikki tuntevat toisensa. Tai ainakin melkein. Kun kaksi gambialaista tapaa toisensa ensimmäistä kertaa alkavat he heti selvittämään keitä yhteisiä tuttuja heillä on. Kun yhteys löytyy naapurin vihanneskauppiaan anopin kautta voidaan siirtyä muihin aiheisiin. Ymmärsin heti ensimmäisenä päivänä, että gambialaiselle on erityisen tärkeää oppia tuntemaan sinut nimeltä. Hotellin henkilökunta oppikin pian kutsumaan huoneen 307 tyttöä Tina Turneriksi. Hyväksyin tämän muistisäännön.

Olen aiemmin ollut yksin Tansaniassa ja näyttää, että Afrikan kohteisiin on vaikeampi saada matkaseuraa, mikä on sääli. Median välittämä kuva kurjuudesta, nälänhädästä ja eläimistä ei vastaa edes puolta totuutta sillä tällä mantereella on tarjottavanaan Egyptin ja Etelä-Afrikan välillä lukemattomia elämyksiä. Ennen matkaa minulta kysyttiin miten uskallan lähteä yksin. Itse asiassa en ole hetkeäkään miettinyt etten uskaltaisi. Mitä minun tulisi pelätä? Rikollisuuden uhriksi voi joutua vaikka omalla postilaatikolla ja tautiriskiä voi usein vähentää hygienialla ja katsomalla mitä ja missä syö. En ole myöskään helposti vietävissä ja vedätettävissä ”special offer only for you” tai ”you beautiful girl”-kommenteilla.

En tiedä onko Gambia kohteena sellainen, jonne monet lähtevät iästä ja sukupuolesta riippumatta usein yksin vai kiinnitinkö nyt enemmän huomiota muihin soolomatkailijoihin. Joka tapauksessa en kokenut reissun aikana kertaakaan olevani yksin. Tulomatka meni mukavasti vierustoverin kanssa rupatellessa ja juttu- ja lounasseuraa löytyi aina. Soolomatkailu oli myös syy siihen miksi tutustuin paikallisiin ja heidän elämäänsä paremmin kuin olisin tutustunut ystävän kanssa reissatessa. Kun mukana on joku tuttu on asioista helppo rupatella omalla kielellä eikä ole tarvetta hankkia seuraa retkille tai rannalle. 

Ensivaikutelma maisemasta oli, että katukuva muistuttaa Tansaniaa. Autolla ajaessa silmiin pistävät kivi- ja hökkelitalot ja compoundit eli pihapiirit, joissa asuu koko suku. Lapsien ja nuorten määrään ei voi myöskään olla kiinnittämättä huomiota, sillä heidän osuutensa väestöstä on melkein puolet. Koinkin viikon aikana useita kertoja saman ilmiön kun ruskeasilmäiset naperot juoksevat perässäni huutaen ”toubab, toubab!”, joka on positiivisessa kontekstissä käytetty nimitys valkoihoisista. Lapset halusivat silittää ja nipistellä kalpeaa ihoani ja pyysivät minua potkimaan palloa tai hyppimään hyppynarua heidän kanssaan. En tiedä kumpaa osapuolta nauratti enemmän kun en pärjännyt alkuunkaan pallon kanssa kikkailussa. Yhden päivän kiersin kuljettajani kanssa lähiöitä ja kävin viemässä lapsille vaatteita, hygieniatarvikkeita ja jalkapallon, josta olisi iloa koko porukalle. Karkit ja muut herkut kelpasivat myös ja niitä oltiin ottamassa vastaan kädet ojossa. Vaikka alle kouluikäiset eivät usein vielä puhu englantia olivat kehonkieli ja sanat ”haribo” ja ”oreo” kielimuurin murtavia tekijöitä. 

Viikon aikana ehdin mm. tapaamaan myös Kunta Kinten jälkeläisiä ja bongaamaan Länsi-Afrikan ainoan sarvikuonon naapurimaassa Senegalissa. Näistä Afrikan tähdistä lisää seuraavissa blogiteksteissä.

Ja matka jatkuu jälleen! Brisbanen työnhaku ei tuottanut tulosta mikä pakotti meidät hakemaan myös farmitöitä. Tilannetta vaikeutti se, että meille oli tulossa vieraita Itävallasta kuukauden päästä ja tässä välissä pitäisi ehtiä olla vähän aikaa töissäkin ennen kuin taas lähdetään tien päälle. Ikävä kyllä harva palkkaa ketään niin lyhyeksi ajaksi. Soitettuamme yli neljäänkymmeneen paikkaan Wentworthin kylästä vastattiin vihdoin myöntävästi ja meidät toivotettiin tervetulleeksi saman tien. Rypälekausi oli käsillä ja meille riittäisi reilusti poimimista. Piece rate-hommaa jälleen tiedossa mutta mehän olimme jo tottuneet poimimaan useita hedelmiä ja vihanneksia sekä maasta, pensaasta että puusta, joten rypäleet menenevät rutiinilla. Tilanne eskaloitui muutamassa tunnissa ja pian olimme jo varanneet lentoliput Melbourneen (Vannottiin, että Melbourneen ei enää päädytä! Vannomatta paras….). Brisbanessa teimme välttämättömyysostokset, sillä näytti ettei Wentworthissa ole kuin ylihintainen muutaman neliön IGA (vastaa Suomen entistä Siwaa) ja Mister Fitzin jäätelöä söimme luonnollisesti varastoon. Tulisimmeko enää koskaan pääsemään tuohon makujen taivaaseen, jonka veroista emme olleet vielä kohdanneet?

Aamiainen Melbournessa. Maku oli yhtä herkullinen kuin värimaailmakin!

Lauantaina sanoimme hyvästit Ayrista tutulle kanadalaiselle Bastianille ja muille kavereille, joihin olimme tutustuneet kuluneiden viikkojen aikana ja lähdimme lauantai-iltana lentokentälle, jossa vietimme sekavan yön. Päätin ostaa iltapalaksi brownien mutta lentokentän kioskin myyjä luuli että olin tullut ostamaan Corona-olutta. Selitin, etten tarvitse alkoholia tähän aikaan vuorokaudesta kiitos vaan mutta suklaakakkua tekisi mieli. Täti ei joko osannut englantia tai oli itse nauttinut muutaman oluen koska intti vielä hetken, ettei voi myydä minulle mallasjuomaa. Kun tarpeeksi kauan osoittelin ylihintaista suklaakakun palasta, hän sai ahaa-elämyksen ja kääräisi herkun pakettiin ja niin dollarit vaihtoivat omistajaa. Melbourneen laskeuduimme aamutuimaan ja otimme syyskuulta tutun bussin ydinkeskustaan. Tuntui kuin olisimme olleet täällä vasta viikko sitten! Meillä oli 12 tuntia aikaa ennen kuin bussimme Wentworthiin lähtisi. Kerrattakoon, että Melbournehan on ihan Victorian osavaltion eteläosassa, Australian etelärannikkolla. Wentworth puolestaan New South Walesin puolella Victorian pohjoisrajan tuntumassa eli osavaltion vaihto oli edessä! Chili-farmeilta tutut ystävämme Michelle ja Susanne olivat asettuneet asumaan Melbourneen ja vietimme päivän heidän kanssaan hyvin syöden ja viimeaikaisille seikkailuille nauraen.

