Palataan vielä Melbournessa vietettyihin viimeisiin päiviin vaikka kaupunki jäi taakse viikko sitten. Koska päätimme lähteä kaupungista lauantaina, niin halusimme kierrellä nähtävyyksiä niin paljon kuin mahdollista. Ranskalainen huonetoverimme kehui puolen tunnin kävelymatkan päässä olevaa Victoria Market-paikkaa, joten lähdimme perjantaiaamuna energiaa puhkuen aikaisin liikkeelle. Markkina-alue oli valtava emmekä jaksaneet kiertää sitä läheskään kokonaan. Tarjolla oli vaatteita, matkamuistoja, valtavat määrät hedelmiä, vihanneksia, koruja ja kaupiteltiinpa eräässä kojussa eläviä tipuja ja kanojakin. Australia tuntuu olevan ruoan suhteen pitkälti omavarainen ja täällä kasvatetaan vähän kaikkea.

Eräällä pienelläkin maatilalla oli yllättävän monipuolinen tarjonta.

Victoria Marketilta suuntasimme Melbournen eteläosaan kuuluisille Brighton Bathing Boxeille. Kyseessä on n. 90 väritykseltään täysin erilaista uimakoppia. Kävelimme rantaa pitkin useita kilometrejä ja ihastelimme samalla paikallisten ökyjen rantahuviloita.

Viikko sitten alkoi tosiaan olla selvää, että Victorian osavaltiossa, johon Melbourne kuuluu, ei ole vielä juurikaan tarjolla farmitöitä. Turismiin ja sesonkiaikaan liittyviä töitä on myöskin rajoitetusti hellekauden alkaessa vasta myöhemmin. Päätimme, että suuntaamme pysyvästi pohjoiseen, sillä siellä olisi mm. useita niistä kaupungeista, luonnonpuistoista ja saarista, joita haluamme nähdä. Luotettavan työpaikan löytäminen tuntui välillä haastavalta, koska on olemassa sekä hostelleja että farmeja, jotka käyttävät reppureissaajia taloudellisesti hyväkseen. Työsopimusta harvoin kirjoitetaan, joten kumpi tahansa osapuoli voi irtisanoutua milloin vain. Tässä on kyllä hyvätkin puolensa, jos töitä ei olekaan tarjolla omasta mielestä tarpeeksi tai reissusuunnitelmat muuttuvat. Osa työpaikoista maksaa tuntipalkkaa ja tällöin täytyy olla tietoinen paikallisesta minimipalkasta. Jotkut farmit puolestaan maksavat esim. laatikkohintaa poimituista hedelmistä tai urakkapalkkaa muusta työstä. Vaihtoehtoja siis on. Enontekiöläisen ystävämme vinkin ansiosta löysimme Ayr-nimisestä pikkukaupungista luotettavan oloisen reppureisaajahostellin, joka välittää farmitöitä. Parin puhelinsoiton jälkeen meidät toivotettiin tervetulleiksi ja omistajat vaikuttivat reilun oloisilta. He kertoivat, että syyskuun puolella töitä on pääasiassa osa-aikasesti mutta lokakuussa pääsemme jo kokopäiväisesti töihin. Farmeja ei tiedetä etukäteen vaan meidät sijoitetaan saapumisjärjestyksessä paikallisille työnantajille. Koska töitä olisi nyt lähes varmuudella tiedossa niin meidän piti alkaa suunnitella miten pääsisimme järkevimmin pohjoiseen. Tulimme siihen tulokseen, että lentäisimme Cairnsiin ja jatkaisimme Greyhoundin bussilla n. 450 km etelään Ayriin.

