Tone policing on tapa viedä huomio pois ongelmasta

”Puhun vihaisuudesta akateemisessa konferenssissa, ja valkoinen nainen sanoo: ’Kerro, miltä sinusta tuntuu, mutta älä tee sitä liian karkeasti tai en kuule sinua.’ Mutta onko minun tapani (puhua) se, mikä estää häntä kuulemasta, vai sen uhka, että viestini saattaisi muuttaa hänen elämänsä?”

Lainaus on kirjailija, runoilija Audre Lorden  puheenvuorosta The Uses of Anger – Women responding to racism, jonka hän piti naistutkimusseminaarissa Connecticutissa. Jos vuonna 1981 olisi käytetty termiä tone policing, Lorden kokemus olisi ollut sen oppikirjaesimerkki.

Vapaasti käännettynä tone policing merkitsee äänensävyn valvomista. Dictionary.com määrittelee termin seuraavasti:

”Keskustelutaktiikka, joka tyrmää kommunikoidut ideat sen vuoksi, että niiden esittämistapaa pidetään vihaisena, turhautuneena, surullisena, pelokkaana tai muuten emotionaalisesti latautuneena.”

Itselläni on ilmiöstä jonkin verran kokemusta (joskin melko etuoikeutetun, valkoisen ihmisen kokemus). Minua on kutsuttu samassa yhteydessä esimerkiksi lapselliseksi, epäpäteväksi ja lukutaidottomaksi. Seksuaalinen suuntautumiseni on yhdistetty aggressiivisuuteen.

Tone policing on yleensä alentuvaa ja sävyltään opettavaista. Jos sinäkin nyt vain rauhoittuisit, ehkä joku jaksaisi kuunnella, mitä asiaa sinulla on. Miksi pitää olla koko ajan niin vihainen?

Logiikka kulkee seuraavasti: jos ihmiset kertoisivat kohtaamastaan syrjinnästä, väkivallasta tai alistamisesta kohteliaasti ja kiltisti, muut ymmärtäisivät ja asiat muuttuisivat.

Valitettavasti se ei ole totta. Esimerkiksi afrikkalaisamerikkalaisten, naisten ja homojen oikeuksien ajaminen on vaatinut raivokasta taistelua. Valtaapitävät eivät ole luopuneet etuoikeuksistaan siksi, että joku on pyytänyt nätisti.

”Luuletko, etten ole kokeillut sitä? Syy miksi olen vihainen on se, että olen yrittänyt noudattaa mukavuussääntöjänne ja te olette sivuuttaneet minut”, kirjoittaa toimittaja Cate Young Kinja-sivustolla.

Onnekas ihminen on saattanut päästä elämässään eteenpäin puhumalla siivosti ja olemalla kohtelias. Hänellä ei ehkä ole kokemusta syrjinnästä, joka saa hänet suunniltaan raivosta. Samalla toinen ihminen on saanut koko elämänsä kestää vaientamista ja yli kävelemistä. Jos ensimmäinen alkaa vahtia jälkimmäisen äänensävyä, kyse on traagisesta sokeudesta.

”Jos Harriet Tubman (afrikkalaisamerikkalainen vapaustaistelija) ja muut orjuuden vastustajat olisivat olleet lainkuuliaisia, kunnioittavia ja hyvätapaisia ”kansalaisia”, monet meistä olisivat edelleen kahleissa muutenkin kuin metaforisesti”, kirjoittaa nimetön kirjoittaja The Unfinished Objectsivustolla.

Tapa hiljentää marginaalissa elävät

Tone policing on ongelmallista monesta syystä. Ensinnäkin, se keskittyy henkilön puhetapaan ja sivuuttaa esiin tuodun ongelman. Toiseksi, tone policing sisältää ajatuksen siitä, että puhuja on neurotyypillinen eli hänellä ei ole neurologista kehityshäiriötä, kuten autismia, eikä mielenterveysongelmia. Kolmanneksi, se asettaa ihmiset eri asemaan ihonvärin ja sukupuolen perusteella.

Esimerkiksi mustien naisten ilmaisema viha on paljon stigmatisoidumpaa kuin valkoisten miesten. Tämä juontaa juurensa orjuudesta.

”Alistettuja ihmisiä pyydetään aina venymään vähän lisää, muodostamaan siltoja sokeuden ja inhimillisyyden välille”, Audre Lorde kirjoittaa puheenvuorossaan.

Hänen mukaansa naisten on valjastettava vihaisuutensa taistellakseen patriarkaattia vastaan.

”Valkoiset ihmiset olettavat, että mukavuus on ratkaisu etnisyyteen perustuvaan syrjintään ja että ei-valkoisten ihmisten on pidettävä yllä valkoisten ihmisten mukavuutta”, kirjoittaa professori Robin DiAngelo The Guardianissa.