Nousimme yöbussiin ja unta oli turha odotella äänekkään intialaisperheen matkustaessa vierustovereina. Saavuimme aamutuimaan Milduraan, joka on Australian pahin reppureissaajahelvetti. Taloudellista hyväksikäyttöä, veronkiertoa, hostellit ludeongelmineen mutta myös suurimmat maatilat, korkeat palkat ja varmimmat työpaikat sijaitsevat täällä. Uimme massan mukana menevien virtaa vastaan ja otimme paikallisbussin Wentworthiin, pieneen kyläpahaseen, josta löytyy pieni kauppa, leipomo, huoltoasema ja kampaamo sekä kaksi motellia. Eipähän ainakaan tarvitse pelätä, että rahat kuluvat houkutuksiin. Wentworth Central Motor Innin oli määrä olla meidän asuinpaikkamme seuraavat viikot. Kyseessä on motelli, joten huoneet olivat neljän ja viiden hengen huoneita ja saimme hieman enemmän yksityisyyttä kuin Ayrissa. Vastaanotossa lupailtiin kovasti, että töitä on pian ja paljon ja että meidän farmikokemuksella olisimme hyvillä paikoilla jonotuslistalla. Motellin kapasiteetti oli sata asukasta ja tällä hetkellä siellä majoittui n. 50 reppureissaajaa, joista vain murto-osa oli ollut edes jonkinlaisissa farmitöissä. Kuulimme muilta miten töitä annettiin päivä tai kaksi viikossa ja varsinkin tytöille niitä oli huonommin tarjolla. Joka viikko lupaillaan, että seuraavalla viikolla varmasti jotain ilmaantuu ja kun ei ilmaannukkaan niin vedotaan siihen, että satokausi on myöhässä. On ymmärrettävää, että kukaan ei voi sääoloihin vaikuttaa mutta maanviljelijät itse ovat todennäköisesti viikon tarkkuudella perillä siitä milloin poiminta voidaan aloittaa. Motellin omistaja Valin ja hänen työntekijänsä Shereen mielestä oli kuitenkin oikeutettua riistää reppureissaajien viimeisetkin varat ja lupailla olemattomia töitä, jotta me ja kanssaeläjämme jäisimme maksamaan ylihintaista vuokraa.

Tuuli otti ilon irti vapaa-ajasta ja pystytti pihalle koko reissun ajan rinkassa asuneen riippumattonsa.

Päätimme luovia positiivisella asenteella eteenpäin ja totesimme, että emme hikeentyisi jos meillä ei olisi töitä viikonloppuun mennessä, olihan jonotuslistalla henkilöitä, jotka olivat saapuneet ennen meitä. Lisäksi oli mukava taas asettua enemmän tai vähemmän paikoilleen, nukkua joka yö samassa sängyssä ja päästää rinkan sisältö tuulettumaan. Nyt kun vapaapäiviä oli mitä todennäköisimmin edessä useita luimme ahkerasti Brisbanen kirjamessujen löytöjä, minä katsoin pari tuotantokautta Pakoa ja teimme kävelyreissuja ympäri pitäjää. Tuntui kylläkin, että kadut loppuvat kesken, joten laajensimme reviiriämme isommille maanteille, jotka veivät Wentworthistä pois päin. Ihastelimme kotieläimiä ja pakoilimme helteitä pysymällä päiväsaikaan sisällä. Ilmasto oli tällä alueella ihan eri kuin mihin olimme itärannikolla tottuneet. Idässä oli kuumaa ja kosteaa ja lämpötila pysytteli noin +30 asteen molemmin puolin. Wentworth sijaitsi kuivalla aavikkoalueella Murray-joen varrella ja jo sen verran keskemmällä sisämaassa, että kosteudesta ei ollut tietoakaan. Öisin lämpötila saattoi laskea +15 asteeseen ja kohota päivällä +40 asteen tienoille. Pääsimmekin kokemaan tähänastisen elämämme korkeimmat lämpötilat. Parina kolmena päivänä elohopea kipusi +45:een ja +46:een celsiukseen. JA SE ON KUUMA SE. Ulos mennessään aurinko poltti ja tuntui jopa kivuliaan kuumalta jos sinne jäi pidemmäksi aikaa. Vedin käteni aika äkkiä pois huoneemme metallisesta ovenkahvasta, johon päiväaurinko sopivasti porotti. Miten tuollaisessa lämpötilassa voi sitte elää normaalia elämää? No, farmityöt aloitetaan aamuneljän ja -kuuden välillä vielä kun on ”viileää” ja työpäivä päätetään puoleen päivään mennessä. Ulkona ei oleskella hihattomissa vaatteissa eikä kävellä turhan pitkiä aikoja auringossa. Kuten suurin osa lämpimien maiden ihmisistä, niin myös me olemme opetelleet syömään päivällisen vasta seitsemän ja kahdeksan välillä. Itse asiassa tämä ei vaatinut edes suurta opettelua, sillä Ayrissa työpäivät päättyivät myöhään ja kuumalla ilmalla tekee mieli juoda eikä todellakaan hankkia tietoisesti ähkyä. Kun nuo lämpötilat yhdistetään siihen punaisen hiekan maisemaan, josta olimme nähneet ennen Australiaan tuloa kuvia, ei voi kuin jälleen ihailla nöyränä sitä mitä tämä pallo meille tarjoaa.

Näissä maisemmissa tuli nähtyä useampi kenguruperhe pomppimassa.

Olemme Tuulin kanssa tottuneet siihen, että koko ajan on tekemistä ja pidän siitä että päivässä on ohjelmaa ja työteko alkoi houkuttaa jo muutaman laiskottelupäivän jälkeen. Minua ei varsinkaan ole luotu istumaan useita päivä ruudun ääreen. Saksalainen ja brittiläinen huonetoverimme eivät myöskään olleet saaneet motellin kautta kahta päivää enempää töitä olivat alkaneet soitella yksityisille maanviljelijöille, työnvälittäjille ja muihin hostelleihin lähialueilla. He löysivät Dutchy-nimisen miehen, joka välitti viikunanpoimijoita paikalliselle tilalle. Tytöt ottivat työn vastaan ja päättivät vaihtaa majoitusta loppuviikosta, mikä sai meidät myös miettimään omaa tilannettamme. Oli yleisesti tiedossa, että jos motellilla ei ollut sillä hetkellä työtä tarjolla, me voisimme etsiä työpaikan itse ja saisimme edelleen asua siellä. Tässä vaiheessa emme vielä turvautuneet Dutchyyn, koska tyyppi vaikutti jossain määrin epäilyttävältä. Sen sijaan soittelimme Milduraan ja lähiympäristön muihin hostelleihin ja kyselimme olisiko heillä meille töitä tarjolla. Yhdestä hostellista kerrottiin, että heillä ei ole tilaa uusille asukkaille muutamaan päivään, mutta eräs tuttu farmari tarvitsisi työntekijöitä. Sovittiin hostellin omistajan kanssa, että maksamme hänelle kyydistä mutta voimme asua edelleen Wentworthissa, mikäli saamme sieltä kyydin tälle toiselle hostellille, josta on yhteiskyyditys farmille. Päätimme kysyä Valilta ja Shereelta saisimmeko kyydin motellin puolesta jos maksaisimme siitä. Motellissa asui Queenslandista kotoisin oleva eläkeläispariskunta, joka vietti kesänsä Wentworthissa. John kyyditsi reppureissaajia töihin ja hänen vaimonsa (nimestä emme koskaan päässeet selvyyteen) huolehti motellin siivouksesta. Jokaista työpäivää kohden meidän tulisi maksaa 6 dollaria kyytimaksua. Shereen puolesta asiassa ei ollut mitään ongelmaa, vaikka kyseessä oli toinen hostelli, ja hän sanoi, että joko hän tai John veisivät meidät aamulla töihin.

Naapurihuoneessa asuva suomalainen Viivi ja pari muuta tyttöä innostuivat kuullessaan, että edes joku jossain tarjosi töitä, sillä tällä menolla jokainen meistä näkisi pian nälkää. Tästäpä ne  k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n  sekavat tapahtumat saivatkin alkunsa. Viivin kysyessä, josko hänellekin liikenisi minibussista paikka, kertoivat Val ja Sheree ettei mitään kyytiä olisikaan. Syynä oli se, että työpaikan oli järjestänyt joku muu kuin itse motelli. Tämä oli hieman ristiriitaista, sillä olimme avoimia toisen hostellin roolista ja Shereellä ei aluksi tuntunut olevan mitään ongelmaa asian kanssa, koska asuisimme edelleen heillä ja maksaisimme sinne sovitusti vuokraa (ja lisäksi kyydistä jota meille lupailtiin). Teimme myös selväksi, että heti kun Valilla ja Shereellä olisi meille töitä tarjolla, ottaisimme ne vastaan ja luopuisimme toisesta työpaikasta. Yhtäkkiä tämä järjestely ei enää sopinutkaan, kun Val oli kuullut asiasta. Tämä sai meidät ja monet muut raivoihimme! Emme ensinnäkään ymmärtäneet miksi kyyti alunperin edes luvattiin vaikka oli tiedossa että olimme hankkineet työpaikan itse eikä se ollut motellin välittämä. Toisekseen Val olisi päässyt tilanteessa joka tapauksessa voitolle, koska niin moni meistä oli valmis maksamaan heille kyydistä. Kaikin puolin siis parempi vaihtoehto kuin se, että olisimme maanneet toimettomina huoneissamme odottamassa töitä, joita ei välttämättä kuulu vielä viikkoihin. Kolmanneksi, oli naurettavaa, ettei aikuisilla ihmisillä ollut sen vertaa selkärankaa, että he olisivat itse kyenneet tulla kertomaan meille mielipiteen muutoksestaan vaan lähettivät Viivin juoksutytöksi. Kävimme tuohtuneina porukalla läpi tilannetta ja sovimme, että Tuuli kävisi keskustelemassa pääasiassa minun ja Tuulin tilanteesta naisten kanssa (muut puhukoon omasta puolestaan) ja toimistossa vierähtikin sitten useampi tovi. Meinasin jo välissä lähteä kysymään, että mikä täällä mättää mutta koska tunnelma oli sekä toimistossa, pihalla että huoneissame kireä pidin parempana maistella viiniä ja odottaa. Lopulta näin rakkaan pikkusiskoni palaavaan hieman itkettyneen näköisenä ja oli hänellä kyllä melko keskustelut takanaan!

Tuuli kertokoon itse: Toimistossa käytiin melko kiivasta (yksipuolista) keskustelua. Kuten sanottua, Sheree oli kertonut Valille suunnitelmistamme, mutta jostain syystä hän oli ehdottomasti tätä suunnitelmaa vastaan. Ilmeisesti Val pelkäsi, että me lähdemme motellista parempien (olemasaolevien) töiden perään ja hän näin ollen menettää rahaa. Yritin selittää kärsivällisesti, että emme ole lähdössä, vaan sovimme hostellin omistajan kanssa että maksamme hänelle ainoastaan kyydistä. Hostellin omistaja oli tietoinen, että emme vaihda majapaikkaa, paitsi siinä tapauksessa että töitä Wentworthissa ei vain kuulu. Lisäksi korostin naiskaksikolle, että mikäli he tarjoavat meille työtä, otamme sen heti ensisijaisesti vastaan. Val ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, vaan puhui päälle, huusi ja raivosi siitä että meitä yritetään vain hyväksikäyttää eikä hän aio katsoa tällaista. Hän kertoi että olemme kyllä vapaita ottamaan työpaikan vastaan, mutta siinä tapauksessa joutuisimme pakkaamaan tavaramme ja lähtemään, luonnollisesti ilman takuuvuokraa ja tietoa tulevasta. Siinä rahatilanteessa takuuvuokran menettäminen ei ollut meille edes vaihtoehto, sillä jokainen sentti oli arvokas. Yritin selittää tilannetta uudelleen, mutta Val ei ole nainen joka on tottunut kuuntelemaan muiden mielipiteitä. Sama mitä sanoin, hänellä oli tärkeämpää sanottavaa. Siinä alkoi itse kullakin verenpaine kohota ja mitta tulla täyteen. Loputon edestakaisin soittelu ja kahden vastahakoisen ihmisen kanssa väittely oli vähän liikaa väsyneelle reppureissaajalle ja sain pienimuotoisen hermoromahduksen toimiston tiskillä – minä joka en tunteitani paljon näytä. Sheree osoitti jonkin verran myötätuntoa kyyneltulvan jälkeen, mutta Val ei tuntunut rauhoittuvan ennen kuin Sheree melko tiukasti käski hänen kuunnella mitä minulla on sanottavanani. Lopulta hän kuunteli, mutta ei heltynyt: joko otamme työpaikan ja lähdemme tai jäämme odottamaan heidän tarjoamaansa työpaikkaa. Totesin että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää työpaikka ottamatta ja palata taas odottelemaan. Itkukohtaukseni oli kuitenkin ilmeisesti saanut aikaan sen, että Sheree tunsi pienen piston sydämessään ja kuultuaan, että meidän on todellakin pakko saada töitä heti, hän lupasi laittaa meidät seuraavaan aukeavaan työpaikkaan. Eräänlainen erävoitto siis, mutta Val ei minussa herätä vielä tänäkään päivänä mitään positiivisia tunteita.

Yllätykseksemme Sheree koputti huoneemme oveen seuraavana iltana ja tarjosi kolmeksi päiväksi rypäleen poimintaa Davidin farmilla. Olimme onnellisia, että pääsisimme vaihteeksi työn makuun. Johnin kyydissä lähtivät aamuyön tunteina myös brittiläiset Harry ja Max, joiden tehtävä oli kerätä rypälerivien välistä traktorin peräkärryyn kaikki sankot, joita me ja vajaa kymmenen paikallista työntekijää poimimme. Viinirypäleiden poimiminen oli tähän asti mukavinta farmityötä ja olisimme olleet valmiita painamaan pidempiäkin päiviä. David oli tyypillinen no worries-asenteella elämään suhtautuva aussifarmari ja niin reilu, että tarjosi meille päivittäin jopa välipalaa. Tällaista kohtelua emme olleet vielä muilla farmeilla saaneet. Tilalla viljeltiin luomurypäleitä, jotka Max ja Harry levittivät ritilöiden päälle aurinkoon kuivumaan ja lopputulos näyttääkin sitten rusinalta.

Makeita tummia viinirypäleitä.

Muutama ämpäri täytettävänä vaikka lämpötila kohosi +41:een asteeseen.

Davidin farmilla katsoimme mahdollista kuolemaa silmästä silmään. Lähes puoli vuotta siihen meni kunnes näimme ensimmäisen Red backin. Se paljon kauhisteltu ja spekuloitu Australian kuuluisin punaselkäinen myrkkyhämähäkki oli kutonut seittinsä yhteen rypäleämpäreistä. Ämpäri lensi taivasta kohti mutta palasin tutkimaan asukkia kuitenkin lähempää. Red back on ulkonäöltään musta hämähäkki jolla on nimensä mukaisesti punainen viiru selässä. Naaras on huomattavasti urosta kookkaampi ja perehdyttyämme lajiin myöhemmin illalla saimme selville, että naaras saattaa parittelun aikana tappaa uroksen ja tehdä siitä itselleen päivällistä. Red backin levinneisyys kartalla seuraa johdonmukaisesti ihmisasutuksen levinneisyyttä Australiassa. Siksi olikin hieman yllättävää, että nyt vasta näimme sen ensimmäistä kertaa vaikka näitä vipeltäjiä on taatusti asunut aiemminkin samoissa tiloissa. Red backin myrkky on tappavaa ja pureman saatuaan uhriksi joutunut ihminen kärsii päänsärystä, oksentelusta, uneliaisuudesta ja levottomuudesta. Ihmiskunnan onneksi vastamyrkky keksittiin vuonna 1958 eivätkä kyseisen lajin puremat ole aiheuttaneet sen jälkeen kuolemia. Keski-ikäinen työkaverimme esitteli kainalossaan olevaa arpea, jonka hän oli nuoruudessaan saanut toisen myrkyllisen hämähäkin purressa. Tämä toinen laji puree itsensä ihon alle ja alkaa tehdä siellä tuhojaan. Karmivia juttuja!

Vankkasäärinen ämpärivaras.

Toimistomaisemat.

Tuona päivänä olimme vielä onnellisen tietämättömiä millaista valtasuhteiden käyttöä, ihmissuhdesotkuja ja epävarmaa aikaa tulisimme Wentworthissä kokemaan. Ennen Australiaan tuloa viikunat toivat mieleeni lähinnä suomalaismummon ostoskärryn sisällön mutta seuraavien viikkojen jälkeen minulla onkin ihan erilainen tarina kerrottavana. Lähdin nimittäin seuraavana aamuna salaa Dutchylle töihin Tuulin jäädessä väijymään Valin ja Shereen mahdollista ilmaantumista huoneeseemme.