Kun vihdoin löysimme halvat lennot niin emme epäröineet hetkeäkään vaan näpyttelimme nopeasti tarvittavat tiedot. Maksun jälkeen tutkiskelimme varausta tarkemmin ja voi sitä järkytyksen ja epäuskon tunnetta kun huomasimme varanneemme lennot Cairnsin sijata BRISBANEEN, joka on puolestaan 1200 km Ayrista etelään. Koska puntaroimme useita lento-kaupunki-bussi-yhdistelmiä niin Brisbane oli jäänyt kummittelemaan molempien alitajuntaan. Tämähän tiesi ainoastaan lisää pähkäilyä kulkuneuvojen suhteen, olimme nimittäin luvanneet olla Ayrissa maanantaina. Ainoa ratkaisu vaikutti olevan bussi, jonka matkustusaika olisi 22 tuntia. Otimme sen koska yksityiskonettakaan emme omista. Brisbanessa ehdimme viettää ainoastaan puoli päivää ja käytimmekin ajan tehokkaasti univelkojen kuittaamiseen. (Edellisessä hostelissa oli pubi alakerrassa, joten tuli tarpeeseen) Kauppareissulla törmäsimme näihin riitapukareihin, joiden nokan koko hautaa vähäisetkin ajatukset lintujen ruokkimisesta puistossa.

Bussietappi oli yllättävän mieluisa, kun mukana oli tarpeeksi kirjoja ja eväitä. Maisemia katsellessa kului myös useampi tunti sillä matkustimme käytännössä Suomen pituisen matkan. Tutuiksi tulivat mm. ne kuuluisat outback-alueet, joissa ei kertakaikkiaan asu ristin sielua. Tai jos asuu, niin on luonteeltaan todellinen erakko ja elää ilman yhteiskunnan peruspalveluita.

Ayr backpacker-hostelliin saavuimme kuin saavummekin sovittuun aikaan. Ayrissä asuu n. 8000 ihmistä ja täältä löytyy kaikki peruspalvelut ja mukava valikoima ravintoloita, elokuvateatteri ja urheilumahdollisuuksia. Reppureissaajat ovat kaupungille melkoinen tuloerä. Merenrantaan ei ole pitkä matka ja sinne hostelli tarjoaa kyydin joka sunnuntai. Hostellista mainittakkoon, että tämä on paikallisen pariskunnan pyörittämä yritys. He omistavat yhden korttelin kokoisen alueen, johon kuuluu heidän oman talonsa lisäksi neljä reppureissaajille tarkoitettua taloa piha-alueineen sekä uima-allas. Tänne majoitetaan ainoastaan reppureissaajia, jotka ovat tulleet tekemään farmitöitä. Karkeasti arvioituna meitä on n. 50 eli kaikkiin ei ole päässyt vielä tutustumaan. Toistaiseksi vastaan on tullut ruotsalaisia, tanskalaisia, brittejä, japanilaisia, korealaisia, ranskalaisia ja saksalaisia sekä suomalainen pariskunta. Pääsimme Tuulin kanssa kolmeksi ensimmäiseksi yöksi omasta mielestämme parhaimpaan taloon. Saimme oman huoneen, talo oli siisti, kaikissa huoneissa tuulettimet ja omaa tilaa oli reilusti. Eilen siirryimme omistajapariskunnan viereiseen taloon, joka on isoin ja jossa jaamme keittiön ja ison makuuhuoneen seitsemän muun ihmisen kanssa. Tunnelma on tiivis mutta positiivista tässä on se, että kaikki tulevat ja menevät omien töidensä mukaan, joten omaa rauhaa löytyy sitä kaipaavalle. Suurin osa käy sisällä ainoastaan nukkumassa ja viettää muuten aikaa altaalla, yhdessä kokkailen ja ruokaillen pihalla tai kaupungilla pyörien. Hostellin käytännöt alkavat olla tuttuja, mutta työkuvioissa on vielä opettelemista. Ayr Backpackerilla on sopimus vajaan kolmenkymmenen farmin kanssa, joihin meidät sijoitetaan tarpeen, fyysisen kunnon ja muutaman muun kriteerin perusteella. Meille kerrottiin alkuun, että todennäköisesti saisimme lomailla vielä viikon ennen töiden alkua. Kävi kuitenkin niin, että useampi reppureissaaja oli saanut toisen vuoden viisumiin vaaditut 88 farmipäivää kasaan tällä viikolla ja jatkoi siten matkaansa. Näin ollen meille tarjottiin jo keskiviikoksi töitä: minä pääsisin poimimaan kurkkuja ja Tuuli chilejä. Piristävä uutinen kerrassaan!

Ensimmäinen työpäivä olikin sitten valehtelematta fyysisesti elämäni rankin mutta siitä huolimatta mielenkiintoinen. Hostelli omistaa pakettiautoja, jotka ovat meidän käytettävissä. Emme ole perehtyneet vielä siihen, onko suomalainen ajokortti tässä osavaltiossa käypä mutta vasemman puolen liikenne ei minun kolaritaustallani houkuttele ajamaan. Lähdimme aamukuuden aikaan kohti farmia ja muut porukassa kehuivat sen olevan yksi parhaista työnantajista. Töitä riittää kun niitä vain jaksaa tehdä ja farmarit kohtelevat työntekijöitään oikeudenmukaisesti. Eräällä englantilaisella pojalla sattui olemaan syntymäpäivä ja sen kunniaksi farmarit tarjosivat kakut ja jäätelöt koko porukalle. Tällaista ei kuulemma juuri normaalisti tapahdu. Kurkkujen poiminen olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Lämpötila kipuaa näillä leveyksillä automaattisesti kolmenkymmenen kieppeille oli aurinko pilvessä tai ei. Tähän alkaa kyllä jo tottua mutta se ei tarkoita etteikö hiki virtaisi. Perillä farmilla meitä asteli vastaan Brokeback Mountain-elokuvan tyyliin pukeutunut aussimies, joka toivotteli hyvät huomenet, hyppäsi John Deeren rattiin, me puolestaan peräkärryyn ja niin siinä lähdettiin katsastamaan tiluksia. Viljelmiä riittikin silmän kantamattomiin. Matkalla ehdin nähdä, että tällä tilalla viljellään ainakin kurpitsaa, kurkkua ja maissia ja samaan pakettiin kuuluu vielä kasvihuone yrtteineen. Kurkkuviljelmä oli valtava. Meitä oli traktorin molemmin puolin viisi poimijaa jokainen omalla kaistaleellaan. Traktoriin oli kiinnitetty vaakasuoraan liukuhihna, johon nostelimme kurkkuja, jotka kulkeutuvat peräkärryyn, jossa farmari puolestaan ohjasi ne laatikoihin. Kuulostaa helpolta eikö vaan? Ei todellakaan. Kuvittele olevasi kymmenen tuntia kyyryasennossa ja jatkuvassa liikkeessä hien kirvellessä silmiä. Tarkkaavaisuus ei saa herpaantua koska jokainen sopivan mittainen kurkku piti poimia. Kaikkien täytyy myös poimia samaa tahtia, sillä traktori liikkuu koko ajan eteenpäin. Juomassa sai käydä jos todella oli pakko ja ruokatunnin moni käytti pikku nokosiin hallin varjossa. Lisäksi ötökkäkammoni katosi tämän päivän aikana kokonaan. Panikoin ennen tänne tuloa kaikkia mahdollisia tappavia ja ei tappavia hyönteisiä ja matelijoita. Kurkunpoiminnan aikana näin satoja kovakuoriaisia, hämähäkkejä, kärpäsiä ja vihreitä sammakoita eikä niitä ollut aikaa pelätä ja karistella koko ajan iholta pois. Meidän asunnossa on myös vaarattomia pikku liskoja ja joku on nähnyt torakoitakin. Kasvattava kokemus tämäkin.

Täällä arvostetaan erityisesti aasialaisia työntekijöitä heidän nopeutensa vuoksi ja omassa ryhmässäni ollut japanilainen poika ei todellakaan ollut poikkeus. Traktori oli hänelle liian hidas ja odotellessaan sen etenemistä ja uusien kurkkujen esillletuloa, hän päätti tarkistaa meidän muiden työn jälkeä. Hän myös piti t-paitaansa hampaiden välissä ja keräsi kurkkuja paidan helmaansa. Tämän lisäksi kaveri lauloi radiosta kuuluvien kappaleiden mukana lähes taukoamatta. Tehokasta toimintaa ja erityisen viihdyttävää vierestä katsottavaa. Uutena työntekijänä kroppani ei luonnollisestikaan sopeutunut päivässä tällaiseen kymmenen tunnin kuntosaliharjoittelua vastaavaan puurtamisen ja menetin käytännössä kävelykykyni. Lopussa keskityin vain siihen, että saan jalkaa toisen eteen ja pysyn joten kuten muiden tahdissa. Asunnolle päästyäni sanoinkin Tuulille, että työpäivän aikana näki ja koki niin paljon, ettei käy edessä mielessä valittaa muusta kuin oman kunnon puutteesta

Vaikka kaikkeni annoin niin myös farmari huomasi, että porukan pienikokoisimpana en tule pärjäämään tässä työssä montaa päivää. Siispä sain illalla tiedon, että vaihdan farmia. Seuraavana päivänä lähdin pakkaamaan chilejä samalle farmille, jossa Tuuli oli ollut jo edellisenä päivänä poimimassa chilejä ja jatkaisi tänään munakoisojen parissa. Istumatyö tuntui suorastaan terapialta edellispäivän rääkkiin verrattuna kun taas Tuuli joutui kärsimään helteestä pellolla. Pidin työporukasta ja työstä itsestään. Illalla lähdimme tiedusteleemaan jatkaisimmeko samalla farmilla myös tänään mutta Marleen, joka pyörittää hostellia kertoi, että minä siirtyisin toiselle chilifarmille poimimaan. Palkka määräytyisi poimittujen kilojen perusteella. Muihin reppureissaajiin on myös tullut tutustuttua töiden kautta enemmän. Toistaiseksi emme siis tiedä miltä tilalta saamme pysyvää kokoaikaista työtä mutta otamme vastaan kaikki yksittäisetkin päivät, jotka luetaan hyväksi toisen vuoden viisuumiin. Ennen kaikkea kuitenkin kokemuksen vuoksi niihin lähdemme. Täällä on myös helppo saada alennusta vuokraan tarjoutumalla siivoamaan asuntoja ja pakettiautoja. Saimme molemmat viikonlopun vapaaksi, mutta suunnitelmiin taitaa kuulua lähinnä lihasten lepuuttamista ja sunnuntaina on todennäköisesti rantapäivä. Paikallinen kela-kortti pitäisi vielä hankkia siltä varalta, että poimintatyössä törmää vaikka käärmeisiin. Eräs poika näytti pahoja verestäviä haavoja jalassaan ja oli kuumeessa käärmeen pureman takia.

Ayr tuntuu jo vajaan viikon oleskelun myötä kotoisalta ja ruokakaupassa ja pankissa asiointi ovat jo arkisia asioita. Lämmöstä ja auringosta nautitaan samoin kuin Fazerin suklaan korvanneista Tim Tam-kekseistä. Niitä tuodaan EHDOTTOMASTI kotiin sitten joskus. Työasioissa on vielä selvitettävää mutta kovasti kotiudutaan ja turha stressaaminen loppui siihen paikkaan kun päästiin tänne. Mukavaa viikonloppua! 🙂

