Onko nykykeskustelu kamalaa vai vain demokraattisempaa?

Nykykeskustelu on hirveää. Polarisoitunutta. Sekavaa. Epätarkkaa. Huutamista. Sekasortoista. Ääripäiden kiistelyä. Vouhottamista. Öyhöttämistä. Turhaa vihan lietsomista.

Näin moni on viime aikoina todennut. Erimielisyyttä yritti ilmeisesti hälventää myös kirjasto Oodin taideteos, jonka mukaan kirjasto on avoinna kaikille – myös misogyyneille.

”Taideteoksen tuota kohtaa luen siten, että taiteilija ei kiellä misogyyneiltäkään mahdollisuutta tulla kirjastoon kokemaan ja oppimaan yhdenvertaisuutta”, kommentoi kirjastopalveluiden johtaja Katri Vänttinen Twitterissä.

Myöhemmin taiteilija ilmoitti, että taideteokseen oli jäänyt väärä sana. Misogyyni ei ollutkaan kirjastoon tervetullut, ainakaan virallisesti.

Nykykeskustelun hirveyteen on kiinnittänyt huomiota myös Saska Saarikoski Helsingin Sanomien kolumnissaan. Hän puhuu erimielisistä huutokuoroista, joiden jalkoihin jokainen julkiseen keskusteluun osallistuva uhkaa tänä päivänä jäädä. Saarikoski on huomannut tämän saamastaan negatiivisesta palautteesta. Kun hän kirjoitti Teemu Selänteen pihviravintolasta, nimimerkki Kanukki kommentoi kirjoitusta näin:

”Minä kun olen ymmärtänyt että lihansyönti tuhoaa maapallon. Voisivatko upporikkaat urheilijat panostaa siihen asiaan mieluummin?”

Seuraavassa kappaleessa Saarikoski siteeraa professori Tom Nicholsin The Death of Expertise -kirjaa. Nicholsin mukaan julkisen debatin tärkein tavoite on osoittaa, että vastapuoli on väärässä. Hän arvelee ilmiön johtuvan narsistisesta kulttuurista, jota internet lietsoo.

Ensinnäkin, minusta nimimerkki Kanukin kysymys oli ihan relevantti. Tosiaan, miksi olisimme innostuneita jääkiekkotähden pihviravintolasta? Toisekseen, en pidä tätä millään tavoin osoituksensa narsismista. Kolmannekseen, eikö debatin perusidea ole juuri se, että osoittaa oman argumenttinsa oikeaksi ja vasta-argumentin vääräksi? 

Nicholsin mukaan uusi tieto ei saa narsistista keskustelijaa muuttamaan mieltään, vaan hän väen vängällä pitää kiinni argumentistaan. 

Tämä on tietysti huolestuttava ilmiö. Argumentin pitää perustua luotettavaan tietoon ja kriittiseen arviointiin. Mutta se, että argumentteja vilisee ilmassa entistä äänekkäämmin ja vilkkaammin ei vielä tarkoita, että kaikki ovat heittäytyneet narsisteiksi eikä keskustelussa ole enää mitään järkeä.

Punavihreän kuplan äärimielipiteet

Oskari Onninen moittii nykykeskustelua samassa lehdessä kivien heittelyksi. Onninen viittaa Niin & Näin –lehdessä julkaistuun Hanna Kuuselan kirjoitukseen, jossa Kuusela korostaa perustuslain, lhuolellisen ainvalmistelun ja suunnittelun merkitystä sekä esittää huolensa poleemisuuden lisääntymisestä. Viime aikoina esimerkiksi hallitus on tehnyt ”rohkeita” esityksiä ja sitten yllättynyt, kun ne ovatkin perustuslain vastaisia. Tai kun heikot eivät kannatakaan omien oikeuksiensa leikkaamista.

”Vaikka olenkin valmis ylistämään hallinnollista tylsyyttä, ovat hallinto-organisaatiot tietysti osasyyllisiä tilanteeseen niin valtiolla, suuryrityksissä, yliopistoissa kuin kunnissakin. Ne ovat opetelleet järjestämään kuulemisia mutta tuottavat rutiininomaisesti tunteen, ettei meitä kuunnella, tai opettavat, ettei kuuleminen ole sama asia kuin teot”, Kuusela kirjoittaa.

Sama pätee monen kokemukseen lain toteutumisesta: seksuaalinen ahdistelu on laitonta, mutta käytännössä sitä on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti, mutta syylliset pääsevät pälkähästä. Yksi seuraus tästä on metoo.

Onninen viittaa ”punavihreään kuplaan”, jonka argumentointitavassa on parantamisen varaa. Hän ottaa esimerkiksi Pirkko Saision, joka kertoi Verkkouutisten jutussa pitävänsä Aku Louhimiehen ja Lauri Törhösen kohtelua kohtuuttomana. Metoo-liike oli hänen mielestään ”niin sanotusti mennyt yli”.

”Minusta tässä metoo-kampanjan yhteydessä ja feministisessä liikkeessä on samoja piirteitä kuin taistolaisuudessa”, Saisio sanoi samassa jutussa.

Tämä kommentti sai ”kuplalta” ankaran tuomion. Ja ihan syystä: vertaus ontuu sikäli, että seksuaalinen häirintä ja poliittinen illuusio eivät ole varsinaisesti yhteismitallisia. Ja ikään kuin feministisen liikkeen sisällä kukaan ei harjoittaisi minkäänlaista itsereflektiota ja miettisi, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.  

”#Metoossa tehdään virheitä ja ylilyöntejä, mutta se on sen hinta. Niistä voi myös oppia saman tien, kuten Ruotsissa luultavasti tapahtuu ja kenties myös Hollywoodissa. Jos nyt kaivaudutaan takaisin poteroihin vain siksi, että osa miehistä joutuu lujille, historiassa otetaan takapakkia”, kirjoitti Leena Virtanen Helsingin Sanomissa.

Saisio kysyy, miksei kukaan puuttunut miesohjaajien vallankäyttöön aiemmin. Alistamisen problematiikka on monimutkaisempaa. Mikseivät ”hyvät” ihmiset puuttuneet natsien hirmutekoihin? Kun ihmiset tulkitsevat tietyn käytöksen normiksi, he usein vaikenevat. Pelko, kulttuuri ja turtumus estävät puuttumasta. Eikä se ole ihme – etenkin naisten kontrollointi, ahdistelu ja alistaminen on vuosisatoja ollut tavallista. Kunnes yhtäkkiä maineensa puolesta saavatkin pelätä ne, jotka ovat käyttäneet valtaa väärin. 

Metoo on merkki turhautumisesta

Onninen viittaa Yhdysvalloissa tehtyihin The Economistin kyselyihin, joiden mukaan metoo on kiristänyt ihmisten asenteita seksuaalista väkivaltaa kokeneita kohtaan. Yli puolet Ylen Taloustutkimuksella teettämään kyselyyn vastanneista piti kuitenkin metoon vaikutusta positiivisena. Sitä paitsi, ainahan edistysaskeleet tasa-arvossa herättävät vastareaktioita.

On totta, että syytettyjen tuomitseminen kuuluu tuomioistuimille. Mutta vaikka ongelmiin puuttuminen oikeuslaitoksen kautta on tietysti paras vaihtoehto, metoo on todiste siitä, ettei tämä tie aina toimi. Seksuaalisen väkivallan tai häirinnän kohde ei läheskään aina saa oikeutta vaan kohtaa jopa vähättelyä. Raiskaukset ovat lisääntyneet siitä huolimatta, että niistä ilmoittamisen kynnys on suuri. Tekijä kun on usein tuttu. Moni raiskaus jää tutkimatta ja tuomitsematta. Rikokset vanhenevat. 

Ja kuinka realistista on vaatia hiljaista ja hillittyä reaktiota ihmisiltä, jotka pääsevät vihdoin puhumaan kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, joka on painettu vuosisadat villasella? Toimittajilta sitä sen sijaan voi ja saa vaatia.

Metoo on joka tapauksessa aloittanut aikakauden, joka on takuuvarmasti parempi kuin aika, jolloin keskustelua käytiin hillitysti salongeissa, joihin Onninen kirjoituksessaan viittaa.

Keskustelin aiheesta Onnisen kanssa Twitterissä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että metoo on tuonut paljon hyvää.

”Metoo on marginalisoitujen ihmisten ase. Ei ole kyse vain sukupuolista vaan siitä, mikä tekee ihmiset haavoittuviksi: yhteiskuntaluokka, rotu, sukupuoli ja seksuaalisuus. Tämä liike kertoo näille ihmisille: sinä et ole yksin”, sanoo kirjailija ja näyttelijä Nakkiah Lui The Guardianissa.

Mutta missä on oikeus, kun ihmiset tuomitsevat syytettyjä somessa ennen mahdollista oikeudenkäyntiä?

Nimien julkaiseminen on tosiaan ongelmallista, jollei sille löydy painavia perusteita. Mielestäni metoo-uutisointi on ollut Suomessa pääosin maltillista. Esimerkiksi Ylen Louhimies-juttu oli erittäin perusteellisesti taustoitettu. 

Suomessa yksityishenkilön oikeusturva on suuri verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa julkaistaan seksuaalirikoksista tuomittujen nimiä, kuvia ja asuinpaikkoja netissä. Se käytäntö ei takuuvarmasti ehkäise ongelmia vaan lietsoo niitä.

Siihen on meillä toistaiseksi vielä pitkä matka.

Nykykeskustelu on sekavaa, koska se on avointa

Syynä keskustelukulttuurin muutokseen on demokratian lisääntyminen. Se on tehnyt julkisesta keskustelusta äänekkäämpää, vaikeammin hallittavaa ja läpinäkyvämpää kuin koskaan ennen. Moni pelkää, että älylliset ja tarkoin punnitut mielipiteet ja argumentit jäävät keskenään kahinoivien leirien jalkoihin eikä ketään kiinnosta enää löytää yhteisymmärrystä. Varmaan osittain näin onkin. Mutta se ei ole koko totuus.

Itse suhtaudun kriittisesti ajatukseen ääripäistä. En ole vieläkään päässyt selvyyteen siitä, mikä on äärivasemmisto. Olen kyllä pistänyt huolestuneena merkille, että ilmatilaa hallitsee yhä yltyvä mylvintä, joka perustuu valheisiin: valeuutiset, ilmastokriitikot, maahanmuuton vastustajat, oikeistopopulismi, alt-right, äärikonsevatiivit ja muut, jotka tuntuvat haluavan rajoittaa muiden olemassaoloa ja turvallisuutta.

Suhtaudun kuitenkin äärimmäisellä vakavuudella ja tarkkuudella väitteisiin, jonka mukaan jokin alistettu ryhmä tai alistetun ryhmän puolustaja olisi osa samanlaista äärijoukkoa, joskin janan eri päässä. Olennaista on se, kenellä on eniten valtaa. Kenen asema on yhteiskunnallisesti vahvempi, kuka saa äänensä kuuluville, kenellä on rahaa? Ketä syrjitään ja alistetaan, kuka on köyhä ja sairas, kenen mielipidettä ei kuunnella? 

Mutta jos joku marginaalissa elävä sortuu vainoamiseen tai kunnianloukkaukseen, hänet tulee ilmoittaa viranomaisille. Vihapuhetta ei milloinkaan tule hyväksyä. Henkilöön meneviä herjoja ei saisi heittää silloinkaan, kun on tarkoitus puolustaa alistettua. On olemassa paljon parempiakin argumentteja.

Tärkeintä on punnittu, luotettava tieto

En näe, että nykykeskustelussa olisi tärkeintä osoittaa vastapuolen olevan väärässä. Monelle on tärkeintä saada sanottua ääneen, mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai kyseenalaiselta. Seksuaalisen väkivallan uhri ei kirjoita someen hashtag metoo vain siksi, että saisi olla poleeminen vaan siksi, että hän haluaa tuoda kipunsa julki. Yksityinen on poliittista.

Onninen nosti esiin myös sen, että ilmeisen epäkohdan alle jää joskus paljon suurempi ongelma. Kun Timo Soinia arvosteltiin aborttikannoistaan, akatemiaprofessori Johanna Niemi muistutti, että suomalainen aborttilainsäädäntö se vasta ongelmallinen onkin. Tärkeämpää olisi muuttaa lakia kuin antaa Soinille potkut. Toisaalta minusta ei olisi välttämättä ollut lainkaan huono idea antaa Soinille potkut.

Yhteiskunnallinen keskustelu on paljon muutakin kuin perusteetonta huutelua. Twitterissä yksi jos toinenkin lähdekriittinen ja tarkkasilmäinen kansalainen ottaa nyt kantaa poliitikkojen ja muiden valtaapitävien tekemisiin reaaliaikaisesti. Salonkien ovet on räjäytetty auki. Julkinen argumentointi ja kriittinen ajattelukyky eivät ole enää niin sanotun älymystön yksityisoikeus. Se erottuu roskan keskeltä.

En missään nimessä väitä, että kärkevät mielipiteet olisivat sopiva korvike punnituille ajatuksille. Harkinta, huolellinen tiedonhankinta, perustuslaki ja vertaisarvioitu tutkimus ovat valistuneen arvion peruspilareita. Mutta väärinteon julkinen kommentointi ei tarkoita, etteikö ihminen olisi kykenevä tähän prosessiin tai että keskustelun laatu olisi yksiselitteisesti huonontunut.

Keskustelu on vain avautunut kaikille. Se on alkanut kyseenalaistaa jähmeitä valtarakenteita, auktoriteetteja ja vanhoja totuuksia. Marginaali on alkanut pitää itsestään meteliä. Sorretut ja köyhät nousevat digitaalisille barrikaadeille. Vaiennetuilla on yhtäkkiä ääni, jota käyttää.

Ja he myös käyttävät sitä, koska heillä on siihen oikeus. 

On epäselvää, minkälaiseksi metoon jälkeinen maailma muotoutuu. Ehkä polarisoituminen lisääntyy, ehkä tapahtuu jotain muuta. 

”Ehkä menneiden vääryyksien oikaisemisen taloudellinen ja emotionaalinen hinta saa instituutiot rakentamaan itsensä uudelleen sellaisella läpinäkyvyydellä, jota emme voi tällä hetkellä kuvitella ja joka perustuu täysin erilaiseen valtarakenteeseen”, ehdottaa toimittaja, kirjailija Masha Gessen The New Yorkerissa.