Edistyksellinen media- ja kulttuuriväki ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä

Katsoin ruutua ja tunsin häpeää. Televisiossani pyöri kohtaus elokuvasta, jonka olen nähnyt lapsena. Kohtauksessa päähenkilö ”paljastaa”, että hänen vihollisensa onkin oikeasti ”mies” eikä nainen. Päähenkilö riisuu naisen puolialastomaksi muiden edessä, ja yleisö alkaa yökkäillä.

Olin 12-vuotias enkä tajunnut, että elokuvassa voisi olla mitään väärää.

Disclosuredokumentti on kivuliasta katsottavaa. Se kuvaa transsukupuolisten elokuva-alan ammattilaisten haastattelujen kautta, miten syvälle transfobia yhteiskunnassamme ulottuu. Dokumentti vyöryttää katsojan silmien eteen elokuvan toisensa jälkeen, joissa transsukupuolisia ihmisiä naurunalaistetaan, demonisoidaan ja häpäistään.

Minä muistan yhä ajan, jolloin kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota.

Oli se supermarketin takana olevassa talossa asuva transnainen, jonka vaatteille lapset naureskelivat. Oli niitä sketsejä, joissa mekkoihin pukeutuneet miehet olivat vitsi itsessään. Oli se työporukan kaljoitteluilta, jossa veikkailtiin läheisessä pöydässä istuvan naisen sukupuolta.

Kaikki tämä tapahtui, ja minä olin paikalla. Miksen tehnyt tai sanonut mitään? Miksi en osannut puuttua?

Siksi, että se oli normaalia. Se oli tavallista, eikä kukaan kyseenalaistanut sitä.

Kuohunta Kansallisteatterin Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän ympärillä paljastaa, että paljon tuosta ajasta on yhä jäljellä.

Hahmo on transsukupuolinen, siis transvestiitti

Aluksi näytelmän ohjaaja Anne Rautiainen ilmoitti, että Agradon roolihahmo on transsukupuolinen ja roolin esittää näyttelijä Janne Reinikainen. Transsukupuolinen taiteilija Camille Auer julkaisi Facebook-sivuillaan vetoomuksen, jossa vaadittiin Reinikaisen korvaamista transsukupuolisella näyttelijällä. Toistihan valinta sitä ikiaikaista, syrjivää stereotypiaa, että transnaiset ovat oikeasti miehiä.

Sitten teatterinjohtaja Mika Myllyaho ilmoitti, että Reinikainen poistetaan produktiosta. Lopulta kävi ilmi, että hahmo onkin transvestiitti eikä transsukupuolinen. Reinikainen oli ymmärtänyt tämän, ohjaaja ei. Transvestisella ihmisellä on tarve ilmaista pukeutumalla, eläytymällä tai laittautumalla muuta sukupuolta kuin mihin hänet on syntymässä määritelty. Se voi merkitä esimerkiksi sitä, että cis-sukupuolinen mies pukeutuu hameeseen ja meikkaa. Transsukupuolisen ihmisen sukupuoli ei vastaa syntymässä määritettyä.

Sen jälkeen Reinikainen sanoi Helsingin Sanomissa, että ”hahmo ei ole käynyt esimerkiksi sukupuolenkorjausleikkauksessa, eikä ole käymässä läpi sellaista prosessia, hän ei ole siis transnainen.” Koska ihmisen sukupuoli ei riipu siitä, onko hän käynyt leikkauksessa, sitaatin perään lisättiin myöhemmin tarkennus, että myös transnaisella voi olla penis. Lopulta Reinikainen sai työnsä takaisin.

Siinä vaiheessa vastalauseiden myrsky roihusi jo valtoimenaan. Transaktivisteja haukuttiin siitä, että he nostivat myrskyn asiasta, jossa ei ollut mitään ongelmallista. Eihän hahmo edes ollut transsukupuolinen!

Moni kantoi huolta taiteen vapaudesta. Eikö mitään enää saa sanoa tai tehdä? Eikö kuka tahansa voi esittää ketä tahansa? Johtaako tämä apartheidiin? Eikö tämä ole fasismia? Eihän kukaan ole edes nähnyt näytelmää, miksi tällainen ennakkosensuuri? Minua pelottaa!