On varmaan alkuun viisainta pohjustaa tätä blogia ja tämänhetkistä Australian reissua. Olen usein pohtinut, että miksei lukiossa tai yliopistossa tullut lähdettyä vaihtoon, au pairiksi tai muuten vaan oleskelemaan pidemmäksi aikaa ulkomaille. Matkustaminen on aina ollut meidän perheessä eräänlainen intohimon ja harrastuksen yhdistelmä. Heti kun ikä riitti niin aloin reissaamaan siskojen ja ystävien kanssa. Miksi sitten haluaa käyttää kaikki pidemmät lomat ja etenkin kaikki rahat siihen, että pääsee Suomen rajojen ulkopuolelle? Koska vieraat kulttuurit ja etenkin kulttuurierot, kielet, tavat, luonto kaikessa moninaisuudessaan, eksoottinen ruoka, uudet tuttavat/ystävät on jotain mitä jokaisen täytyy itse kokea. On ihan eri asia seisoa Kilimanjaron juurella kun katsoa valokuvia samaisesta vuoresta. Reissatessa oppii ihan käsittämättömän määrän erilaista tietoa ja taitoa ja ennen kaikkea sen, että vaikka suomalainen elämäntapa on erilainen kuin monissa muissa maissa ei se automaattisesti tarkoita, että se olisi parempi tai ainoa oikea tapa tallata tätä palloa. Samalla Suomen, kodin ja monenlaisten pikkuasioiden arvostus kuitenkin kasvaa reissussa. Tässä reilun viikon Melbournessa oleskelun aikana on jälleen muistanut mm. miten ihanaa on puhdas hyvänmakuinen hanavesi tai RUISleipähyllyn monipuolisuus. Nimenomaan näiden eroavaisuuksien kanssa on opittava elämään ja matkustaessa on ehdottamasti tärkeintä kyetä sopeutumaan uuteen kulttuuriin ilman, että automaattisesti vertaa koti- ja kohdemaata. Kolmenkymmenen erilaisen paahtoleivän kanssakin pärjää ja pullovettä löytyy kaupan hyllyltä. Aikasempiin reissuihin en toistaiseksi tässä blogissa palaa vaan paneudun tämänhetkiseen oleskeluun Australiassa. Takaisin asiaan siis:

Viime syksynä meillä alkoi kyteä ajatus pidemmästä oleskelusta ulkomailla ja lähtöajankohdaksi otettiin tämä syksy. Omalla kohdallani ajoitus oli hyvä opintojen puolesta, sillä valmistuin keväällä ja englannin ja suomen jatko-opintoja voin suorittaa kun palaan täältä. Tuuli taas pitää välivuoden ennen gradun kirjoittamista. Mikään ei lisäksi pidätellyt muillakaan elämän osa-alueilla. Kohdemaan valintaan vaikutti pitkälti se aiotaanko työskennellä, opiskella vai muuten vaa reissata. Meille työnteko valikoitu parhaaksi vaihtoehdoksi. Suomella on Australian ja Uuden-Seelannin kanssa Working Holiday-sopimus eli me suomalaiset voidaan mennä tällä viisumilla vuodeksi näihin maihin tekemään töitä tai muuten vaan matkustelemaan ja uusiseelantilaiset/australialaiset päinvastoin tänne. Tämän viisumin voi saada vain kerran elämässä. Matkatoimisto Kilroy tarjoaa myös Kanadan Working Holidayta mutta tähän me ei perehdytty enempää. Viisumin hankkiminen kävi näppärästi Australian maahanmuuttoviraston sivuilla, kun vastasi ajatuksella ja totuudenmukaisesti kysymyksiin terrorismiaikeista ja mahdollisista taudeista, joita kantaa. Hyväksymispäätös tuli parin tunnin sisällä viisumin maksamisesta. Tämän jälkeen päästiinkin varailemaan lentoja ja tällä hetkellä kumpikaan ei todellakaan muista miksi Melbourne tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta mutta täällä ollaan! Australiassa on sellainen käytäntö, että jos reppureissaaja työskentelee tietyillä hedelmä-, vihannes- tai eläinfarmeilla kolme kuukautta putkeen, hän voi anoa toisen Working Holiday-viisumin vielä toiseksi vuodeksi. Me ei olla mietitty asiaa näin pitkälle mutta ajateltiin hakea farmitöitä varmuuden vuoksi tähän alkuun jos toinen vuosi alkaa kiinnostamaan. Koska molemmat ovat olleet asiakaspalvelutyössä useamman vuoden niin kahvilat ja ravintolat eivät olleet täällä ensimmäisiä työvaihtoehtoja. Maaseudulla ovat myös ne kaikkein eksoottisimmat eläimet ja kiinnostavin luonto sekä farmien yhteydessä Backpacker-hostelleja, joissa taatusti tutustuu muihin reissaajiin. Ensimmäinen viikko Melbournessa on mennyt pitkälti käytännön asioiden järjestelyyn ja työhakemusten lähettelyyn ja täytyy kyllä sanoa, että CV täällä poikkeaa kyllä suuresti suomalaisesta. Siinä missä Suomessa tuijotetaan mitä töitä olet aikasemmin tehnyt niin täällä ollaan kiinnostuneempia siitä, miten aikasemmin opittuja taitoja voidaan hyödyntää toisessa aivan erilaisessa työssä. Hakemuksia on lähetetty tähän mennessä reiluun kymmeneen paikkaan.

Käytännön jutuista sen verran, että pankkitili ja puhelinliittymä ovat välttämättömiä hommata tähän alkuun, jos meinaa pärjätä. Jäätelön ystäviinä käytiin myös hommaamassa kanta-asiakaskortti Tutti Frutti Frozen Yoghurt-jäätelöpaikkaan! Meidän pitää hankkia myös tax file number, joka on henkilökohtainen veronumero, joka ilmoitetaan työnantajalle palkanmaksua varten. Tämä on välttämätöntä, kun haluaa olla laillisesti töissä ja mehän ei uskalleta ottaa mitään riskejä ettei päästäisi tulevaisuudessa tähän maahan enää. Melbournessa ja koko eteläisellä pallonpuoliskolla on käänteiset vuodenajat Suomeen verrattuna, eli täällä eletään alkukevättä siinä missä Suomessa alkusyksyä. Melbournessa lämpötila on ollut pitkälti sama kuin Suomessa ja jatkuva sade on rajoittanut jonkin verran kaupunkiin tutustumista. Toisaalta hostellin aulatilassa on tullut juteltua muille reissaajille samalla kun on raapusteltu työhakemuksia. Koska Australia on valtava maa niin pohjoisessa lähempänä päivänätasaajaa nautitaan +30 asteen helteistä tällä hetkellä. Äkkivilaukselta en huomaa eroa Melbournen ja jonkin Yhdysvaltain miljoonakaupungin välillä; samat ruoka- ja kauppaketjut valtaavat katukuvaa ja ihmisvilinässä huomaa kymmeniä etniseltä taustaltaan erilaisia ihmisiä. Jos eroja kuitenkin täytyy hakea niin täällä aasialaiset ja heidän ylläpitämät USKOMATTOMAN monipuoliset ja herkulliset ruokapaikat ovat todella suuressa roolissa (ekana päivänä käytiin hoitamassa jet lagia kaks kertaa samassa sushipaikassa). Tuuli totesi myös, että verrattuna esimerkiksi New Yorkiin Melbournessa taviskin tuntee olonsa kotoisaksi. Täällä ei ole turhaa pönkittämistä. Jokainen saa puhua omanlaistaan englantia tai äidinkieltään ja pukeutua miten tahtoo. Asiakaspalvelu on kaikkialla ystävällistä ja heti tullaan tarjoamaan apua, jos tuijottaa ratikkakarttaa ja pähkäilee oikean ratikan numeroa. Itse tykkään myös katukuvasta siinä mielessä, että täällä on kauniita omakotitaloja ja rakennuksia, joista monet on peräisin 1800-luvun puolelta eli ajalta, jolloin eurooppalaisia (ja muutakin väkeä) alkoi asettua pysyvämmin Australiaan. Näiden talojen vieressä on usein sulassa sovussa pilvenpiirtäjä tai jokin muun lasirakennus. Melbourne on ennen kaikkea taidetta rakastavan ihmisen kaupunki. Jos googlaa top 10 nähtävyydet niin taidegallerioita ja katutaidetta löytyy varmasti listalta.

Vanha kansallisteatteri.

Tuulin kanssa ollaankin käytetty paljon aikaa siihen, että yksinkertasesti kävellään ympäri kaupunkia, jolloin vastaan tulee usein yllättäviäkin paikkoja. Muutama mainitsemisen arvoinen kohde on myös löytynyt. Ostettiin ennen reissua valtava Australian matkaopas, josta löytyi vinkki Australian vanhimpaan rakennukseen Cook’s Cottageen. Rakennus oli keskellä puistoa hieman Melbournen keskustasta poispäin. Talo on siis siinä mielessä vanhin, että sen rakennuttivat Iso-Britanniassa Kapteeni James Cookin vanhemmat 1755. Taloa purettaessa jokaikinen tiili numeroitiin ja palaset kuljetettiin meriteitse Australiaan. Täällä se on rakennettu tismalleen samalla tavalla uudestaan ja avattu yleisölle Melbournessa 1934. Tuohon aikaan melkoisen pitkä projekti siis! Voin suositella lämpimästi vaikkei olisikaan suuri historiafriikki.

Cook’s Cottage

Melbournen ajan ehdoton kohokohta oli eilen kun kuultiin pingiivinilaiturista St Kildan kaupunginosassa. Sateesta ja tuulesta huolimatta lähdettiin Tuulin ja uuden enontekiöläisen tuttavan kanssa rantaan illan hämärtyessä. St Kildassa on pitkä rantalaituri, jonka kivikkoon pingiivinit saapuvat joka ilta kalastusreissuiltaan. Nämä olivat pikku pingiivinejä ja en löytänyt niille sen tarkempaa lajinimikettä. Suloisen kokoisia reppuun laitettavia! Aluetta ei sen kummemmin vartioi kukaan, mutta tutkimusryhmä kokoontuu 24 kertaa vuodessa tarkastelemaan pingviinien terveydentilaa, ravinnonhankkimista ja populaation kokoa. Surullistahan tällaisessa luonnon omassa nähtävyydessä on se, että ihmiset ovat usein idiootteja eivätkä noudata ohjeita, joita laiturin alkupäähän oli lueteltu. Pingviinejä ei saisi häiritä missään tilanteessa eli kovaääninen puhe ja turha meteli on kiellettyä samoin kun valokuvaaminen salamavalon kanssa, sillä äkillinen kirkas valo pelästyttää linnut. Saatiin katsella pingviinien touhuilua niin kauan kuin haluttiin ja se oli meille kaikille kolmelle ensimmäinen kerta elämässä kun nähdään näitä lintuja livenä. En ollut aikaisemmin edes ajatellut, että Australiassa voi törmätä pingviineihin mutta merivesi on niille täällä sopivanlämpöistä elää. Hieno kokemus siis kaiken kaikkiaan! Tänään lähdetään tarvikeostoksille, sillä lauantaina on lento Brisbaneen ja siitä jatketaan vielä bussilla tätä itärannikkoa ylöspäin. Saatiin nimittäin lupaava työtarjous ja päätettiin, että asetutaan pohjoiseen paremman työtilanteen (kasvukausi vaikuttaa) ja +30 lämpötilojen perässä. Kuuluu varmaan asiaan, että aluksi tuntuu, ettei varmasti tulla saamaan töitä ja rahat loppuu minä hetkenä hyvänsä, koska tällä hetkellä ei tunnu yhtään siltä, että ollaan asettumassa tänne kuukausiksi. Paluupäivää ei siis edelleenkään tiedetä eikä edes mietitä. Kaikki on mahdollista parin kuukauden ja vuoden välillä. Palaillaan Queenslandin osavaltiosta!