DiAngelon mukaan valkoiset ihmiset kuvittelevat usein, että jos he eivät ole tarkoituksella rasistisia, he eivät voi tehdä mitään rasistista. Samaan ilmiöön liittyy yliystävällisyys: ”valkoinen hymy”, johon sisältyy viesti – minä hyväksyn sinut, vaikka et ole valkoinen (myös me homot tunnemme heteroiden hyväksyvän hymyn). Hyväksyvään hymyyn voi sisältyä ansa: DiAngelo kertoo artikkelissaan kalifornialaisesta naisesta, joka soitti poliisit, kun hänen (mustat) Airbnb-vieraansa eivät hymyilleet hänelle.

Mukavuuden sijaan valkoisten ihmisten pitäisi myöntää, että he hyötyvät ei-valkoisten ihmisten kokemasta syrjinnästä.

Tone policing liittyy aina valtaan. Mainen yliopiston tutkimuksessa tarkasteltiin opiskelijoiden osallistumista päätöksentekoon. Uudessa-Englannissa sijaitsevan lukion oppilaita pyydettiin antamaan opetuksesta palautetta. Koska osa vastauksista oli opettajien ja koulun johdon mukaan ”vaaravyöhykkeellä” eli liian negatiivisia, ne päätettiin jättää julkaisematta.

”Opettajien emotionaalinen hyvinvointi siis asetettiin oppilaiden huolenaiheiden edelle”, tutkijat tiivistävät paperissaan.

Tutkijoiden mukaan tone policingia käytetään vaientamaan tietyn ryhmän viesti, jota ihmiset eivät halua kuulla.

Sanat, jotka satuttavat (valtaväestöä)

Olen pistänyt merkille, että tone policingia esiintyy etenkin tilanteissa, joissa ihminen kokee tulevansa virheellisesti syytetyksi.

Olen itsekin joutunut tällaiseen tilanteeseen nelisen vuotta sitten. Vähemmistöryhmän edustaja kutsui minua termillä, jota pidin liioitteluna: en minä voinut tietenkään käyttäytyä syrjivästi, koska olin ”hyvien puolella”.

Samankaltaisia tilanteita syntyy myös sellaisista termeistä kuin tolkun ihminen, ämpäri, setä ja rasisti. Tällaiset termit ovat tietysti epämääräisiä ja monen mielestä loukkaavia, mutta ne kaikki sisältävät ajatuksen ylöspäin lyömisestä. Ne kohdistuvat valtaväestöön, eivät vähemmistöön.

Tietysti näissä sanoissa, kuten sanoissa yleensä, on ongelmansa. Koska ne ovat epämääräisiä, ihminen voi joutua omasta mielestään väärin kategorisoiduksi. Sama pätee myös sellaisiin termeihin kuin feministi, uusliberaali, konservatiivi ja kapitalisti.

Toisaalta tietynlainen epämääräisyys on kielen ominaispiirre. Kieli muuttuu käytettäessä, ja halventavana pidetty termi voi päätyä jopa Kielitoimiston sanakirjaan. Näin on käynyt esimerkiksi sanalle jonne, joka viittaa ”sanojan mielestä lapsellisesti tai nolosti käyttäytyvään teini-ikäiseen”. Siitä huolimatta, että jonnea voi pitää yhtä epämääräisenä ja halventavana pilkkanimenä kuin setää.

Tone policing ja syrjintä

Negatiivisesti latautuneista termeistä voi joutua myös vaikeuksiin.

Kaupunginvaltuutettu Abdirahim Hussein kirjoitti Twitterissä, että perussuomalaisten kannattajat ovat rasisteja. Seurasi keskustelu siitä, syyllistyikö Husu kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan tietyn puolueen kannattajia ei voi suoraan rinnastaa kansanryhmään.

”Perussuomalaiset on Suomen toiseksi suurin puolue ja voi oikein hyvin. Se ratsastaa maahanmuuttovastaisuudella ja on saanut siihen kansalta paljon tukea”, Nuotio sanoo Helsingin Sanomissa.

Hussein taas on syntyperältään somalialainen, ja hänellä on runsaasti kokemusta rasismista.

Toimittaja Johanna Vehkoo sen sijaan sai tuomion kutsuttuaan natsiksi ihmistä, joka on saanut tuomion kansanryhmää vastaan kiihottamisesta sekä kutsunut itseään natsiksi ja rasistiksi.

Omassa tilanteessani kävi kiusallisesti: asiaa mietittyäni totesin, että minua nimitellyt ihminen saattoi olla osittain oikeassa. Esittämäni kommentin saattoi tulkita syrjiväksi. Tämän oivalluksen yli ajoi kuitenkin aluksi loukkaantumiseni: en halunnut myöntää, että sanoissa voisi olla perää. Olin järkyttynyt hänen vihaisesta äänensävystään.

Seuraavalla kerralla en aio pyytää keskustelukumppaniani rauhoittumaan vaan kuuntelen, mitä sanottavaa hänellä on.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *