Viime viikon maanantaina oli merkityksellinen päivä, nimittäin saavuimme Ayriin päivälleen kolme kuukautta sitten. Mennyt aika tuntuu korkeintaan kuukaudelta ja hieman jo säikähdimme kuinka kauan loppujen lopuksi viivyimmekin samassa paikassa. Vietimme siis kyseissä pikkukaupungissa neljäsosan vuodesta 2016. Tästä syystä päätinkin kertoa teille vielä muutaman aikaisemmin mainitsemattoman faktan rakkaasta aussikotikaupungista.

1. Siinä missä suomalaisen pihalta löytyy viinimarjapuskia niin lähes jokaisella omakotitalotontin omistavalla paikallisella kasvaa reheviä mangopuita takapihalla. Mangot ovat yksi alueen pääelinkeinoista.

2. Tien varsilta, kaupungilta ja pihoilta löytyy millon mistäkin ostoskärryjä. Miksi? Koska sekä reppureissaajat että paikalliset (laiskat toverit) kokevat helpommaksi kärrätä ostoksensa kotiovelle saakka kuin kantaa niitä käsivoimilla. Kuten arvata saattaa niin kavereiden kyydittäminen kärryillä on juhlakansalle suurta viihdettä viikonloppuisin.

3. Ayrista löytyy Drive In-alko, jota emme kuitenkaan koskaan testanneet. Uskallanpa kuitenkin väittää, ettei vastaavaa voitaisi edes kokeilla Suomessa.

4. Joka ilta, painotan joka ilta, taivaanrannassa näkyy jättimäisiä savutorneja, jotka ovat peräisin sokeriruokopeltojen poltosta. Sokeriruo’on viljely on mangojen lisäksi toinen merkittävä elinkeino paikallisille.

Maisemaa lenkkipolun varrelta.

Koska emme päässeet juhlistamaan itsenäisyyspäivää perinteiseen tapaan niin päätimme keksiä jotain korvaavaa Ayrin Suomi-porukalla. Leipominen ja kokkaaminen on uunin ja muiden välineiden puutteessa täällä haastavaa, joten hylkäsimme lopulta ajatuksen edes yksinkertaisesta mustikkapiirakasta ja päädyimme askartelemaan mainosjulisteen kotimaastamme. Ideana oli tehdä tunnetuksi puolueellisesti sanottuna maailman parasta maata otsikolla ”Asioita, joita et tiennyt Suomesta”. Kanssaeläjien kommenteista päätellen kiinnostavimmaksi faktaksi ylsi tieto siitä, että Suomessa on 3,3, miljoonaa saunaa ja 5,5, miljoonaa ihmistä. Erään saksalaisen kanssa kävimme väittelyä siitä, missä on maailman puhtain ilma. Yhden lähteen mukaan Kilpisjärvellä ja toisen Australian Tasmaniassa.

Ylpeinä toteamme, että mainoskikkamme tavoitti ainakin 60 ihmistä, joista monesta tuli potentiaalinen Suomi-turisti ensi vuodelle!

Joulukuun puolessa välissä pääkatu oli suljettu autoilta joulunavajaistapahtuman vuoksi ja näytti siltä, että joulupukki tukijoukkoineen oli saanut koko Ayrin liikkeelle. Kaupat olivat auki iltamyöhään, kaduilla oli ruokakojuja ja aidattu alue, jonne oli sullottu kymmenkunta eläinlajia lapsille ihmeteltäväksi. Hieman kävi eläinpoloja sääliksi kun kirkuvat tenavat näyttivät hoitavan ne hengiltä. Paikallisen lauluporukan esittämät englanninkieliset joululaulut oli kiistatta lempiohjelmanumeroni.

