Daintreen sademetsässä vieraillessa ei voi jättää väliin Cape Tribulationin keikkaa. Kyseessä on kylä ja ainoa paikka maailmassa, jossa kaksi maailmanperintökohdetta – Daintreen sademetsä ja iso valliriutta – kohtaavat. Jatkoimme sademetsän läpi kulkevaa päällystettyä tietä niin pitkälle pohjoiseen kuin sitä vain pääsi ja itse asiassa köröttelimme tovin myös päällystämätöntä tietä ennen kuin huomasimme ylittäneemme rajan, jonka jälkeen maastoa suositeltiin ainoastaan nelivetoautoille. Soratie jatkuu aina Cooktowniin saakka mutta tämän historiallisen paikan vierailu sai jäädä odottamaan tulevaisuuteen. Ajaessamme kohti näköalapaikkaa sade yltyi ja jouduimme istumaan lähes tunnin parkkipaikalla koska tiet tulvivat ja olivat vaarallisia kahdelle rinnakkain olevalle autolle. Kun taivas osoitti mieltään eikä sade näyttänyt hellittävän päätimme juosta nopeasti rannalle, jotta voisimme seistä näiden luonnonihmeiden välissä ja ottaa muutaman kuvan todisteeksi. Ranta oli varmasti mukava auringonpalvomiselle oikeissa sääolosuhteissa mutta uiminen on tässä kohtaa aina kielletty krokotiilien ja meduusoiden takia.

Pohjoinen itärannikko on näitä varoituksia pullollaan.

Urheimmat matkalaiset suuntaavat kohti näköalapaikkaa.

Oona jatkoi lammikoiden läpi urheasti vielä näköalapaikalle mutta Tuuli lähti potemaan takapenkille päänsärkyä ja minä tarkkailin auton renkaiden valumista mutaan. Uhmasimme tummaa taivasta ja kävimme reippailemassa vielä lyhyehkön kävelyreitin, josta päällimmäisenä mieleen jäi erikoinen taukoamaton sammakoiden kurnutus ja nopeasti seitissään liikkuvat hämähäkit.

Kävelyreitillä saattoi pysähtyä ja katsoa 360 astetta ympärilleen ja nähdä kymmeniä erikokoisia ja -näköisiä kasveja ja puita. Lehdillä vipelsi hämähäkkien lisäksi muurahaisia ja muita pieniä ahertajia ja maan tasolla meteliä pitivät sammakot. Linnut huolehtivat puiden yläosien kansoittamisesta.

Vähitellen ajelimme maisemavauhtia takaisin Cairnsiin päin mutta teimme pysähdyksen Port Douglasissa, joka on ökyjen lomaparatiisikaupunki. Tietä keskustaan reunustivat molemmin puolin hulppeat hotellit, siistit sentilleen samanmittaiseksi leikatut nurmikot, viimeisen päälle laitetut pihat ja golfkentät. Roskia ei juurikaan näkynyt ja alueesta sai heti käsityksen, että rahalla saa ja jaguaarilla pääsee. Ajoimme läpi pääkadun, jonka ruoka- baari- ja putiikkitarjonta oli selvästi suunnattu lomalaisille. Erona normaaliin lomakylään oli, ettei turistikrääsäkauppoja ja neonvaloissa välkkyviä kebab- ja thaihierontapaikkoja ollut. Lasiseinäiset liikkeet myivät enemmän tai vähemmän tunnettujen suunnitelijoiden vaatteita, sisustustavaraa ja ruokapaikkoihin sai kulumaan yhdessä illassa helposti viikon arkiruokaan varatun rahan.Valitsimme evästaukopaikaksi kukkulan, jossa nuuhkimme meri-ilmaa ja ihailimme alhaalla näkyvää merinäköalaa.

Port Douglasin ja Cairnsin välinen ajomatka osoittautui haasteelliseksi, sillä ilta pimeni nopeasti ja taivas alkoi pudottaa voimalla vettä niskaamme. Mutkittelevat ja vaaralliset tiet ovat osoittautuneet tämän reissun teemaksi ja köröttelimme rantatiellä paikoin 40 kilometrin tuntivauhtia.

