Kutsutaan homofobiaa sen oikealla nimellä
”Tässähän voi tulla esiin esimerkiksi toisen ehdokkaan eli Pekka Haaviston sukupuolinen suuntautuminen. Miten sen kanssa voi kampanjoida?” kysyi toimittaja Matti Rönkä Ylen suorassa vaalilähetyksessä pari viikkoa sitten.
”Varmasti sekin nousee harkintaan monella kansalaisella, että voiko puolisona olla, olla homoseksuaali. Eli voiko presidenttipari olla homopari heteroparin sijaan”, vastasi Ylen politiikka ja yhteiskunta -toimituksen päällikkö Paula Pokkinen.
Keskustelu herätti kritiikkiä sosiaalisessa mediassa. Ei ainoastaan sen takia, ettei sukupuolinen suuntautuminen tarkoita oikeastaan yhtään mitään – Rönkä haki sanaparia seksuaalinen suuntautuminen – vaan myös siksi, ettei monen mielestä ollut asiallista ruotia sitä, sopiiko homo hoitamaan presidentin virkaa.
”Ihmiset tekevät äänestyspäätöksiään järkisyillä. Mutta he arvioivat presidentin virkaan pyrkivää ihmistä myös kokonaisuutena, hänen mahdollisia arvojaan, paineensietokykyään ja niin edelleen. Tämä seksuaalinen suuntautuminen pohdituttaa osaa äänestäjiä. Osaltaan se toimii Haaviston puolesta, halutaan olla moderneja. Ja osaa konservatiivisia ihmisiä se arveluttaa”, kommentoi Rönkä kohua Seiskalle.
Epäselväksi jäi, miten homous liittyy paineensietokykyyn tai moderniuteen. Homoja kun on ollut olemassa ihmiskunnan historian alkuhämäristä asti.
”Olisi aika kummallista, että tätä ei mainittaisi ollenkaan”, Rönkä jatkoi.
”Samalla tavalla, kun rekrytoidaan ihmistä, siinä katsotaan myös ihmisen persoonaa sekä miten hän sopeutuu työyhteisöön”, hän perusteli kommenttiaan Ilta-Sanomien haastattelussa.
Syrjintä on laissa kiellettyä
Röngän kommentti rekrytoinnista on sikäli hämmentävä, että yhdenvertaisuuslain mukaan työntekijää ei saa syrjiä seksuaalisuuden eikä sukupuolen perusteella. Mikäli homous olisi peruste hakijan hylkäämiselle, olisi se laitonta.
Siinä missä Röngän mukaan olisi kummallista, jos homoutta ei mainittaisi, omasta mielestäni on kummallista, että siitä on yhä keskusteltava.
Ilta-Sanomien toimittajan Salli Hakalan mielestä Röngän kommentin aiheuttama kohu kertoo ”keskustelukulttuurin rappeutumisesta”. Hakala kritisoi sitä, että julkkikset toivat keskustelussa kantansa homokeskusteluun ”kärkkäästi” ilmi ja antoivat ymmärtää, että aiheeseen tarttuvat ovat ”jollakin tavalla pöljiä”.
”Yhteiskunnassamme on tabuaiheita, joista ei saa puhua. Puhumattomuus taas johtaa siihen, ettei asioista osata keskustella järkevästi”, hän kirjoittaa.
Epäselväksi jäi, miten presidenttiehdokkaan homoudesta Hakalan mukaan pitäisi keskustella. Mikä olisi järkevää ja asiallista pohdintaa siitä, miten homous vaikuttaa viranhoitoon?
En myöskään täysin hahmota, millä tavalla homous on yhteiskunnassamme tabuaihe. Päinvastoin, aiheesta on kirjoitettu 2020-luvulla merkittävästi aiempaa enemmän. Onko Hakalan mukaan kenties olemassa jotain homouteen liittyviä piilotettuja lieveilmiöitä, joista en vain ole tietoinen?
Yhdestä asiasta olen hänen kanssaan samaa mieltä:
”Epämiellyttävät asiat, kuten seksuaalivähemmistöihin kohdistuva epäluulo, eivät katoa vaikenemalla.”
Silti media ei ole Rönkä-kohun jälkeen mitään muuta tehnytkään kuin vaiennut itse asiasta: homofobiasta.
Näitäkin maita johtavat homot – ajatella
Vaali-iltaa seurasi mediassa hämmentävä keskustelu. Ensin Yle uutisoi Helsingin yliopiston kansalaisbarometristä, jonka mukaan kolmannes äänestäjistä ei äänestäisi Haavistoa hänen kumppaninsa takia – eufeismi homoudelle siis.
Eipä aikaakaan, kun Helsingin Sanomat riensi teettämään oman kyselyn. Eufeismeihin ei tuhlattu aikaa: vastaajilta kysyttiin suoraan, onko seksuaalinen suuntautuminen syy olla äänestämättä vastaehdokasta. Kyselyn mukaan 40 prosenttia Stubbin äänestäjistä piti Haaviston seksuaalisuutta ”epäsopivana presidentille”.
Itseään kunnioittava media olisi ryhtynyt pohtimaan, mistä näin laaja homofobia johtuu. Sanaa homofobia ei kuitenkaan ole mainittu yhdessäkään lukemassani lehtijutussa.
Sen sijaan olen nähnyt merkillisiä listoja siitä, missä maissa homoseksuaalit (tässäpä muuten oudon medikalisoiva sana) ovat johdossa. Ajatella! Homoseksuaali presidenttinä tai pääministerinä!
Listoilla on varmasti hyvä tarkoitus – osoittaa, ettei homoudessa ole mitään sen kummempaa – mutta ne näyttäytyvät eksotisoivina ja jopa infantilisoivina. Miltä kuulostaisi, jos jutun kärki olisi: missä maissa on mustia johtajia? Ja sitten jutussa ihmeteltäisiin, että ajatella, niin ne vain mustatkin johtajat pystyvät hallitsemaan erilaisia maita. Jännä juttu.
Palstatilaa ovat saaneet myös erilaiset öyhöt, jotka ovat pohtineet, voiko miesparia kätellä Linnan juhlissa tai onko Haavistolla ja hänen kumppanillaan liian suuri ikäero – edelleen, oivia eufeismeja ilmiselvälle homofobialle.
Heteroiden etuoikeudet jäävät pimentoon
Itse olen pettynyt keskusteluun siksi, ettei äänestäjien homofobian syitä ole juuri pohdittu. Jotain sen suuntaista tosin yritti tämä kelvollinen Helsingin Sanomien juttu, mutta siinäkään ei pureuduttu erityisesti homofobiaan.
Vuonna 2020 julkaistun FRA:n tutkimuksen mukaan Suomessa vain kahdeksan prosenttia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen edustajista uskaltaa olla hyvin avoimia identiteetistään työelämässä. Siispä homofobia voi hyvin myös nykypäivän Suomessa. Siksi siitä pitää puhua.
Termi heterosexual privilege, heteroetuoikeus, kuvaa asioita, jotka moni seksuaalienemmistöön kuuluva ottaa itsestäänselvyytenä. Näitä asioita ovat esimerkiksi se, ettei seksuaalisuutta kyseenalaisteta, sen paljastumiseen ei liity pelkoa eikä riskejä eikä se aiheuta haukkumista eikä turvallisuusuhkaa.
Enemmistön edustaja voi mennä useimpiin paikkoihin yhteiskunnassa ja olla varma, että hänen kokemuksensa ja identiteettinsä on normi ja että hän saa sitä tukevia palveluja, oikeuksia ja kulttuurituotteita.
Nähdäkseni tämä olisi olennainen näkökulma, jos kerran halutaan keskustella siitä, miksi Haaviston seksuaalisuus on monelle ”punainen vaate”.
Enkö minä muka saa?
Törmäsin eilen absurdiin uutiseen, jossa kerrottiin, kuinka heteronainen ja -mies menivät lesbobaariin ystävän kutsusta New Yorkissa. Paikan päällä yksi lesbo kysyi mieheltä, kenen seurassa hän on. Baarissa oli nimittäin ollut runsaasti heteromiesten aiheuttamia turvallisuusongelmia.
Seuraavana päivänä heteronainen julkaisi TikTokissa videon, jossa hän ihmetteli kielteistä vastaanottoa ja kysyi, eikö heteromies muka saa mennä lesbobaariin.
”Minusta se oli vähän dramaattista”, hän sanoi.
Queerit tiktokkaajat kysyivät, että jos baari on kerran luotu marginalisoidun vähemmistön turvalliseksi tilaksi, miksi sen pitäisi toivottaa tervetulleeksi juuri hänen heteromieskaverinsa.
Myös miestä puhutellut lesbo nousi esiin ja kertoi, että miehen seurue oli hyökännyt häntä vastaan ja heteronainen oli kutsunut häntä ämmäksi.
Tämä on esimerkki heteroetuoikeudesta: se on kuvitelma siitä, että kaikki paikat, kaikki tilat ja kaikki puheenaiheet ovat heitä varten ja odottavat heidän panostaan. Sama eetos tuntuu olevan läsnä Haavistoon liittyvässä keskustelussa.
Sano se suoraan
Jos on puhuttava Haaviston seksuaalisuudesta, puhutaan sitten. Mutta puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Jos kolmannes ei äänestä häntä hänen seksuaalisuutensa tähden, se kertoo siitä, ettei yhteiskunta ole vielä sitä, mitä sen pitäisi olla.
Se kertoo siitä, ettei Suomessa ole turvallista olla homo tai queer vuonna 2024.
Se kertoo siitä, että vähemmistöseksuaalisuutta pidetään yhä triviaalina mielipiteen aiheena, josta kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa.
Se kertoo siitä, että vielä tänäkin päivänä Suomessa voi joutua väkivallan, kiusaamisen ja syrjinnän kohteeksi vain siksi, että on homo.
Se kertoo siitä, että jotain jääkylmää on ilmassa, eikä se lupaa hyvää tulevaisuuden kannalta.
Puhutaan siis tästä, jos kerran on puhuttava. Kuka aloittaisi?