Hostellilla puolestaan joulunajan lähestymisen huomasi siitä, että farmeja suljetaan pikku hiljaa, työntekijöitä vähennetään ja kolmasosa reppureissaajista oli lähdössä viimeistään jouluviikolla seuraavaan kohteeseen. Satokausi loppuu siis sopivasti jouluksi. Tammikuu on tällä alueella hiljainen suurilta osin myös kuumuudeen vuoksi ja töitä on rajoitetusti mangojen ja katkarapujen merkeissä. Tuulilla kävi tuuri ja hän pääsi viimeisiksi viikoiksi maissifarmille pakkaamaan. Meidän farmilla ei puolestaan ollut viiteen päivään meloneita pakattavana mutta minut laitettiin poimimaan samaisia luonnon antimia Charlielle. Koska laatu ei ole enää ykkösluokkaa niin tavara lähetetään tehtaalle prosessoitavaksi esim. pakastevihanneksiksi. Ayrissa on ollut poikkeuksellisen sateista viimeiset pari viikkoa mutta tämä ei vaikuttanut meidän työskentelyyn mitenkään. Raportoinkin facebookissa eräästä mutaisesta työpäivästäni mutta koska isovanhempani eivät pääse sinne katsomaan niin liitän samaisen tekstin tähän:

Charlien leivissä työskentely jaksaa kyllä aina yllättää. Viime yönä sato niin, että tiet oli täynnä lammikoita ja pellot pelkkää mutavelliä. Kaikki inhimilliset työnantajat ois peruuttanu päivän TAI vähintään oottanu, että pellot kuivuu, TAI kehottanu ottaan kumpparit/vedenpitävät kengät mukaan, mutta ei mies, jolle aika on rahaa. Pitänee ottaa kuitenkin kohteliaisuutena, että vaikka pakkaajilla oli vapaata niin Charlien mielestä pärjäsin perjantaina poimintahommissa ja pääsin sinne myös tänään. Pellolle siis potkimaan mutakokkareita kengistä vilposessa +29 asteessa, kyykkäämään takapuoli helläksi joka paprikan kohalla ja tuijottelemaan sammakoita silmiin. Pari kaveria mulkasi niin pahasti kun yritin irrottaa niuden varjona toimivan paprikan, että koin parhaaksi jättää ne paikoilleen ennen kun saan myrkkylipasun kämmenelle. Aurinko oli hädin tuskin noussu kun eräs italialaisparivaljakko jo päätti ottaa loparit ja traktoria ohjaava työnvalvoja tuli poimimaan näiden tilalle. Sain 5 sekuntia varotusaikaa ja kohta löysin itteni ajamasta New Hollandia, jossa on peräkärryllinen paprikaa ja kymmenen ihmistä nakkelemassa lisää liukuhihnalle koko ajan. Maatilan kasvattina piti siis lähteä Australiaan asti, että pääsi ensimmäistä kertaa YKSIN traktorin rattiin. Lisätään tähän vielä mahtavat maisemat ja vielä paremmat työkaverit niin nämä on niitä päiviä, joita ens vuonna pakkasessa muistellaan!

Viimeisenä työpäivänä pistettiin saksalaisten tehotyttöjen kanssa mopit heilumaan ja ikkunat kiiltämään kun siivosimme koko hallin lattiasta kattoon. Eräänlainen rituaalinen joulusiivous, joka toi yhden aikakauden päätökseen. Oli haikea sanoa hyvästit supervisorilleni, jonka kanssa tulimme loistavasti toimeen. Viimeisellä viikolla huomasin myös olevani pakkaamossa pisimpään työskennellyt reppureissaaja, sillä kaikki muut ovat aloittaneet työnsä minun jälkeeni. Tästäkin syystä on jo aika vaihtaa maisemaa.