Selvästi vain harva oli seurannut kansainvälistä keskustelua siitä, miksi cis-sukupuolisten näyttelijöiden valitseminen transrooleihin on ongelmallista. Transihmiset joutuivat koko kansan sylkikupeiksi, vaikka kyse oli Kansallisteatterin väärästä tiedotuksesta.

Tapoin hänet, koska hän uhkasi minua sukupuolellaan

Miksi cis-sukupuolinen mies ei sitten muka saisi esittää transnaista? Ongelma liittyy transnaisten kokemaan väkivaltaan. Yhdysvalloissa vain kahdeksan osavaltiota on kieltänyt niin sanotun homo- ja transpaniikkipuolustuksen (gay/trans panic) käyttämisen oikeudessa. Puolustuksen logiikka menee näin: henkilö on järkyttynyt ihmisen transsukupuolisuudesta tai homoseksuaalisuudesta ja sen johdosta hän on tehnyt mielenhäiriössä väkivaltaisen teon.

Muita yleisiä perusteluja väkivallalle ovat itsepuolustus ja väitetty provokaatio. Niiden mukaan transihminen tai homo on provosoinut väkivaltaa olemassaolollaan tai jopa uhannut sukupuolellaan väkivallantekijän henkeä.

Vaikka American Psychological Association APA on kumonnut ”homopaniikkihäiriön” olemassaolon jo vuonna 1973, sitä käytetään yhä oikeudessa.

Koska transsukupuolisten naisten on väitetty aiheuttavan muille ihmisille hengenvaaraa ja provosoivan väkivaltaa sukupuolensa tähden, ei ole yhdentekevää, pönkitetäänkö tätä käsitystä teatterin lavalla, elokuvissa, arkisissa keskusteluissa tai lehtien palstoilla.

Niin pitkään kuin transnaiset joutuvat pelkäämään henkensä edestä, on mietittävä, minkälaisia kuvia heistä esitämme.

Cis-mies trasnaisen roolissa on vähän sama kuin n-sana: ennen se oli kaikkien mielestä ok, mutta nykyisin sitä pidetään haitallisena ja syrjivänä. Samoin kuin sitä, että valkoinen ihminen lankkaa naamansa ja esittää mustaa.

Vaikka taiteella on oikeus tehdä mitä hyvänsä, on kysyttävä, purkaako se syrjiviä rakenteita vai vahvistaako se niitä.

”Teatterin tehtävä on korjata tämä asia”

Transyhteisön jäsenet ovat jaksaneet kommentoida Kansallisteatterin tapauksen aiheuttamaa raivokasta keskustelua äärettömän rauhallisesti. Yksi heistä on stand up -koomikko, näyttelijä Jamie MacDonald.

”Teatteri väittää olevansa leikki, jossa voimme heijastaa elämää itsemme kautta ja johon kuka tahansa voi osallistua. Mutta se ei ole totta. Se on leikki, jossa ”normaalivartaloiset” ihmiset voivat näytellä mitä vain, ja muut kehot vain tiettyä osaa. Teatterin tehtävä on korjata tämä asia itsessään”, hän kirjoitti Facebookissa.

”Kyse ei ole yksinkertaisesti siitä, voiko kukaan enää näytellä mitään, vaan siitä, KETÄ teatteri palvelee ja MITEN. Haluan nähdä enemmän KAIKENLAISIA ihmisiä näyttelemässä KAIKENLAISIA rooleja. Haluan nähdä cis-ihmisiä transrooleissa. Olen täällä sitä varten! Mutta minusta on reilua pyytää, että teatteri ansaitsee tämän”, hän jatkoi.

Eli ennen kuin teatterista tulee yhdenvertainen, cis-mies transnaisen roolissa ei ole neutraali valinta. Se toisintaa miehet mekossa -narratiivia, jonka mukaan transnaiset ovat oikeasti miehiä.

