Ladataan...
Tiina The Feminist

Sosiaaliluokka ja tausta vaikuttavat valtavasti siihen, miten ihminen kouluttautuu, elää ja näkee itsensä. Köyhyys ja rikkaus periytyvät. Saman koulutustason saaneista lapsista hyvätuloisten perheiden jälkeläiset saavuttavat paremman tulotason kuin pienituloisten perheiden lapset, kertoo Helsingin yliopiston väitöstutkimus.

Akateemisesta perheestä tulevalla on muihin verrattuna kahdeksankertainen todennäköisyys päätyä yliopistoon, kertoo Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori Mari Käyhkö Ylen jutussa.

Silti tuntuu, että moni on sokea etuoikeutetulle asemalleen.

Kun minä olin 6-vuotias, saimme laatikollisen pihan lasten vanhoja vaatteita. Äitini oli pienituloinen kirjanpitäjä. Hänestä tuli yksinhuoltaja minulle ja veljelleni. Isällä alkoi mennä huonosti, sitten huonommin.

Äiti oli elänyt nuorisokodissa, koska hänen oma kotinsa ei ollut turvallinen. Hän kuitenkin valmistui ylioppilaaksi, mikä oli 70-luvulla suuri saavutus. Olen miettinyt, oliko sillä vaikutusta hänen kiinnostuksen kohteisiinsa ja sitä kautta minuun. Tilastojen mukaan olisi pitänyt olla epätodennäköistä, että minusta tuli myöhemmin filosofian maisteri. Sittemmin äiti kouluttautui merkonomiksi työn ohessa. 

Yksi olennainen asia on se, että äitini luki meille paljon, jopa kolme kirjaa illassa. Hän jopa kirjoitti ja kuvitti minulle oman kirjan banaanin seikkailuista. 

Äiti arvosti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria. Siksi kävimme taidenäyttelyissä ja museoissa. Hän myös urheili ja söi kurinalaisesti. Sekin on poikkeuksellista, sillä kehnot elintavat ja pienituloisuus kulkevat usein käsi kädessä. Meistä oli hirveää mennä mukaan hänen juoksulenkeilleen pyörillä. Aikuisena aloimme itsekin liikkua aktiivisesti.

Meillä oli vähän rahaa. Se oli aina selvää. Olisin halunnut alkaa soittaa pianoa – minulla oli sävelkorvaa, osasin soittaa kappaleita korvakuulolta – mutta meillä ei ollut varaa. Sama homma poikkihuilun kanssa. Soitin siis nokkahuilua.

En silti muista, että perheeni pienituloisuus olisi radikaalisti erottanut minua ystävistäni. Sen muistan, ettemme koskaan tehneet matkoja pidemmälle kuin Ruotsiin. Emme käyneet laskettelemassa emmekä rapujuhlissa. En mennyt kielikursseille enkä vaihtoon. Kirjoittaminen oli onneksi ilmaista. Asuimme Itä-Helsingissä kuitenkin omistusasunnossa. Emme siis olleet kirjaimellisesti köyhiä. 

Rikkaiden perheiden vesojen keskelle

Yksi merkittävä käännekohta oli se, kun menin englanninkieliselle yläasteelle Kulosaaren yhteiskouluun. Olin kokeillut itähelsinkiläistä taidepainotteista yläastetta, mutta koska keskiarvoni oli melkein 10 ja olin nörtti, tyttöluokan kovikset kiusasivat minua, ja halusin lähteä.

Kulosaaressa demografia oli toisenlainen kuin edellisissä kouluissani. Yhtäkkiä luokkakaverini olivat varakkaiden perheiden kaksi- tai kolmikielisiä jälkeläisiä. Tärkeimmät ystäväni tulivat tavallisista keskiluokkaisista perheistä. Monen vanhemmat olivat työläistaustaisia.

Kun unelmoin Kallion ilmaisutaidon lukiosta, äitini sanoi, että muista sitten, että sinne on todella vaikea päästä. En edes hakenut. En ajatellut, että minulla olisi mahdollisuuksia, vaikka olin käynyt näytelmäkerhoissa ja harrastanut kirjoittamista, piirtämistä ja laulamista pienestä pitäen. Toivoin melkein aina syntymäpäivä- ja joululahjaksi värikyniä. Myöhemmin äiti on katunut sitä, ettei hän kannustanut minua enemmän vaan varautui aina pahimpaan.

Ehkä tälläkin oli jotain tekemistä luokkataustani kanssa.

"Oletetaan, että kaikille taattu peruskoulu ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvo – jota on tosin rapautettu viime vuosina – poistaisivat esteet yksilön edestä, mutta ne eivät poista sisäisiä estoja", tutkija Mari Käyhkö sanoo Ylen jutussa. 