Mikään muu asia kuin kalenterin päivämäärä ei saanut aivojani käsittämään, että vietimme juuri joulun 2016. Pienen gallupin jälkeen kävi ilmi, että vain meillä ja saksalaisilla on tapana juhlia aattona kaikkien muiden kansallisuuksien juhlistaessa vasta joulupäivänä. Australialaiset kuuluvat myös tähän kategoriaan. Koska meidän perheen kotitalousopettaja saapui parahiksi kuukauden vierailulle niin pidimme lettukestit lauantaina ja minä pyörähdin saksalaisten ja brittien kanssa katolisessa joulukirkossa. Messu poikkesi kyllä positiivisesti suomalaisesta versiosta! Musiikki oli enemmän gospeltyylistä, puheosiot vuorovaikutteisempia seurakunnan kanssa ja ihmiset olivat pukeutuneet samoin kuin meillä kevätjuhlaan. Sunnuntaina olikin sitten pääpäivä meidän hostellin joulujuhlalle. Ayr Backpackersin neljästä talosta kaksi on suljettu tammikuuksi ja jäljelle jäänyt n. 30-40 hengen porukkamme kerääntyi yhteen barbequen merkeissä. Emme edes yrittäneet tehdä joulusta suomalaista koska se ei näissä puitteissa onnistu ja toisekseen jouluaskareita miettiessä ja toteuttaessa tulisi vain turha koti-ikävä. Maailmankolkasta ja vuodenajasta riippumatta jouluun liittyy vahvasti muutama ominaispiirre; ruoan hamstraus sekä kiire ja paniikki juuri ennen H-hetkeä. Pyörähdimme keskustassa jouluaattoaamuna ja kaupat ja kadut olivat täynnä viimehetken lahjanhankkijoita.

Loppuaika Ayrissa on ollut siinä mielessä epämukavaa, että todella monelle pitkäaikaiselle asuintoverille on sanottu hyvästit eikä ole tietoa tullaanko enää koskaan näkemään. Koko tuleva vuosi tulee todennäköisesti olemaan tätä samaa; tapaat ihmisiä ja kiinnyt heihin, kiinnyt paikkoihin ja alat tuntea olosi kotoisaksi mutta pian onkin jo aika hyvästellä ja lähteä jatkamaan matkaa. Tätä voi kai pitää matkustamisen nurjana puolena. Maanantaina kuitenkin koitti se hetki, jota olimme jo hetken aikaa malttamattomina odottaneet. Sanoimme hyvästit Ayr Backpackersille ja niille ystäville, jotka viipyvät vielä tammikuuhun asti. Tunne on haikea ja itkuinen, sillä tässä ajassa ehdimme luoda tunnesiteet sekä ihmisiin, hotelliympäristöön että kaupunkiin. Jatkamme matkaamme kuitenkin monta ystävää ja n. 68 farmipäivää rikkaampana ja ainoa mitä voimme todeta on ”halataan kun tavataan”.

Paahteisen kuumaa maanantaita Ayrista! Marraskuu vierähti silmien ohi hujauksessa ja ensi viikolla päästään aukomaan suklaakalentereita meidänkin huushollissa. Pari viikkoa sitten sain pari ystävää Suomesta tänne kyläilemään ja olipa ihana päästä puhumaan rakasta äidinkieltämme. Tyttöjen kanssa aika meni leppoisasti rannalla, altaalla ja heidän motellissaan laiskotellen sekä runsaasti herkutellen. Tuntuu hurjalta, että nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna! Äidinkielen rappiosta ollaan tässä Tuulin ja parin muun suomalaisen kanssa puhuttu koska tuntuu, että perussanastoa saa välillä hakemalla hakea. Englanti on ympäri vuorokauden meidän pääkieli töissä ja vapaa-ajalla ja uutta sanastoa (varsinkin maatalouteen ja ruokiin liittyvää) on tarttunut ihan mukavasti täällä matkaan. Välillä ”take a shower” kääntyy suomeen suihkun ottamiseksi ja vapaapäivistä ei puhuta Tuulin kanssa ollenkaan vaan ne ovat ”day offeja”. Tilanne kääntynee takaisin normaaliksi kun pääsemme taas suomenkieliseen ympäristöön. Sain Charlielle onneksi puhekaveriksi suomalaisen Kaisan ja meidän tasapaksulle selostukselle onkin naureskeltu muutamaan otteeseen. Kukaanhan ei luonnollisesti ymmärrä mitään erinomaisesta salakielestämme!

Suomi-vieraat!

Pari viimeistä viikkoa on mennyt meillä molemmilla ristiriitaisissa tunnelmissa johtuen siitä, että monet niistä, joiden kanssa tulimme tänne samoihin aikoihin ovat lähdössä jatkamaan matkaa muualle Australiaan, Aasiaan tai jopa kotiin asti. Jäähyväisiä on siis riittänyt ja tulee riittämään jouluun saakka. Samalla tuntuu, että olemme nyt nähneet ja kokeneet Ayrin läpikotaisin ja janoamme uusia maisemia ja seikkailuja uusien ihmisten parissa. Joulun pyhinä suunnataan pohjoiseen Ritolan tyttökolmikolla ja siihenhän ei ole enää montaa viikkoa aikaa. Toisaalta tekemisen puute ei kyllä iske yksitoistatuntisten työpäivien ansiosta ja koetammekin ottaa loppuajan tienaamisen kannalta. Oma työnkuvani koki vähitellen muutoksen ja olen siirtynyt pakkaamisesta toiselle puolelle hallia valmistamaan, kuljettamaan ja lastaamaan melonilaatikoita. Lämpötila on sama kuin ulkona (vähintään +30), sillä suojana on ainostaan hallin katto eli hiki kirjaimellisesti virtaa taukoamatta koko päivän. Luulen, että nimenomaan tämän uuvuttavan lämpötilan takia viime viikot ovat toistaneet kaavaa: töihin, syömään, kokkaamaan seuravan päivän ruoat, suihkuun ja nukkumaan. Facebookissa mainitsinkin, että vietän päiväni nykyään länkkärityyliin pukeutuneiden viiskymppisten työmiesten parissa ja koetan ymmärtää leveää aussiaksenttia. Charlienkin kanssa puhuin ensimmäistä kertaa ihan henkilökohtaisesti tämän kahden kuukauden työuran aikana. Pakkauslaatikoita tekevä kone reistaili ja yhdessä tuumimme ja rapasimme konetta kuntoon. Pomon hyvä puoli on se, että jos jokin asia ei toimi tai joku ei ymmärrä  työnkuvaansa niin Charlie kyllä näyttää kädestä pitäen miten homma tulee hoitaa. Pari viikkoa taaksepäin liukuhihnan kanssa oli ongelmia ja hän päätti harjoittaa keuhkojaan ja käsiliikkeitään erään vanhemman työntekijän ollessa ulosannin kohteena. Glenda, Charlien vaimo, veti hallin oven kiinni kesken mekkalan ja totesi, että pidetään tässä kohtaa kymmenen minuutin ylimääräinen tauko. Tämä aika riitti herralle rauhoittumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että Charlien sukunimi viittaa latinolaisiin sukujuuriin koska helposti tuohtuva ja yhtä nopeasti laantuva sanavalmis ja elehtivä luonne ovat tyypillisiä italialaiselle ja espanjalaiselle kulttuurille.

Minulla ja Tuulilla molemmilla alkaa olla farmipäivistä jo yli 40 kasassa eli voiton puolella ollaan. Toisille nämä maagiset 88 päivää tarkoittavat verta, hikeä ja kyyneliä ja eritoten motivaation metsästystä mutta me kuulumme siihen puoliskoon, joka ottaa työn kuin työn kokemuksen kannalta. Reppureissajien keskuudessa kulkeekin vitsimielessä sanonta ”88 days as slave” / ” 88 päivää orjana”.

Viime viikon lauantaina pääsin osalliseksi ruokajuhlaa eräässä Ayr Backpackerin omistamassa talossa, jonne jostain syystä sijoitetaan ainoastaan aasialaisia. Ideana oli, että jokainen kokkaa jotain ja tuo nyyttinsä tullessaan. Itse ainoana eurooppalaisena tyydyin viemään jälkiruoaksi suklaakakkua, joka kyllä maittoi kaikille. Menua voisi kuvata uskomattona monipuoliseksi ja sopivan mausteiseksi, sillä tarjolla oli herkkuja ainakin taiwanilaiseen, kiinalaiseen, japanilaiseen ja eteläkorealaiseen tapaan. Rakastan aasialaista ruokakulttuuria jo ihan makumaailmankin puolesta mutta myös sen takia, että kaikki jaetaan ruokapöydässä kaikkien kesken, kukaan ei jää nälkäiseksi ja ruokailuun ja seurusteluun käytetään paljon aikaa.

Nappasin kuvan kun pöydässä oli vasta 1/3 ruoista ja myöhemmin oli niin kiire syödä, että tämä jääköön ainoaksi kuvamuistoksi illasta.

Seuraavana sunnuntaina pyysin päästä jollekin toiselle farmille chilien poimintaan koska Charliella oli vapaapäivä. Chileihin en päässyt käsiksi mutta minut lähetettiin ainoana työntekijänä Sibbyn farmille. Jouduin ensimmäistä kertaa yksin auton rattiin täällä ja varasin vartin ylimääräistä aikaa perille löytämiseen, mikä tuli kyllä tarpeeseen. Sibby asuu Home Hillissä ja huomaamattani luonnollisesti ohitin paikan kunnes älysin tarkistaa navigaattorin. Työpäivä poikkesi monessa suhteessa työstäni Charliella. Olen kaivannut moneen otteeseen aikaisia aamuja, jolloin näen auringon nousevan maissipellon takaa ja tiedän saavani olla ulkona koko päivän. Sibbyn kanssa ajelimme John Deerellä pellolta toiselle ja asettelemille sokeriruokokasvuston reunoille ja jokaiselle rivistölle muovit tulevaa satokautta varten, jotta vesi pääsee kulkemaan esteettömästi. Likaista hommaa mutta opinpa taas jotain aivan uutta. Tuulin kanssa ollaan naurettu usein kuinka luulemme saanemme rusketusta pintaan mutta väri onkin vain pinttinyttä likaa pellolta. Myöhemmin ruokatauolla huomasin kuinka aika kuluu täällä huomaamatta todella nopeaa, sillä ollessani Sibbyllä syyskuussa hänen raskaana oleva kissansa pyöri meidän jaloissa ja nyt hallissa oli vastassa terhakka kissanpentu vanhempineen. Voi kuinka olenkaan kaivannut terapeuttista kissan rapstutusta! Loppupäivästä Sibby laittoi minut vielä poimimaan kurpitsoja kysyttyään vieläkö jaksan/haluan työskennellä ja totta kai vastasin myöntävästi. Kausi ei ole aivan vielä ohi mutta kaupat eivät maksa tässä vaiheessa kurpitsoista enää kummoista hintaa, joten poimimani yksilöt päätyivät Sibbyn possuille ja meidän hostellille syötäväksi. Monilla farmareilla on täällä tapana antaa kasvattamiaan vihanneksia työntekijöille ja itse saan esimerkiksi tuoda Charlielta omaan käyttöön niin paljon paprikaa ja meloneita kuin haluan. Ainoana ehtona on, että mukaan lähtevät vihannekset ovat laadultaan kakkosluokkaa. Huonetovereiden kanssa pyöritämme ilmaisen ruoan rinkiä meloneilla, maisseilla, mangoilla ja munakoisoilla. Jokainen tuo vuorollaan jotain muiden nautittavaksi. Mangot vaativat ihan oman erityismainintansa, sillä maku on niin paljon makeampi ja raikkaampi samana päivänä puusta poimitussa hedelmässä kuin Suomen hevi-hyllystä ostetussa. Huonetoverimme Natascha pakkaa työkseen mangoja ja on tehnyt tällä viikolla neljätoistatuntisia työpäiviä. Lauantaina hieraisin silmiäni kun tyttö marssi yhden aikaan yöllä töistä kotiin. Toinen kaverimme Boris on puolestaan poimimassa mangoja myöskin kellon ympäri ja tienaa päivässä 600 $, mikä on kyllä erinomainen tapa kartuttaa matkakassaa.

Maissipeltojen läpi kohti vuoren juurta 🙂 Tätä kirkkaan sinistä taivasta jaksaa ihastella päivittäin.

Nämä kissavanhemmat esittivät tarkkailevansa lapsensa touhuja mutta tosiasissa lounaslaatikostani kantautuva tuoksu toi kaverukset repun viereen.

Kokattiin Tuulin kanssa näistä myskikurpitsoista ranskalaisia. Mausteita ja öljyä vaan sekaan ja lopuksi dipataan valmiit ranskalaiset kermaviiliin ja maku on taattu. Valion nettisivuilta taitaa löytyä uunissa valmistettava versio, joten ei kun kokeilemaan Suomessakin!

Halauksia sinne pohjolaan! Palataan joulukuussa.