Seuraavaksi kohteeksi olimme valinneet itärannikolta Airlie Beachin ja erityisesti tämän pikku kaupungin vieressä olevan Whitsundays-saariryhmän. Pääsaarelta löytyy mm. yksi maailman valkoisimmista hiekkarannoista. Whitsundays koostuu useista asuttamattomista saarista, jotka ovat pääasiassa luonnonpuistoa. Saaria ympäröi iso valliriutta, jonka laajuudesta kertoo se, että snorklasimme riutalla 622 km pohjoisempana. Hurautimme tämän matkan päivässä. Olimme alustavasti varanneet Airlielle yhden päivän ja Whitsundaysille kaksi. Airlie Beach on australialainen versio Etelä-Euroopan pahimmista turistirysistä. Ainoana erona on se, että suurin osa matkailijoista on reppureissaajia ja tämä näkyy suoraan hostellien ja baarien määrässä. Tarjolla on perusmatkapalveluiden lisäksi mm. skydivingia, josta olimme salaa haaveilleet. Tällä taivassukelluksella tarkoitetaan laskuvarjohyppyä helikopterista n.14 000 jalan korkeudesta. Varvastossuilimme Skydiving-firmaan kysymään tarkempaa tietoa mutta epäonneksemme hypyt perutaan herkästi sääolosuhteiden vuoksi. Seuraavalle päivälle oli luvattu tuulta ja tihkua, joten hautasimme pettyneinä tämän suunnitelman. Veikkaanpa kuitenkin, ettei mummu ole asiasta lainkaan harmissaan.

Emme kuitenkaan halunneet jäädä hostellille makaamaan, joten kiertelimme pääkadulla ja pistäydyimme mielenkiintoisiin putiikkeihin, kävimme katsastamassa laguunin ja löysimme second hand-kirjakaupan, josta Tuulia ei meinannut kiihkoissaan saada ulos. Löysin itsekin Australian West Coast matkaoppaan toista aussivuotta varten. Illalla valitsimme ruokapaikaksemme ravintolan, joka tarjosi listallaan australialaisia herkkuja. Harkitsin pitkään otanko kengurua ja krokotiilia sisältävän kombon, koska periaatteeni on, että kaikkea pitää kokeilla kerran elämässä. Pomppiva ystävä lautasella ei loppujen lopuksi tuntunut mukavalta ajatukselta ja krokotiilikin kuulostaa sitkeältä, joten siirsin nämä kokemukset hamaan tulevaisuuteen.

Henget ja jumalat ja positiiviset energiat eivät olleet puolellamme myöskään Whitsundaysin risteilyllä. Olimme varanneet päiväreissun, joka sisälsi vierailut Hamilton Islandilla ja Whitsundaysilla. Jotta minun ei tarvitse palata tähän merisairautta aiheuttavaan muistoon, liitän tarinani facebookista tähän:

Varattiin risteily Whitsundays-saariryhmille, josta löytyy mm. yks maailman puhtaimmista valkohiekkaisista rannoista. Täydellinen päivä aurinkoisilla paratiisisaarilla halaamassa koalia ja käärmeitä ja nauttimassa upeista maisemista hyvän ruoan kera. Ja sitten se todellisuus: Queenslandin osavaltiossa (käyttää iskulausetta: The Sunshine State) on pitkälti sadekausi menossa mutta pikku kuurot ei oo toistaiseksi haitannu meitä. Tälle päivälle oli kuitenkin luvassa rankkasadetta ja ukkosen mahdollisuus, joten käytiin vielä illalla varmistamassa satamassa toteutuuko reissu. Peruutus oli kuulemma hyvin epätodennäköinen koska säähän voi muuttua. Aamulla katse taivaalle kerto, ettei tänään tulla aurinkoa näkemään ja viimeistään paikan päällä meille kerrotaan ettei oo turvallista lähteä risteilemään. Läpsyteltiin joka tapauksessa tihkusateessa satamaan kuulemaan, että merille tässä lähdetään ja ei syytä huoleen kyllä aurinko pian pilkistää. Aluksessa aallot lyö ikkunaan ja horisontti on harmaa. Miehistö rauhottelee matkustajia, että päivästä on tulossa upea ja meitä luvattiin infota tilanteesta. Pian kuulutetaan, että rantaosuus reissusta perutaan mutta ottakaa tiskiltä ilmaset kahvit. Piristykseksi meitä luvataan kierrättää maisemareiteillä. Kaunis ajatus mutta ikkunasta ei nää metriä pidemmälle. Asiakkaille tarjotaan mahdollisuutta viettää päivä toisella saarella, Hamiltonin lomakeskuksessa ja matka jatkuu sinne. Miehistö hoksaa vihdoin laittaa lämmöt päälle shortseissa hytiseville matkustajille ja meitä lahjotaan muffinseilla. Hetkeä myöhemmin kapteeni kuuluttaa, että anteeksi viivästys ja ohjelmanmuutos mutta lähdetäänkin pelastamaan toisen risteilyaluksen porukka meidän kyytiin koska kyseisen aluksen moottori on hajonnu. Tässä vaiheessa jo nauretaan matkatovereiden kanssa, ettei tämä oo enää mahollista ja eikö jo luovuteta ja lähdetä takasin rantaan. Ei lähdetä ei vaan seilataan keskellä merta helikopterin laskeutumispaikalle ja jäteään sinne muutama ihminen. Kukaan ei vieläkään tiedä miksi. Vieressä istuva brittimummo kertoo ettei tämä yritys peru KOSKAAN risteilyjä huonon sään vuoksi. Hamilton saavutetaan sellaista nopeutta, että pitelin vuorotellen pöydästä ja oksennuspussista kiinni Tuulin valittaessa ettei tullu otettua matkalukemista mukaan. (Niinku tässä keinutuksessa mitään pystys lukemaan) VIHDOIN meille kerrotaan, että saadaan valita lähdetäänkö takas Airlie Beachille vai jäädäänkö Hamiltonille. Meille päätös on selvä vaikka se tarkottaakin tunnin mittasta vellomisen tunnetta mahassa. Miehistö jakaa avaimenperät muistoksi. Cruise Whitsundaysia yllättävästä ja viihduttävästä kolmetuntisesta ja kehotamme teitä luottamaan jatkossa säätiedotukseen. -Terveisin Ritolan siskot mereltä eikä maata oo näkyvissä-

Satamassa ei ollut toivoakaan, että olisimme saaneet taksin takaisin hostellille, joten päätimme kävellä. Tiet olivat yhtä isoa lammikkoa ja vesi ylsi paikoin pohkeisiin asti puhumattakaan niistä litroista, joita autot heittivät niskaamme ohi ajaessaan. Airlie Beach ja Whitsundays olivat tarjonneet meille sen mitä tässä säässä pystyivät ja päätimme tulla takaisin sitten kun olemme eläkkeellä ja auringonpaiste on taattu. Pakkasimme auton ja jatkoimme itärannikkoa alaspäin. Sade oli jatkunut taukoamatta jo pitkään ja pellot muistuttivat lähestulkoon järviä ja vesi oli noussut tielle. Saimme Corollan juuri ja juuri näiden vesistöjen yli ja painoimme kaasua Rockhampton määränpäänämme. Automatkalla ehdimme kuunnella useamman soittolistan läpi, surkutella entisissä pelloissa (nykysissä järvissä) märehtiviä lehmiä ja opetella maailman valtioita ulkoa ja ties mitä. Australian asuttujen paikkojen välimatkat jaksavat vieläkin yllättää! Rockhampton tarjosi meille yöpaikan yhdeksi yöksi, jonka jälkeen jatkoimme aamulla 1770:een, maailman ainoaan paikkakuntaan, jonka nimi on vuosiluku. Kylä on saanut nimensä James Cookin Queenslandin maihinnousuvuoden mukaan ja ajoimmekin ensimmäisenä katsomaan tämän tapahtuman kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä, joka muistutti pahasti Suomen keskipisteen patsasta Leskelässä.

Näille vesille Cook parkeerasi laivansa.

Muistomerkiltä lähti polku harvaa metsää pitkin kallion kielekkeen päälle, josta avautui upea merinäköala, jossa aallot löivät jatkuvalla syötöllä rantakivikkoon.

1770:n, Seventeen seventyn vieressä on toinen pikku kylä Agnes Water. Molemmat ovat suosittuja surffaripaikkoja sopivien aallokoiden vuoksi ja näyttivät olevan erityisesti perheiden suosiossa. Alue oli ihanan rauhallinen ja kiehtova historiallinen pysähdyspaikka ja oli hauska huomata, miten James Cook ponnahtaa matkakohteissamme esille aina tasaisin väliajoin. Välillä minusta tuntuu, että osaan Australian historian tapahtumat jo paremmin kuin Suomen. Seventeen Seventyn aallot houkuttelivat vaahtokylpyyn mutta rantaosuus säästetään Noosaan, meidän kaikkien siskosten lempparilomakohteeseen Australiassa.

Cairnsin ympäristö tarjoaa huikeita luonnonnähtävyyksiä ja valliriutan jälkeen tehtäväksi jäi vain valita mistä aloittaisimme. Tämän vuoden toisen päivän vietimme pöytävuorien alueella. Reilun tunnin ajomatkan päässä kaupungista löytyy useampia vesiputouksia ja päätimme kiertää niistä neljä. Päästäksemme putouksille meidän piti ylittää pöytävuoret, mikä käytännössä tarkoitti kapeilla, aidattomilla ja mutkaisilla vuoristoteillä puikkelehtimista. Mitä korkeammalle mentiin sitä kauniimmaksi maisemat muuttuivat. Samaa tahtia Tuuli alkoi tuntea matkapahoinvointia jatkuvasta mutkittelusta johtuen ja Oona tarkkaili navigaattoria ja ajolinjaa, jottemme suistuisi rotkoon. Näin jälkeen päin voi todeta, ettemme olisi lähteneet kyseiselle reitille jos olisimme tienneet millaisia vaaratilanteita vuorenrinteellä ilmenee, vaan olisimme ottaneet pidemmän kiertotien. Matkalla putouksille pysähdyimme hetken mielijohteesta Lake Eachamilla, joka osoittautui lapsiperheiden vapaapäivänviettopaikaksi. Paikka oli käymisen arvoinen, sillä järvellä asuu pieni kilpikonnapopulaatio ja näimme pari veijaria rantavedessä.

Kuuluisin ja monien mielestä alueen kuvauksellisin putous on Millaa Millaa, jonne ajoimme ensimmäisenä. Ensireaktio oli ”häh, tässäkö tämä nyt on?”, sillä putous ei kokonsa puolesta ollut vaikuttavimmasta päästä. Se on kuitenkin suosittu uimapaikka puhtaan vetensä vuoksi. Haisteltuamme tovin tropiikin ilmaa jatkoimme matkaa waterfall circuitiin – korkeuksissa kiemurteleva pikku tie, jonka varrelta löytyy Millaa Millaan lisäksi Ellinjaa- ja Zillie-putoukset. Pysähdyimme ihastelemassa näitä kaikkia ennen kuin lähdimme itse Millaa Millaan kylään. Alueen pääelinkeino on karjatalous ja joka puolella märehtivät lehmät loivat kotoisan tunnelman. Näimme tien varressa jopa kyltin, jossa puhuttiin Australian ”Dairy Landista”. Millaa Millaan kylä oli kaikessa pienuudessaan huvittava. Sieltä löytyi n. 150 metriä pitkä pääkatu, jonka varrella oli kaikki tarvittava: museo, ravintola/kahvila, hotelli ja vessat. Asukkaita on hieman enemmän kuin Leskelässä.

Vesi oli sateen jäljiltä rusehtavaa mutta tämä ei estänyt innokkaimpia uimareita polskimaan putouksen taakse kiville.

Millaa Millaa

Zillie-putous

Ellinjaa-putous

Vesiputouskierroksen ja Millaa Millaa-kylän jälkeen ajoimme rinnettä ylös Millaa Millaa-näköalapaikalle (huomaatte varmaan ettei nimissä ole käytetty paljoa mielikuvitusta).

Sielu lepää näitä kumpuilevia maisemia katsellessa!

Palasimme takaisin Millaa Millaasta itärannikon läpi kulkevalle Bruce Highwaylle ja päätimme vesiputouskierroksen Josephine Falls-nimiselle putoukselle.

