Haaste – Millainen olin? Osa 2

Ensimmäiseen osaan pääset tutustumaan täällä. Lapsuuteni ei tosiaan ollut helpoimmasta päästä, mutta siitä on ponnistettu pitkälle. Vuodesta 2003 vuoteen 2009 ehti tapahtua paljon. Oli muuttoa, uusia ystäviä, ahdistusta ja kasvua. Niistä ehkä joskus enemmän.

Maaliskuu 2009

”17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan”, tapasimme sanoa kavereiden kesken. Kuvista päätellen olinkin silloin varsin kaunis. Vietin silloin lukiovuosieni parhainta aikaa. Järjestimme luokan kesken juhlia muutaman viikon välein kerätäksemme rahaa abi-risteilyä varten. Taisinpa ihastua silloin luokkakaveriini ja pussailimmekin muutaman kerran kesken tanssin. Kuuntelimme Lady Gagaa ja katsoimme Mamma Mia -elokuvaa monen monta kertaa. Kaverini autossa lauloimme yhteen ääneen Abbaa ja nautimme elämästämme.

Maaliskuussa oli myös wanhojen tanssit. Harjoittelimme monta kuukautta tansseja ja etsin sopivaa mekkoa useammastakin kaupasta. Löysin aivan ihanan olkaimettoman tummanruskean mekon, jota korostin turkooseilla asusteilla. Wanhojen tanssipäivä oli jännittävä! Loppusilauksena kampaajalla ja meikkaajalla käynti ja olin valmis tanssimaan. Wanhojen näytelmään en osallistunut, mutta nauroinkin valtavasti jatkuvasti muuttuville vuorosanoille. Mahtavaa aikaa!

 

 Samaan aikaan olin kuitenkin myös ahdistunut ja väsynyt. Tein koulun ohessa valtavasti töitä kaupassa ja pyrin yhdistämään vapaa-ajan, työt ja koulun yhteen. Unihan siinä kärsi ja valvoin jatkuvasti liian pitkään yrittäen saada unen päästä kiinni. Ahdistuin pikku asioista ja enkä vähiten kehostani. Voi kuinka olisinkaan tajunnut olevani kaunis nuori, jolla on mahdollisuuksia mihin tahansa!

18.9.2009

Kesän aikana olin löytänyt miehen rinnalleni ja vietimme kaiken mahdollisen vapaa-ajan yhdessä. Kavereita näin paljon vähemmän kuin aiemmin, sillä meillä oli ollut joitakin erimielisyyksiä. Tein paljon enemmän töitä, kuin aikaisemmin ja suostuin aina extravuoroihin. Pari päivää aikaisemmin oli ensimmäiset kirjoitukseni. Psykologiaa. Olin lukenut paljon ja parisuhde siinä hiukan kärsikin. Edessä oli vielä terveystiedon kirjoitukset ja kertailuja jäljellä.

Todennäköisesti olin tämän päivän koulussa ja/tai töissä. Kiirehdin sen jälkeen poikaystävälleni ja lukemaan viimeisiä kirjoja ennen seuraavan viikon koetta. Väsyneenä rankasta viikosta nukahdin todennäköisesti kultani kainaloon herätäkseni aikaisin aamulla odottavaan työpäivääni.

En ole varmaankaan ollut koskaan motivoituneempi lukemaan oppikirjoja, kuin tuona syksynä. Nautin saavuttamistani tuloksista ja olihan se elämä parisuhteessakin mukavaa ja turvallista. Olin kuitenkin aika tylsä! En juurikaan nähnyt kavereita, viettänyt aikaa ulkona tai nauranut niin paljon kuin olisi pitänyt.

17.7.2010

Lukio ohi. Parisuhde ohi. Ei opiskelupaikkaa.

Parisuhde oli loppunut myrskyisästi alkuvuonna. Olin satuttanut siipeeni siinä parisuhteessa ja niistä haavoista parantuminen vei aikaa. En halunnut ajatellakaan miehiä tai saati luottaa heihin. Kesäni meni synkissä tunnelmissa, olin juuri saanut tietää, ettei minua hyväksytty hakemiini opiskelupaikkoihin. Eikö ne nyt ymmärtänyt, kuinka paljon olisin halunnut opiskella!

Kesän alussa olin sairastunut. Umpisuoleni tulehtui ja jouduin moneksi päiväksi sairaalahoitoon. Sillä reissulla sain 3 viikkoa sairaslomaa, mikä ei tuntunut hyvältä. Olisin niin halunnut olla töissä ja nähdä ihania työkavereitani. He osasivat minua piristää aina, asiakkaista puhumattakaan. 17.7. olin kuitenkin jo palannut töihin. Oli lauantai, joten tein hiukan lyhyemmän päivän. Opiskelupaikatta sovin työnantajani kanssa jatkavani vuoden äitiysloman sijaisena ja ottavani enemmän vastuuta. Vastuu sopi minulle, oli hienoa päästä päättämään edes muutamasta asiasta.

Täytin elämäni tuolloin liikunnalla. Heti, kun leikkausarpi parani riittävästi, ryntäsin kuntosalille pumppiin, combattiin ja mitä näitä nyt onkaan. Kävin salilla lähes päivittäin ja välillä useamman tunnin kerrallaan. En ole varmaankaan koskaan ollut niin hyvässä kunnossa! Kuntoilun avulla työstin suruani erosta ja muokkasihan se kehoanikin mieleiseeni suuntaan. Silloin taisin arvostaa kehoani jo enemmän kuin aiemmin, vaikka arvet häiritsivätkin. Ainakin pidin itsestäni parempaa huolta kuntoilemalla ja syömällä terveellisemmin.

 

 

Olin tuolloin varsin iloton 18-vuotias. Onneksi elämä heitteli seuraavan vuoden aikana paljon parempaan suuntaan! Jotta tämä juttusarja ei jäisi näin surullisiin tunnelmiin, saatan seuraavaksi kertoa hiukan myöhemmästä elämästäni ja siitä, miltä näiden juttujen kirjoittaminen tuntui.

Kuvan lainasin täältä.