Myös transtaustainen näyttelijä Miiko Toiviainen lohdutti kärsivällisesti ihmisiä, jotka pelkäsivät, ettei mitään saa enää tehdä:

”Itse en koskaan käytä sanaa “saa”. Miettisin, että haluammeko me ja kannattaako meidän tehdä näin. Se on se, mitä taiteentekijän pitäisi kysyä. Sama pätee rodullistettuihin hahmoihin. Ihmiset ymmärtävät, että ei kannata laittaa black facea näyttämölle. On hyvä miettiä, vahvistaako esitys rasistisia rakenteita.”

Toiviainen kertoo saaneensa vanhemmilta näyttelijäkollegoilta liikuttunutta palautetta siitä, miten nuorempi polvi välittää tarinoista, joita kerrotaan.

”Sitä ei ole koettu rajoittavana kitinänä vaan inspiroivana, maailmaa avartavana ja pelastavana.”

Meidän pitäisi olla herkkiä kuuntelemaan

Itse en pitänyt selkkauksessa ikävimpänä seikkana Kansallisteatterin toimintaa. Vaikka johtaja teki impulsiivisia päätöksiä ja päätyi arvostelemaan alaisiaan epäreilusti mediassa, vaikuttaa siltä, että teatteri pyrki vilpittömästi korjaamaan aiheuttamansa ongelman.

Ikävintä oli nähdä kulttuuri- ja media-alalla työskentelevien ihmisten teoreettista jankkausta, loukkaantunutta liioittelua ja ylimielistä en ymmärrä -kommentointia. Siis niiden ihmisten, joita olen pitänyt älykkäinä, empaattisina ja moniarvoisina.

Vaikutti siltä, että heidän oli miltei mahdoton ottaa vastaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja oivaltaa, että he saattoivat olla väärässä.

Mieleeni tuli kahdeksan vuotta sitten käyty keskustelu We Love Helsinki -juhannustansseista. Tanssien jälkeen kaverini kysyi tapahtuman seinällä, miksi dj kehotti miehiä hakemaan naisia tanssimaan, kun tanssilattialla oli vain naispareja. Mistä dj saattoi tietää, olivatko he heteroita?

Syntyi samanlainen massiivinen jankkausketju kuin Kansallisteatterin tapausta käsittelevissä puheenvuorossa. Yksi osanottajista fantasioi tekevänsä kaverilleni seksuaalista väkivaltaa. Keskustelu rehotti lopulta seksismiä sekä trans- ja homofobiaa.

Moni piti väitteitä homofobiasta järjettöminä siksi, että osanottajat olivat kalliolaisia hipstereitä. Siis ihmisiä, jotka oletusarvoisesti ovat ”hyvien puolella”. (Olen kirjoittanut aiheesta pidemmin täällä.)

Myös tiedostavan ihmisryhmän jäsen voi tietämättään ylläpitää transfobisia rakenteita. Vähän samaan tapaan kuin minä 90-luvulla.

Toimittaja Sanna Kangasniemellä oli kolumnissaan järkevä ehdotus:

”Meidän enemmistöön kuuluvien pitää olla herkkiä kuuntelemaan. Pitää aina miettiä vähän kauemmin.”

Yhden kauneimmista aihetta käsittelevistä analyyseistä kirjoitti dramaturgi Hanna Suutela:

”Kun keskustelu siirtyy puolustautuviin ”eikö enää saa muka” -lauseisiin, niissä puhuu privilegion, itsestään selvänä asemaansa ja määrittelyvaltaansa pitäneen hämmennys. Sen tuohtumuksen hyvä puoli on siinä, että privilegio tulee itselleenkin näkyväksi, kun se tunnistaa tulevansa haastetuksi.”

Siitä privilegiosta tulisi meistä jokaisen olla tietoinen.

Kommentit (2)
  1. Minusta huvittavin närkästys tässä oli ”Eikö kuka tahansa voi esittää ketä tahansa”. No voooi tietysti, mutta jos näin kerran on, niin miksi naisrooleissa on aina naisoletettu ja miesrooleissa on miesoletettu? Miksi Manuelaa esittää annika eikä arto ja Estebania tuomas eikä tiina?

    1. Aivan, tuo on hyvin puolitiehen jäänyt ajatus. Jos mies näyttelee naista, se on hyvin poikkeuksellinen valinta eikä mitenkään business as usual. Eli ei niinkään eikö muka voi vaan miksi?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *