Vuoteni alkoi kiireisenä. Lähes joka päivälle oli sovittuja menoja; töitä, opiskeluita ja harrastuksia. Nautin monipuolisesta tekemisestä, vaikka välillä kiire väsyttikin. Helmikuussa suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Ikävien sattumusten summana jouduin sairaalaan ja jalkaleikkaukseen. Sairaalassa vietetyn ajan jälkeen odotti tyhjä koti, tyhjennetty kalenteri ja pakkolepo useamman viikon ajan.

Rankinta oli yhtäkkiä muuttunut elämäntilanne. Olin kokenut olevani tarpeellinen monissa yhteisöissä ja yhtäkkiä en voinut olla mitenkään osallisena. Ihmiset alkoivat kohdella minua eritavalla, kuin normaalisti. Useimmat epäilivät selviytymistäni pienistäkin jutuista, minun ei annettu hoitaa asioita, joihin oisin kyennyt ja halunnut tehdä. Huomasin, että tekemättömyys masentaa ja aloin taistelemaan vastaan. Haluan itse voida päättää asioistani, tehdä sen mihin kykenen ja kokea itseni tarpeelliseksi muille.

Pieni kiitoksen sana olisi kuitenkin paikallaan. Sain huomata, että minulla on aivan mahtavia ystäviä enemmän, kuin tiesinkään. Kun en päässyt kotoani liikkumaan, ystäväni tulivat kylään. Kun ruokani oli lopussa, toivat he minulle lisää. Kun en jaksanut siivota, ystäväni imuroivat, pesivät lattioita ja pyyhkivät pölyt. Ennen kaikkea he kuuntelivat ja tukivat minua! Kiitos rakkaat!

Heti, kun pystyin, lähdin tekemään asioita mahdollisimman normaalisti. Kävin kaupassa, kahvilla ja syömässä ystävieni kanssa. Jatkoin vapaaehtoistyötä ja järjestin juhlat. Pienistä fyysisistä kivuista en välittänyt, sillä henkinen kipu paikallaan olosta oli pahempaa.

Tällä hetkellä saikku jatkuu edelleen. Töihin haaveilen palaavani kuukauden päästä. Opiskelemaan jo ensi viikolla, kun uudet kurssit alkavat. Kipuja on vielä, mutta koko ajan vähemmän. Mielialani on noussut huimasti alun masennuksesta, nyt jo vitsailen surkeasta keväästäni. Voisin sanoa, että olen sopeutunut muuttuneeseen tilanteeseen ja hyväksynyt sen.

Ikävä kyllä nyt tekemättä jääneet työt odottaa minua syksyllä kaiken muun lisäksi. Opiskelut kärsivät tästä ”lomailusta” liikaa ja tiedän syksyllä sen ärsyttävän.

Tähän aiheeseen palaan varmasti vielä, mutta tässä pitkä tarina lyhykäisyydessään. Vaikka tarina onkin melko negatiivinen, en sääliä juuri kaipaa. Ennemmin haluan ajatella, että kaikesta selviää ja hyviäkin puolia ikävistä asioista löytyy. (esim. vapaa-aikaa minulla ei ole vuosiin ollut näin paljoa, joten on tullut katsottua näkemättömiä leffoja jne.) Pitäkääpä te muutkin rankkoja elämänvaiheita läpikäyvät ihmiset mielialaanne pikkasen korkeammalla ja uskokaa parempaan huomiseen! 🙂