Kun on pakko…

Tänään herätessäni ensimmäisiä ajatuksiani oli, mitä pitää ja täytyy tehdä seuraavina päivinä.”Pitää saada koulutehtävät tehtyä. Täytyy pestä pyykkiä. Pitää käydä töissä ja saada projektit päätökseen.” Olin heti aamusta siis stressaantunut tekemättömistä töistä.

Ärsyttää, kun tekemisestä tulee pakkoa. Miksen ajattelisi, että saan mennä töihin ja opin koulutehtävistä? Koska tehtävää on liikaa. On liian kiire, jotta ehtisin nauttia matkasta määränpäähän. Turhauttaa, kun tavoitteiden saavuttamisesta on tullut merkityksellisempää, kuin itse tekemisestä. Tekisi mieli huutaa, että hidastakaa vähän tahtia, en pysty tai kykene etenemään tässä tahdissa! Vaaditte minulta liikaa! Antakaa vähän aikaa ja armoa!

En osaa kuitenkaan sanoa ei yhdellekään jutulle, joita tällä hetkellä teen. Tiedän, että ne ovat tärkeitä minulle ja en halua niistä luopua. Pitäisi opetella ottamaan vähän vähemmän tehtävää samaan hetkeen. Siirtää niitä tehtäviä vähän myöhemmäksi ja nauttia vähän enemmän. Mutta jos teen ne jo nyt, minulla on mahdollisesti myöhemmin enemmän aikaa itselleni… Luultavasti kaikkein tärkeintä olisi antaa itselleen lupa hiljentää tahtia, epäonnistua ja olla epätäydellinen, mutta ihana oma itsensä.

Tuntuu, että suorittamisesta ja pärjäämisestä on tullut ihailtavaa. Ihailemmeko liikaa ihmisiä, jotka tekevät valtavasti asioita oman jaksamisensa kustannuksella? Voisimmeko kuitenkin antaa vähän enemmän arvoa sille haihattelijalle, joka ei tunnu tekevän niin paljoa, mutta on onnellinen? Eikö se onnellisuus olisi kuitenkin tärkeintä tekipä sitten kaiken vaaditun tai ei?

Tänä iltana ajattelin antaa itselleni luvan olla tekemättä mitään. Mikset sinäkin tekisi niin.