Ari Lahdenmäki ja vaikeneva raiskauskulttuuri

Kun kuulin uutisen, tietysti järkytyin. Osittain siksi, että muut olivat kuulleet siitä jo vuonna 2017. Minä en ollut tietoinen toimittaja Ari Lahdenmäen raiskaustuomiosta ennen Journalisti-lehden julkaisemaa juttua. Jutussa kaksitoista naista kertoo yksityiskohtaisesti kuvottavista seksuaalirikoksista, raiskauksista, uhkailusta ja vaientamisesta. Suuri osa ei ollut tehnyt rikosilmoitusta.

Lahdenmäki on arvostettu toimittaja, joka on työskennellyt esimerkiksi Helsingin Sanomille, Journalistille, Imagelle, Long Playlle ja Madventuresille.

”Jutun väitteistä suurin osa ei pidä paikkaansa vaan on sepitettyjä, jopa houreisia, ja loput niistä ovat pahasti vääristeltyjä”, Lahdenmäki kommentoi Helsingin Sanomille. Lahdenmäen mukaan Journalisti syyllistyi kunnianloukkaukseen.

Hän sai marraskuussa 2018 kaksi tuomiota: toisen raiskauksesta vuonna 2015 ja toisen seksuaaliseen tekoon pakottamista vuonna 2016. Tuomiot eivät ole lainvoimaisia. Tuomioksi määrättiin ehdollista vankeutta.

Omaisuusrikoksista tuomitseminen on täysin eri kastissa: Porvoon kirkon tuhopoltosta rapsahti aikanaan 10 vuoden vankilatuomio ja 4,3 miljoonan euron korvaukset.

Tiedän, tiedän. Vankila ei ehkäise rikoksen uusimista. En silti lakkaa ihmettelemästä, miten materian tuhoaminen voidaan katsoa suuremmaksi rikokseksi kuin toisen ihmisen koskemattomuuteen kajoaminen tavalla, joka voi aiheuttaa vuosien traumat.

Yksi syy järkytykseeni oli se, että tunnen ihmisiä, jotka ovat työskennelleet Lahdenmäen kanssa. He ovat kertoneet, etteivät tienneet asiasta mitään. Toisaalta Journalistin jutussa anonyymit ihmiset kertovat, miten tiesivät mutta eivät puuttuneet.

Yksi pelkäsi, että joutuisi piirien ulkopuolelle. Toinen ei osannut selittää. 

Seksuaalirikoksia tapahtuu joka päivä kaikkialla, eikä läheisyyden pitäisi tehdä rikoksesta sinänsä sen järkyttävämpää. Mutta minussa se synnytti epätodellisen tunteen: miten minä en ole kuullut enkä nähnyt mitään? Entä ne, jotka olivat paljon lähempänä? 

Raiskauskulttuuri tukee seksuaalista väkivaltaa

”Kaikki tiesivät” -puhetavassa on kaksi puolta. Toisaalta voidaan perustella, että se on vahingollista seksuaalirikosten uhreille. Ei ole olemassa mitään seksuaalirikollisen prototyyppiä, jonka tunnistaa kaukaa ja jonka voi halutessaan helposti ilmiantaa poliisille.

Toisaalta on hyvä puhua myös siitä, miksei ihminen uskalla puuttua, kun joku rehvastelee samassa baaripöydässä seksuaalisilla valloituksillaan. Tai paljastuu, että sama tyyppi on tehnyt jotain paljon pahempaa.

Olen yleensä ikävä puuttuja. Keskustelun ilmapiirin pilaamisen uhalla arvostelen kovaan ääneen, jos joku heittää naisista (tai miksei miehistäkin) stereotyyppisiä tai halventavia kommentteja. Toisaalta pystyn tavoittamaan etäisesti tunteen siitä, ettei vain jaksa tai viitsi. Olen istunut lounaspöydässä ja kuunnellut miespuolisen kollegan ”hauskaa” vitsiä siitä, minkälaisia naiset ja miehet yleensä ovat, ja antanut olla.

Ehkä syy on sama: turtumus. Ehkä se saa hiljenemään myös paljon vakavammista asioista.

Seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä vaikeneminen on osa raiskauskulttuuria. Sitä vahvistetaan misogyynisellä kielellä, uhrien syyllistämisellä, seksuaalisen häirinnän ja väkivallan normalisoinnilla sekä opettamalla tytöille ja naisille, miten he voivat välttää raiskauksen sen sijaan, että miehiä ja poikia opetettaisiin olemaan raiskaamatta.

”Seksuaalinen häirintä on yleistä kouluissa, työpaikoilla ja palveluissa, mutta se johtaa harvoin toimenpiteisiin. Kaupungin tulee ryhtyä konkreettisiin toimiin asian muuttamiseksi”, kommentoi Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro puolueen valtuustoaloitetta, jossa vaadittiin nollatoleranssia seksuaaliselle häirinnälle Helsingissä. Aloite meni läpi.

Mutta muuttuuko mikään konkreettisesti?

”Ahdistelijoita suojeleva mekanismi toimii kaikkialla yhteiskunnassa. Isompia ja pienempiä ongelmia peitellään tälläkin hetkellä työpaikoilla ja kaveriporukassa, koska niistä puhuminen on epämiellyttävää”, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson pääkirjoituksessaan.

”Jos kollega ahdistelee, älä ole hiljaa. Asioihin puuttuminen auttaa sekä mahdollisia uhreja, yhteisöä että ahdistelijaa itseään”, hän jatkaa.

Vasemmistonaisten Valtikan jäsen ja varavaltuutettu Minna Sumelius pitää toksista maksuliinisuutta yhtenä syynä raiskauskulttuuriin. Machoilevaa ja seksuaalisella aggressiivisuudella kehuskelevaa mieheyttä pidetään ihailtavana jopa tiedostavissa piireissä. 

”Puuttuminen toksiseen käytökseen vaatii sen tunnistamista myös sieltä, minne ’se ei kuulu’. Se ei myöskään ole kivaa. Ystävästä luopuminen, jonkun ulossulkeminen yhteisöstä, mielikuvan muuttaminen hyvänä pidetystä tyypistä, – kaikki nämä ovat asioita, jotka aiheuttavat epämukavuusalueelle joutumisen”, hän kirjoittaa.

Sumelius ihmettelee, miksei Lahdenmäkeä suljettu ulos piireistä. Kysymys on monimutkainen.

Seurasin Facebookissa keskustelua, jossa puhuttiin seksuaalirikollisten oikeudesta tehdä töitä. Siitä, miten ihmisen ammattitaito ei katoa mihinkään, vaikka häntä syytetään raiskauksesta. Mieleeni nousi Yhdysvaltojen järjestelmä, jossa seksuaalirikollisista pidetään netissä avoimia rekistereitä. Heidän sijaintinsa voi tarkistaa kätevästi kartasta ja ulkonäkönsä kasvokuvista. Alueen asukkaita saatetaan varoittaa sinne muuttavista seksuaalirikollisista, rikollisten pihalle voidaan pystyttää varoituskylttejä, ja heidän liikkumistaan rajoitetaan monin tavoin. Seksuaalirikollisia kielletään jopa osallistumasta Halloweeniin.

Tämä jos mikä on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Ulos sulkeminen ei auta. Oman käden oikeutta lietsovat toimenpiteet eivät ehkäise yhtäkään seksuaalirikosta vaan lisäävät niitä. Ne myös aiheuttavat tutkitusti kodittomuutta ja syrjäytymistä.

Jos itse olisin työnantaja, luultavasti odottaisin syytteestä kuullessani, että tuomio annetaan ja että ihminen hakee apua. 

Mutta mitä tekisin, jos ystäväni paljastuisi seksuaalirikolliseksi? En yksinkertaisesti tiedä.

Jäätymisreaktio on raiskauksessa yleinen

Yksi osa raiskauskulttuuria ovat seksuaalirikoksen uhrin toimintaan liittyvät myytit. Kuten se, että ihminen kyllä rimpuilee vastaan, jos ei halua seksiä.

Toimittaja Anne Kantola kirjoittaa kolumnissaan siitä, miksi voi olla vaikea sanoa ei, vaikka kokisi pelkoa.

”Jos aivomme tulkitsevat uhkaavan tilanteen niin, että fyysisesti olemme jäämässä alakynteen, hermostomme reaktiona voi vastaan taistelun sijaan olla kehon lamaantuminen”, hän kirjoittaa.

Se, ettei ihminen kamppaile eikä aktiivisesti vastusta lähestymistä ei tarkoita, että se olisi suostumus seksiin.

Amnestyn sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen ja Minna Canth akatemiaprofessori Johanna Niemi muistuttavat, että jäätymisreaktio on raiskauksissa yleinen. Ruotsalaistutkimuksen mukaan jopa 70 prosenttia raiskauksen uhreista kokee toonisen immobilisaation, jossa syke harvenee ja verenpaine laskee, koska keho säästää kaikki voimansa selviämiseen. 

Raiskausalainsäädäntö on takapajuinen

Suostumus2018-kansalaisaloite vaatii rikoslakiin muutosta, jossa suostumuksen puute riittäisi raiskauksen määrittäjäksi. Tällä hetkellä raiskaus määritellään siten, että tekoon sisältyy väkivaltaa, sillä uhkaamista tai uhrin puolustuskyvyttömyyttä esimerkiksi tiedottomuudesta johtuen. Toisin sanoen seksiä voi olla, jos toinen osapuoli ei kiivaasti vastusta sitä. Lakialoite etenee eduskuntaan.

”Haluamme, että vähintään tilanteet, joissa toinen on selvästi sanonut ’ei’ ja tarinat ovat yhtenevät mutta väkivaltaa ei ole ollut, tulevat tutkintaan raiskauksina. Nyt näin ei ole”, sanoo kampanjan aktiivi Iiris Suomela Ylen jutussa.

Keskustelu suostumuksesta on paljastanut raiskauskulttuurin voiman. Sitä on vahvistettu vuosikausia lainsäädännöllä. Vielä 24 vuotta sitten avioliiton sisällä tapahtuva raiskaus ei ollut raiskaus ollenkaan, kirjoittaa toimittaja Heli Suominen samassa Ylen jutussa. 1900-luvun alussa naisen maine saattoi vaikuttaa raiskaustuomioon. Nämä linjaukset vaikuttavat asenteisiin yhä.

Oikeusministeri Antti Häkkänen nosti helmikuussa Suomen Kuvalehden haastattelussa esiin Oikeusministeriön muistion, jonka mukaan raiskauksen määrittely suostumuksen kautta on ”elämälle vierasta” ja voisi aiheuttaa oikeudellisia ongelmia.

Häkkänen sai kritiikkiä ja pehmensi sanomisiaan jälkikäteen.

Raiskauslainsäädäntö ja asenneilmapiiri ovat luultavasti suuria syitä siihen, miksi tutut ja tuntemattomat eivät puuttuneet tai sanoneet mitään Lahdenmäenkään tapauksessa. Suuri osa raiskausepäilyistä ei johda tuomioon ja valtaosa raiskauksista jää ilmoittamatta. 

Nykyinen lainsäädäntö ei myöskään huomioi tekoa edeltäviä tilanteita, kuten manipulointia ja suunnitelmallisuutta. Jos laki muuttuisi, ehkä uhrien ystäviä ei käännytettäisi pois poliisin luota, vaikka itse uhri ei nostaisi syytettä, ehdottavat Pia Puu Oksanen ja Johanna Niemi.

”Sekä yleinen mielipide että liian monet rikosoikeusjärjestelmät langettavat raiskaustilanteessa vastuun naiselle. Naisilta vaaditaan fyysistä itsepuolustusta sen sijaan että raiskaajilta vaadittaisiin rikostensa tekemättä jättämistä. Kun naiset puolustautuvat raiskaajaansa vastaan, he saattavat maksaa siitä hengellään. Kun he eivät puolustaudu, usein heitä ei uskota”, kirjoittaa Amnesty Internationalin tutkija Anna Błuś.

Tärkein asia eivät ole yksittäisten ihmisten reaktiot vaan tämä: seksi ilman suostumusta on raiskaus.