Perheeni oli pienituloisempi kuin monen muun. Aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja 16-vuotiaana työskentelin myös muina vuodenaikoina lukion ohella. Osa kavereistakin kävi töissä. Meitä erotti se, että maksoin äidilleni pienen osuuden palkastani, koska hänellä oli taloudellisesti tiukkaa. Me kasvoimme veljeni kanssa ja tarvitsimme yhä enemmän kalliita asioita: koulukirjoja, vaatteita ja elektroniikkaa. 

Kuka voi mennä yliopistoon?

Sain ylioppilaskirjoituksista hyvät paperit. Halusin yliopistoon. Tuntui liian raskaalta lukea pääsykokeisiin samana keväänä, joten menin ensin ammattikorkeaan. Tiukat lukujärjestykset, jatkuvat ryhmätyöt ja massoille suunnattu haalarielämä opiskelijabileineen ja Goom-risteilyineen ärsyttivät. Lopetin puolessa vuodessa. Halusin vapautta ja hiljaista yksintyöskentelyä. Aikaa ajatella.

Ennen yliopistoa laskin todennäköisyyksiä sisäänpääsylle eri aineiden kautta, koska halusin pelata varman päälle. En tahtonut ottaa sitä riskiä, etten onnistuisi. Pääsin Helsingin yliopistoon kirjoituksia seuraavana keväänä. Hyväksymiskirje tuntui suurelta onnelta. Päädyin lukemaan aluksi ainetta, joka ei varsinaisesti kiinnostanut minua. 

Todennäköisyyslaskentani ei ollut vain esimerkki sisäisestä esteestä: keskiluokkaisten ja varakkaiden perheiden lapsilla on varaa mennä valmennuskursseille, joiden ansiosta pääsykokeisiin preppaaminen on helpompaa. 

Tausta määrittää sen, minkälaisen mahdollisuuksien horisontin ihminen näkee edessään. Olenko minä ihminen, joka voi mennä yliopistoon? 

Minä ajattelin olevani, moni ala-asteen koulukaveri ei. 

En kokenut olevani opiskelukavereideni alapuolella, vaikka taustani oli erilainen. Varallisuuserot tulivat silti näkyviin: tein koko opiskeluajan töitä iltaisin ja viikonloppuisin, että pystyin elättämään itseni. Opiskelukavereideni ei tarvinnut tehdä niin ainakaan yhtä paljon. 

Ystäväni olivat hyvin tietoisia etuoikeuksistaan. He eivät ajatelleet, että olisivat ansainneet vanhempiensa tuen yhtään sen enempää kuin joku sellainen, jolla tukea ei ollut. Kun keskustelin Ylen jutusta Facebookissa, yksi kaveri kertoi, kuinka hänen opiskelukaverinsa oli tokaissut, että akateemisten perheiden vesojen pitäisi päästä suoraan yliopistoon, koska heillä on jo valmiiksi parempi sivistys kuin työläistaustaisilla.

Mieleeni muistui muutaman vuoden takainen Helsingin Sanomien köyhyyskysely, joka paljasti, että mitä varakkaampi vastaaja oli, sitä todennäköisemmin hän ajatteli, että köyhyys on ihmisen oma vika.

Eipä sillä – ei hyvin toimeentulevissa perheissä kasvaneita voi tietenkään syyttää taustastaan. Jos joku olisi rahoittanut opintojani, olisin ottanut tuen ilolla vastaan. Perheissä on myös eroja: vaikka rahaa olisi, kaikki eivät ole tottuneet lapsuudenperheessä lukemaan tai vaikkapa keskustelemaan yhteiskunnasta. Perustelemaan mielipiteitään pätevin argumentein ja esiintymään luontevasti. Se on aineetonta pääomaa, jota minulla oli.

Etuoikeus ei ole ansaittua

Se, mitä harrastit lapsena, mitä tiedät, missä koulussa kävit, minkälaista kirjallisuutta tunnet, miten ymmärrät taloutta ja politiikkaa ja minkälainen nykyinen sosiaaliluokkasi on, liittyy tiukasti siihen, mistä olet peräisin. Minkälainen oli vanhempiesi tai huoltajiesi koulutustaso ja miten paljon heillä oli rahaa. Ihminen ei pääse hyvään asemaan yhteiskunnassa ainoastaan omin voimin. Tausta vaikuttaa myös siihen, mitä ajattelet itsestäsi.

Työläistaustainen Antti Keskinen kertoo Helsingin Sanomien jutussa, miten työttömän isän lapsesta kasvoi pessimisti. Hänestä asioita ei kannatanut edes yrittää, koska pieleen menisi kuitenkin. Ja hän on sentään saavuttanut enemmän kuin moni muu: Keskinen on filosofian tohtori ja levyttänyt räppäri.