Josephine-putous oli juuri sellainen, jota pitkin olisi lapsena ollut metkaa laskea vesiliukumäkeä.

Vesiputouskierros vaati paljon autossa istumista, koska putousten välillä oli matkaa ja tiet olivat kapeita ja paikoin rosoisia päällysteestä huolimatta. Mietimme moneen otteeseen tuon päivän aikana kuinka paljon kätevämpää olisi ollut vuokrata neliveto mutta 30 km tuntivauhdilla ja pitkillä hermoilla selvittiin näistäkin olosuhteista. Tasapainoksi saimme aina samoilla hetken viidakossa polkuja pitkin, jotta pääsimme itse putouksen äärelle.

Seuraava päivä tulikin sitten olemaan ison valliriutan jälkeen reissumme toinen kohokohta. On vaikea valita kumpi teki suuremman vaikutuksen, iso valliriutta vai Daintreen sademetsä. Jo itse reilun 100 kilometrin ajomatka Cairnsista kohti pohjoista kohti oli kerrassaan upea. Ajoimme yhtä maailman kauneimmista rannikkoteistä ja huolimatta alkavasta sadekaudesta ja pilvisyydestä ei näkymää voinut kuin ihailla. Jossain vaiheessa oli pakko päättää, että nyt ei voida enää pysähtyä kuvaustauoille tai saavumme sademetsään vasta viikon päästä. Oikealla puolella avautui sinisenä loistava korallimeri kun taas vasemmalla oli trooppista metsää. Mitä pohjoisemmaksi tulimme sitä tiheämpää oli kasvusto, ilma kosteampaa ja tiet kapeampia. Samoin kuin edellisenä päivänä pöytävuorilla ajellessa ei näillä teillä ollut kaiteita.

Daintreen sademetsä on kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde, joten alueelle ei voi mennä noin vain käyskentelemään. Daintree on n. 170-180 miljoonaa vuotta vanha, mikä tekee siitä maailman vanhimman sademetsän. Siellä asuu lukematon määrä lintu-, matelija-, hyönteis- ja nisäkäslajeja, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Päästäksemme sademetsän sydämeen rakennettuun Daintreen vierailijakeskukseen meidän piti ylittää lautalla Daintree-joki, joka on krokotiilien koti. Samea liikkumaton vesi, mangrovepuut ja kuuman kostea ilma olivat elävää kuvaa Avaran luonnon-dokumenteista. Tähysimme autolautalla veden pintaa ja odotimme krokotiilien tulevan esiin koska tahansa. Näin ei onneksemme kuitenkaan käynyt. Australiassa on vuosittain muutama tapaus, jolloin yleensä typerän uhkarohkea turisti tai eläinten kanssa työskentelevä henkilö päätyy krokotiilien ruoaksi.

Daintree-joen toisella puolella sijaitsevat myös monet kävely-ja vaellusreitit, majoitusvaihtoehtoja sekä kaksi jäätelöbaaria (testasimme molemmat peräjälkeen). Ajoimme suoraan vierailijakeskukseen ja jo matkalla näimme kasuaarin kuvalla varustettuja liikennemerkkejä. Kasuaari on maailman kolmanneksi suurin lintu ja vieläpä lentokyvytön sellainen. Se on myös listattu maailman vaarallisimmaksi linnuksi vahvan nokkansa mutta myös vahvojen jalkojensa ja niissä olevien terävien kynsien vuoksi. Kasuaareja voi tavata ainoastaan Australiassa ja Uudessa-Guineassa, joten prosentuaalisesti kovinkaan moni tätä palloa tallaava ei ole tätä lintua koskaan nähnyt. Kasuaari luokitellaan nykyään uhanalaiseksi kiitos ihmisten sademetsän hakkuiden. Linnun elintila on kaventunut ja joitain yksilöitä kuolee vuosittain myös liikenneonnettomuuksissa. Daintreen läpi kulkevalla tiellä olevat alhaiset nopeusrajoitukset olivat juurikin kasuaarien takia ja tienvarsilla oli villieläinsuojeluryhmien puhelinnumeroilla varutettuja kylttejä siltä varalta, että päälle ajettu lintu voitaisiin vielä pelastaa. Kasuaarien rooli sademetsän säilymisessä on elintärkeä, sillä lintujen pääravintoa ovat hedelmät ja marjat ja kävellessään laajalla alueella ne levittävät ulosteensa mukana siemeniä uusille kasvualustoille. Lyhyesti ilmaistuna kasuaarit huolehtivat sademetsän puiden istuttamisesta ja elämän jatkumisesta. Toivoimme kovasti näkevämme kasuaarin edes vilaukselta ja se tapahtuikin nopeammin kuin odotimme. Päästyämme vierailukeskuksen parkkipaikalle tuli luoksemme paikallinen mies ja kysyi haluaisimmeko nähdä kasuaarin, joka käyskenteli ihan parkkipaikan vieressä siinä missä metsä alkaa. Hiippailimme turvallisen välimatkan päähän ja olimme onnesta ja ihmetyksestä soikeana. Tällä yksilöllä oli mukanaan myös poikanen ja myöhemmin saimme selville, että kasuaariuros on emon sijaan se, joka hoitaa poikasia. Linnut nokkivat ja tonkivat maata hedelmiä etsien meistä pahemmin välittämättä.

Sameasta zoomauksesta huolimatta linnun koko näkyy selvästi. Vasemmalla mustahöyheninen uros, jolla on sinistä väritystä päässään. Oikealla vielä keskenkasvuinen yksilö ruskeassa höyhenpeitteessään.

Daintreen vierailijakeskus perustettiin aikoinaan sademetsän suojelemiseksi, mitä aluksi ihmettelin. Toisaalta käy järkeen, että vierailijat päästetään vain rajatuille alueille, jotta maaperä ei kulu ja kasvisto ei tuhoutuisi. Keskuksessa on kuvia ja infotauluja sademetsän monimuotoisuudesta ja historiasta sekä näytteitä kasvi-, hyönteis- ja matelijalajeista. Rakennuksen takana kulki 11 metrin korkeudessa oleva kävelysilta, joka mahdollisti sademetsään tutustumisen korkeammasta näkökulmasta. Suurin osa sademetsän elämästä on puiden rungoilla, lehdillä, liaaneilla jne. eli ihan muualla kuin maan tasalla. Kuljimme enemmän tai vähemmän varpeillamme, sillä löysin olkapäälläni istuvan myrkyllinen vihreän muurahaisen ja näköpiirissä oli usein jättikokoisia hämähäkkejä ja muita hyönteisiä. Oona keskittyi erityisesti värikkäiden perhosten kuvaamiseen.

Daintreetä alhaalla, ylhäällä ja 360 astetta ympärillä.

Tämä hedelmä oli saanut mielenkiintoisen nimen ja oli tappavan vaarallinen jopa kasuaarin syötäväksi.

Kuvassa oleva mato matalan täytyy olla luontoäidin vitsi. 500 miljoonassa vuodessa on tapahtunut melkoinen määrä evoluutioita lajissa kuin lajissa ja tämä raukka ei ole kokenut minkäänlaista kehitystä.

Ihastellessamme sademetsän ääniä ja liaaneita olimme varmoja, että Tarzan ilmaantuu pian jostain näköpiiriimme. Maisemaan ei ollut myöskään vaikea kuvitella dinosauruksia asumaan miljoonia vuosia sitten. Päivän naurut saimme siinä vaiheessa kun taivaalta alkoi ripsiä vettä. Kellään meistä ei ollut käynyt mielessä, että sademetsässä voisi sataa! Pidimme sadetta hetken mutta jäätelön himo vei voiton ja ajoimme Daintree Ice Cream Company- nimiseen jäätelöbaariin, jota voisi verrata taivaaseen. Kahvilan pihalla kasvaa hedelmäpuita, joiden satoa käytetään jäätelöissä, jotka yritys valmistaa alusta asti itse. Kuvan puutteesta syytän jäätelöiden erinomaista makua, joka vaati tulla nautittavaksi välittömästi. Tiesimme, että meidän olisi pitänyt varata sademetsää varten enemmän kuin yksi kokonainen päivä, sillä edessä oli vielä Cape Tribulation – toinen maailmanperintökohde. Siitä enemmän seuraavassa blogitekstissä!