”Mikään ei tunnu oikealta, luontevalta paikalta. En sopeudu minnekään”, hän sanoo.

Yliopistolla apuraha tyrehtyi. Levykin tuntui epäonnistumiselta. Keskinen alkoi käyttää päihteitä ja velkaantui. Nyt hän työskentelee levykaupassa ja tuntiopettajana yliopistolla.

”Luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla. On vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä tai tajuta. Ihmiset pannaan syyttämään itseään, vaikka kyse on kulttuurisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, yhteiskuntamme eriarvoistavista rakenteista”, Käyhkö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa pari vuotta sitten.

Omat rajoitteensa tuo se, jos ihminen kuuluu lisäksi vähemmistöön sukupuolensa, etnisyytensä, seksuaalisuutensa tai terveytensä vuoksi.

Soutaminen kasvattaa käsilihaksia

Helsingin Sanomien luokkakoneen mukaan olen asiantuntija. Olen toimittaja, ja minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Taustani perusteella minusta olisi hyvin voinut tulla myös vähäosainen. En ajattele, että sama siirtymä voisi tapahtua kelle tahansa samasta sosiaaliluokasta tulevalle, jos he vain vähän ponnistelisivat. Se on vaikeaa, osalle jopa mahdotonta. Mutta tietysti minunkin piti ponnistella. En ole ikinä saanut työpaikkaa suhteilla ihan työurani alkua lukuun ottamatta. Silloin pääsin äidin työpaikan varastolle laputtamaan kosmetiikkaa ja myöhemmin syöttämään tilauksia tietokoneelle.

Eniten hyötyä on ollut siitä, että olen tehnyt työtä, jonka moni leimaa paskaduuniksi. Olen aloittanut tehtävistä, joille muut nyrpistivät nenäänsä. Kun minulla ei ole ollut valmista käsitystä siitä, mikä työ on minun arvolleni sopivaa, päädyin lopulta tekemään hommia, joita oikeasti halusin.

Taustani on tehnyt minusta toimeliaan. Koska en luota siihen, että asiat järjestyvät omalla painollaan, kannan vastuun mieluiten itse. Joskus menen äärimmäisyyksiin enkä näe, että vastuuta voisi myös jakaa. Toisaalta olen piirteeni ansiosta selvinnyt vaikeuksista kuin rotta uppoavasta laivasta. Pärjännyt, aina.

Ymmärrän ehkä myös rakenteellista epätasa-arvoa paremmin kuin sellainen, jonka ei ole ikinä tarvinnut epäillä, onko maailma häntä varten.

Toiset pääsevät aina saareen moottoriveneellä, mutta soutaessa voi kehittää itselleen aika vahvat ojentajalihakset. 

Ladataan...

Ladataan...
Tiina The Feminist

"Butcheiksi itsensä kokevilla vartalo on tutkimusten mukaan keskimäärin miesmäisempi kuin femmeillä. Butcheilla nimetön sormi on keskimäärin pidempi ja etusormi lyhyempi, mitä pidetään tilastollisena maskuliinisuuden merkkinä. Myös heidän leukansa on usein jykevä."

Näin kertoo Helsingin Sanomien juttu, joka käsittelee evoluutio­biologian ja -psykologian dosentin Markus J. Rantalan, väitöskirjatutkija Severi Luodon ja eläinlääketieteen tohtorin Indrikis Kramsin tutkimuskatsausta. Rantala työskentelee Turun yliopistossa, Krams tutkii evoluutiopsykologian lisäksi lintuja ja hyönteisiä Tarton yliopistossa. Luoto tekee väitöskirjaa Aucklandin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksella. 

Jutun mukaan lesbot voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, butcheihin ja femmeihin. "Kaikki lesbot eivät koe määritelmiä omikseen, mutta kyselytutkimuksissa merkittävä osa tunnistaa kuuluvansa jompaankumpaan ryhmään", toimittaja Antti Kivimäki kirjoittaa.

En muista lukeneeni yhtä pöyristyttävää ryhmittelyä sitten viime kevään, jolloin Kivimäki julkaisi kirjan nettitreffeillä käymisestä. Kirjassa esitellään ilmoitusten tyypillisimmät naiskategoriat. Hauskaa naista luonnehditaan kirjassa näin: "Narsistisia ja vuolassanaisia. Eivät ole päässeet sinuiksi oman keskinkertaisuutensa kanssa. Pieni osa oikeasti hauskoja. Pyri treffeille, varmista pakotie. Minäkuvan rempseys indikoi nopeaa valmiutta sänkyyn."

Mutta palataan lesboihin. 

Tuttavapiirissäni moni luki artikkelia yhtä järkyttyneenä kuin minä. Ja vielä Helsingin Sanomat! Poliittisen historian tutkija Riikka Taavetti kirjoitti aiheesta blogin. "Missä tutkimuksissa “merkittävä osa” lesboista identifioi itsensä butcheiksi tai femmeiksi? Tai mistä päätellään, että “naispareissa monesti toinen on butch, toinen femme”? Tai miten voidaan tietää, että aloite naisparin lasten hankkimiseen “tulee useammin femmeltä”? Taavetti kysyi.

Minä kysyin samaa. 

Häkellyttävän moni ihminen tuntui pitävän juttua erinomaisena ja tutkimusta uraauurtavana (lähinnä heterot). Kyse on siis tutkimuskatsauksesta, jossa erilaisia tutkimuksia on yhdistelty ja joiden pohjalta on luotu hypoteesi. Se ei ole sama asia kuin että nyt tämä lesbojuttu on tutkittu ja se on totta, koska katsauksessa on 472 lähdettä.

Uskokaa tiedettä, älkää uhriutuko, lesbot!

Koska en uskonut, päätin perehtyä tutkimuskoosteen lähteisiin. 

Lähteiden virheellinen tulkitseminen

"On painotettava, että butch/femme-jako ei ole vain tieteellinen tapa kategorisoida ei-heteroseksuaalisia naisia – itse asiassa suurin osa tuntee, että he selvästi kuuluvat jompaankumpaan näistä rymistä", Rantalan, Kramsin ja Luodon tutkimuskatsauksessa sanotaan.

Ensimmäinen lähdeviite (Bassett et al, 2001) viittaa tutkimukseen, jossa on haastateltu 84:ää Atlantan Pride-kulkueeseen osallistunutta lesboa. Tutkimus pyrki selvittämään, kokevatko he mustasukkaisuutta eri tavoin. "Jos sinun pitäisi valita, oletko butch vai femme, kumman valitsisit?" tutkimuksessa kysyttiin.

Toisessa lähteessä (Brown et al., 2002b) tutkittiin Oaklandin Mardi Gras Pride -kulkueeseen osallistuneita lesboja. Tutkimuskohteita pyydettiin vastaamaan seuraavaan kysymykseen: "Jos minun pitäisi kuvailla itseäni toisella näistä kahdesta tyypistä, sanoisin että yleisesti olen enemmän (ympyröi yksi)."Vaihtoehdot olivat butch ja femme.

Lähdeviitteissä on myös tutkimus (Zheng & Zheng, 2018), jossa on tutkittu kiinalaisten butchien ja femmejen tilanhahmotuskykyä. Tutkittavat lesbot ja biseksuaalit ovat saaneet ensin määritellä, ovatko he butcheja, femmejä vai androgyynejä. Vaihtoehtoja oli siis kolme samoin kuin toisessa lähdetutkimuksessa (Zheng & Zheng 2013), jossa tutkittiin vastaajien kognitiivisia ominaisuuksia.

Kuten tarkkasilmäinen ihminen Facebookissa huomautti, yhdessäkään lähteessä vaihtoehtona ei ollut: en kuulu mihinkään mainituista kategorioista.

Jos tutkimuksessa kysytään, oletko enemmän butch vai femme, siitä ei voi luotettavasti päätellä, että suurin osa lesboista tuntee olevansa joko butcheja tai femmejä. 

Ongelmallisimpia lähteitä lienee Loulan & Thomas, 1990. Miltei 30 vuotta vanhasta tutkimuksesta Rantala ja kumppanit kertovat seuraavaa: "Kun lesboja pyydettiin määrittelemään, missä määrin he identifioituvat butcheiksi tai femmeiksi, 26 prosenttia määritteli itsensä yhtä paljon butcheiksi ja femmeiksi ja 73 prosenttia määritteli itsensä ainakin jonkin verran butchiksi tai femmeksi." Johdattelevalla kysymyksenasettelulla ei tietenkään voi saada luotettavaa kuvaa siitä, kuinka moni lesbo maailmassa identifioituu femmeksi tai butchiksi.

"Loulanin kaltaiset tutkijat - - sortuvat keskustelemaan butcheista ja femmeistä kaksijakoisena järjestelmänä eivätkä tunnista sitä, että butch voi olla merkitsijä, jolla ei juurikaan ole tekemistä femmen tai ylipäänsä seksuaalisuuden kanssa", kirjoittavat Michele Eliason ja Genny Beemyn teoksessaan Queer Studies: A Lesbian, Gay, Bisexual, & Transgender Anthology (New York University Press 1996). Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat kaksi eri asiaa. Butch olisi butch, vaikka hän eläisi selibaatissa. Loulan kysyy tutkimuksessaan esimerkiksi: "Jos identifioidut butchiksi, kerro kolme asiaa, joita pidät femmeissä eroottisena." Kysymykseen sisältyy oletus, että kaikki butch-lesbot pitävät seksuaalisesti femmeistä. This just in: tämä ei pidä paikkaansa, kuten Eliason ja Beemynkin toteavat.

Rantalan lähde ei pidä jakoa tyypillisenä

Otin yhteyttä Heidi Levittiin, Massachussettsin yliopiston psykologian professoriin, jonka tutkimuksiin Rantala ja kumppanit viittaavat kertoessaan femmejen ja butchien lapsuudesta. Levitt on tutkinut mittavasti butch- ja femme-identiteettejä lesbokulttuurissa, ja halusin kuulla hänen ajatuksiaan aiheesta. Hän lähetti minulle yhden tutkimuksistaan, joka käsittelee butch-identiteetin rakentumista. Tutkimuksessa Levitt korostaa, etteivät biologia tai sosiaalinen konteksti voi kumpikaan yksin selittää butch-identiteetin syntyä. Tähän nimenomaiseen artikkeliin Rantala ja kumppanit eivät viittaa. Se on kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki alan tutkimuksesta. 

Levittin lähettämä tutkimusartikkeli on tehty vuonna 2004. Se perustuu aineistoon, joka on kerätty 1990-luvulla. "Tuossa yhteisössä moni identifioitui butchiksi tai femmeksi, mutta kyse oli tästä nimenomaisesta yhteisöstä. Tutkimuksen tarkoitus ei ollut luoda väitteitä siitä, mikä on tyypillistä lesboyhteisössä. En pitänyt sitä tyypillisenä silloin enkä nyt. Lisäksi, tämä tutkimus on tehty ennen kuin transgender-identiteetit yleistyivät yhteisössä, ja se muutti asioita melko paljon. Kun ihmiset lukevat tutkimusta, heidän on tehtävä se ymmärtäen kontekstia ja ajankohtaa, jolloin se on tehty."

Niin, sellainen pieni sivuseikka jäi Rantalalta ja kavereilta huomaamatta, että sukupuolen ilmaiseminen on muuttunut viime vuosina lesbokulttuurissa valtavasti. Disclaimeri "kaikki eivät koe näin" ei ole mikään vapaudut vankilasta -kortti. Identiteettejä on lukuisia, eikä osa halua määritellä sukupuoltaan lainkaan. Meillä on transgendereitä, queerejä, muunsukupuolisia ja kaikkea siltä väliltä. Ei oikeastaan voida puhua monoliittisesta lesbokulttuurista vaan queer-kulttuurista. Queer merkitsee heteronormatiivisuuden ja cis-normatiivisuuden välttämistä, haluttomuutta rajoittua tiettyyn kategoriaan.

Butch- ja femme-identiteetit muuttuvat

Lesboidentiteettien kulttuurisidonnaisuutta avaa kiinnostavasti Lillian Faderman, jota Rantala ja kumppanit käyttävät lyömäaseena feminismiä vastaan. "Butch- ja femme-identiteetit ovat olemassa siitä huolimatta, että feministit ovat yrittäneet tehdä lesboista homogeenisen ryhmän", tutkimuskoosteessa sanotaan.

Artikkelissaan Faderman kertoo butch ja femme -kulttuurin synnystä 1950-luvulla. Tuon ajan tiukkaa kahtiajakoa alettiin pitää 1970-luvulla vanhanaikaisena ja jopa epäfeministisenä. Tämän takia butch- ja femme-identiteetit muuttuivat käytännössä näkymättömiksi. Ne nousivat uudelleen esiin 1980-luvulla vastareaktiona ahdasmielisille torjunnalle. Faderman käyttää sanoja neo-butch ja neo-femme. "Viimeisen vuosikymmenen aikana butch ja femme ovat alkaneet merkitä jotain ihan muuta kuin 30 tai 40 vuotta sitten", Faderman kirjoittaa.  

Hänen mukaansa butch- ja femme-identiteeteissä on entistä enemmän joustavuutta ja keveyttä. Voit olla passive butch, soft butch, aggressive femme, old fashioned femme tai jotain muuta. Identiteetit liukuvat, ja niillä voi leikitellä.

"Yhdessä ääripäässä on ryhmä, joka 50-luvun hengessä väittää, että kaikki naiset putoavat luonnostaan joko butchin tai femmen rooliin", Faderman kirjoittaa sivulla 589. Hän pitää näkemystä siis ääripäänä, ei parhaana selityksenä lesboudelle.

On muuten huvittavaa ja traagista, että Rantala ja kumppanit käyttävät lähteenä artikkelia, joka on tehty naistutkimuksen laitoksella. Rantalan tutkimuskooste on niin kaukana naistutkimuksesta kuin voi olla: se ei ota lainkaan huomioon kulttuurin, viitekehyksen ja taustan vaikutusta identiteetin kehitykseen. Ja juuri tämä on naistutkimuksen keskeistä sisältöä.

Rotuoppia vai mullistava tutkimus?

Yksi silmiinpistävimmistä asioista tutkimuskoosteessa sekä siitä kirjoitetussa artikkelissa on se, että niissä eritellään lesbojen ulkonäköä, esimerkiksi butchien leuan jykevyyttä. (Löysin muuten koosteesta sanahaulla vain yhden kohdan, jossa leuka mainitaan. Siinä puhuttiin lesboista yleisesti, ei vain butch-lesboista.)

Olennaisin asia ei mielestäni ole se, onko tämä totta. Voisimme varmasti tehdä tutkimuksen vaikkapa afrikkalaisista, puertoricolaisista tai kiinalaisista ja määritellä, minkälainen nenä, otsa tai leuka heillä keskimääri on. Mutta tällaista tutkimusta pidettäisiin tänä päivänä rasistisena ja rotuopillisena.

”Kaikki biologinen tutkimus voidaan esittää järkevästi ja selkeästi, mutta syrjittyihin ryhmiin liittyvissä asioissa tutkijalla on velvoite olla varovainen ja ymmärtää syrjittyjen ryhmien asemaa”, kommentoi biologi Tuomas Aivelo artikkelin jatkojutussa

Aivelo kritisoi erityisesti väitettä, jonka mukaan tutkimus vähentäisi homofobiaa. Rantalan logiikka kulkee näin: koska lesbot ”eivät voi sille mitään”, että sikiöaikainen hormonialtistus tekee heistä joko butch- tai femme-lesboja, heitä ei voi vaatia eheytymään.

 ”Kyllähän ihmisen populaatiogenetiikka tunnetaan hyvin, mutta se ei ole lopettanut maailmasta rasismia. En usko, että biologisella ymmärryksellä on juurikaan tekemistä sen kanssa, syrjitäänkö jotain ihmisryhmää vai ei”, Aivelo sanoo.

Kuten ystäväni huomautti, Islannissa ei enää juuri synny down-lapsia. Jos homous pystyttäisiin jäljittämään tiettyyn geenimuunnokseen, sikiöhän olisi helppo abortoida. 

Koska homouden perustelu biologialla ei poista homofobiaa, ihmettelen, miksi homoudelle on ylipäänsä löydettävä syy. Itse ainakin valitsisin homouden minä viikonpäivänä tahansa. 

Rantala: "Naisen markkina-arvo tippuu"

Rantalan kirkassilmäinen itsevarmuus lesbouden tulkinnassa ei sinänsä yllätä. Hän on esimerkiksi esittänyt valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä siitä, miten masennusta voisi hoitaa evoluutiopsykologian opein sekä kertonut, ettei sinkkuus ole ihmiselle luontaista ja että kaikki miehet haluavat 22-vuotiaita naisia, mutta vanhemmilta saa paremmin seksiä. "Varsinkin jos tulee lapsia, naisen markkina-arvo tippuu niiden seurauksena ja sen jälkeen kelpuutetaan vielä vähän heikompi kumppani", Rantala sanoo Rakkauden nallekarkit -podcastissa.

Hänen väitöskirjansa nimi on "Fyysinen puoleensavetävyys kuvastaa henkilön laatua pariutumiskumppanina".

Tätä taustaa vasten mietin, juolahtikohan toimittajan mieleen kysyä femme- ja butch-lesboista tutkijalta, joka tuntee lesbokulttuuria entuudestaan. Esimerkiksi Annamari Vänskä, Livia Hekanaho tai Leena-Maija Rossi olisivat olleet hyviä vaihtoehtoja. Sen sijaan hän ihan pokalla kirjoitteli butch-lesbojen nimettömistä ja leukaperistä ja ajatteli, että näin on hyvä. Jatkojuttu ei varsinaisesti poistanut ongelmaa.

Kriittinen journalismi on lähdekritiikkiä, oikeiden kysymysten kysymistä ja eri näkökulmien esittämistä. Se on tärkeää erityisesti, kun kirjoitetaan marginaalisista ihmisryhmistä. 

Kriittistä ajattelua suosittelen ihan jokaiselle ihmiselle. Lähdekritiikkiä voi harjoittaa ihan tavallinenkin kansalainen. Tietoa löytyy, kun sitä osaa – tai haluaa – etsiä.   

Korjattu: tarkennus lähdeviitteisiin.

Ladataan...

Ladataan...
Tiina The Feminist

Olin toissa vuonna työn puolesta retriitissä. Viikonlopun aikana meidän oli määrä löytää sisäinen energiamme ja naiseutemme voima tai jotain vastaavaa. Me meditoimme, joogasimme, teimme mielikuvaharjoituksia, söimme luomukasvisruokaa, puhuimme ongelmistamme ja laadimme unelmakarttoja. Saunassa puhe kääntyi politiikkaan. "Mä en seuraa enää uutisia", yksi osanottaja sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä.

Tuohon viikonloppuun kiteytyi yksi tämän hetken suurimmista trendeistä: individualistinen minuuden kehittäminen, jonka taustaoletus on, että yksilöllä on rajattomasti mahdollisuuksia muuttaa itseään ja elämäänsä. Tämä projekti on niin tärkeä, että se voi jopa ajaa yhteiskunnallisen keskustelun seuraamisen ohi. Self help -kirjojen myynti kasvaa, ja terveysteknologia on iso bisnes. Ihmiset muokkaavat itseään oikean liikunnan, ruokavalion, kehon mittaamisen ja henkisten voimavarojensa vahvistamisen kautta. 

Kääntöpuolella on oletus, että yksilö on kaikesta itse vastuussa. Ongelmia työpaikalla? Paranna kommunikaatiotaitojasi. Hankala parisuhde? Kehity paremmaksi kumppaniksi. Sait laittomasti kenkää? Hyväksy tämä hetki sellaisena kuin se on ja katso sen hyviä puolia. Tärkeintä on muuttaa asennettaan.

Eiväthän nämä asiat tietenkään sulje toisiaan pois – ihminen voi olla samaan aikaan sekä tiedostava että kiinnostunut itsensä kehittämisestä – mutta suuri minä-projekti houkuttaa uhraamaan yhä enemmän aikaa oman navan ympärillä pyörimiseen. Kun laatii unelmakarttoja, valmistaa puhdasta ruokaa ja keskittyy joogarutiiniinsa, ei ehdi raivostua eriarvoisuudesta. Tietysti haluan tulla parhaaksi versioksi itsestäni, elää täydempää elämää, voida hyvin kehossani ja kehittää läsnäolotaitojani. Minä. Olen. Sen. Arvoinen.

Löysä kapitalistinen feminismi

Samaan aikaan feminismistä on tullut valtavirtaa. Se ei ole enää pienen porukan radikaali liike vaan brändi, jolla myydään musiikkia, kirjoja ja politiikkaa, joka ilmiselvästi ei ole feminististä. Entisaikojen feministit tekivät töitä, jotta meidän ei tarvitsisi. Kaupallistuminen tarkoittaa aina ilmiön riisumista sen alkuperäisistä piirteistä ja tavoitteista yleisesti hyväksyttyyn, valkoiseen ja helposti myytävään muotoon. Feminismiksi riittää se, että sanoo olevansa feministi mutta ei todellisuudessa toteuta sen arvoja arjessaan.

Sana slacktivism, jonka voisi kääntää vaikka muotoon laiskivismi, kuvaa löysää aktivismin muotoa, jossa etuoikeutettu ihminen vaihtaa Facebookissa profiilikuvaansa tasa-arvoa juhlistavat kehykset ja voi tämän jälkeen olla tyytyväinen itseensä. Päivän hyvä työ tehty.

"Yksilöllinen feminismi on sitä, että teet omat valintasi. Näen itseni omien valintojeni seurauksena, en olosuhteiden uhrina", sanoi Donald Trumpin entinen neuvonantaja Kellyanne Conway. The Irish Times kutsuu ilmiötä tekofeminismiksi, joka huijaa ihmisen uskomaan, että jos hän ei menesty, syy on hänessä itsessään.

Now don't get me wrong. Aina ei jaksa olla aktiivinen, ja on yksilökeskeisyydessä jotain hyvääkin. Kun naisille on vuosisadat opetettu, että meidän tulee pitää huolta ensisijaisesti muista, on vain tervettä, että keskitymme nyt omaan hyvinvointiimme. Haluamme voida paremmin ja ottaa aikaa itsellemme. 70-luvun feministiset tiedostamisryhmät olivat tärkeitä yhteisöllisiä tiloja, joissa naiset pystyivät kertomaan henkilökohtaisista asioista avoimesti ja saada vertaistukea. Mutta ikävä kyllä pelkkä self help ja vertaistuki eivät riitä, kun tarvitaan rakenteellisia muutoksia.

Joogakoulu: vaimon on velvollisuus suostua miehen tahtoon

"Tiina kerro mulle mistä johtuu tälläinen ilmiö, jonka olen huomannut, että korkeasti koulutetut naiset lopettavat työnsä ja alkavat joogaohjaajiksi? Onko ajatus kapitalismin riistosta ajanut naiset umpikujaan ja lasikattojen rikkominen ei enää kiinnosta."

Edellisen blogipostaukseni alle kirjoitettu kysymys on erinomainen. Niin, miksi? Veikkaukseni on, että nämä ihmiset eivät pysty toteuttamaan arvojaan päivätyössään ja kaipaavat siksi jotain muuta. Syvempää yhteyttä kehoonsa ja mieleensä, tasapainoa.

Joogasta on tullut henkisen minänkehitysprojektin keulakuva. Jooga opettaa meitä tulemaan sinuiksi kehomme kanssa, katsomaan itseämme lempeästi ja pyrkimään hyväksyvään läsnäoloon. Hyviä tavoitteita sinänsä. Mutta joogaohjaajatkin saattavat polttaa itsensä loppuun, jos eivät pidä varaansa. He joutuvat myös brändäämään itseään, vaikka eivät haluaisi.

Oma ongelmansa on se, että jooga oli alun perin miesten hallitsema uskonnollinen harjoitusmuoto, joka on kulttuurisesti omittu länsimaihin ja muutettu miljoonabisnekseksi, jossa keskiluokkaiset, valkoiset naiset muokkaavat kehoistaan virtaviivaisempia.

Itseäni häiritsevät erityisesti tantra-joogan pöyristyttävän stereotyyppiset käsitykset sukupuolesta: "Naiseus on suuruutesi, ja sen kautta sinusta voi tulla kaiken elämän Suuri Äiti, jonka jumalainen myötätunto ruokkii maata ja joka synnyttää jumaluuden rakkaudessa", kerrotaan joogaopettajakoulutusta järjestävän kansainvälisen Ananda Seva -järjestön nettisivuilla.

Viisauksia on lisää:

"Niille jotka ovat miehen kehossa, on taipumus ajatella laaja-alaisesti globaalilla tavalla. Päinvastoin kuin naiset, he eivät vedä puoleensa vaan he tuntevat vetovoimaa. Äly on usein hyvin hienostunut ja kehittynyt ja abstraktit käsitteet vaivattomia."

"Valitettavasti monet naiset ovat työelämässä yrittäneet elää miehen lailla tarkoituksenaan vapauttaa naiset syrjinnältä, eikä tämä auta heitä lainkaan. Eikä se auta perhettä eikä perheen voimaa."

"Jos aviomies kunnioittaa vaimonsa tunteita ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, on vaimon velvollisuus suostua miehen tahtoon."

Sure, not all yoga practicioners, mutta näiden hälyttävien käsitysten olemassaolo joogakulttuurin sisällä herättää kysymyksiä.

Ja kyllä, moni harjoittaa joogaa feministisesti ilman kuttuurista omimista.

Siitä huolimatta jooga on olennainen osa kulttuuria, jossa ihmisen suurin poliittinen päämäärä on muuttaa itseään, ei maailmaa.

Yhteiskunta ei huolehdi sinusta

Australialainen Jessa Crispin kyllästyi nykyfeminismiin ja yksilökeskeiseen kulttuuriin niin pahasti, että kirjoitti kirjan Why I Am Not a Feminist. Hän puhuu lifestyle-feminismistä, joka on menettänyt kykynsä luoda radikaalia vastakulttuuria. Kykynsä parantaa naisten ja vähemmistöjen asemaa kollektiivisesti.

"Suurin ongelmani on se, että tällainen feminismi keskittyy yksilöön: sinun tapaasi käsitellä omaa elämääsi. Ihmiset käyttävät feminismiä palkankorotuksen pyytämiseen ja romanttisten suhteiden neuvotteluun mutta eivät siihen, että neuvottelisivat sen avulla vähemmistöjen jakamista kokemuksista tai kapitalismista. Ymmärrys suuremmasta kuvasta on vähäisempää. Sen sijaan ajatellaan, miten minä voin yksilönä. Itsehoidon merkitys on todellakin muuttunut. Nyt se tarkoittaa sitä, että koska yhteiskunta ei huolehdi sinusta, sinun on huolehdittava itsestäsi", Crispin sanoo The Guardianin haastattelussa.

Crispinin mukaan feminismistä on tullut slogan ja markkinointikampanja. Mitä väliä jostain uutisista, ei yhteiskuntaa voi muuttaa, mutta voin muuttaa itseäni esimerkiksi ostamalla t-paidan, jossa lukee "I'm a feminist."

Crispiniä on kritisoitu, eikä ihme, mutta en voi olla tuntematta pistosta sydämessäni.

En nimittäin ole immuuni tälle kulttuurille. Keskityn enemmän asioista marisemiseen, joogaamiseen ja itseni tarkkailuun kuin konkreettiseen aktivismiin. Kukaan ei ole täydellinen feministi, mutta kyse on aidosta ongelmasta. Itsekeskeisyydestä.

Onneksi meillä on sentään Feministinen puolue ja Maryan Abdulkarim. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että joku antaisi potkun laiskivismin pehmentämälle feministitakamukselleni. Olen valmis polttamaan rintaliivini vaikka heti.

Ladataan...

Pages