Kaikki mitä yritykset Pride-viikolla tekevät ei ole pinkkipesua
Pari viikkoa sitten Talouselämä julkaisi Koneen hallituksen varapuheenjohtajan Jussi Herlinin haastattelun, jossa hän puhuu yhdenvertaisuustyön merkityksestä yrityksissä.
Jutussa siteerataan Herlinin helmikuista twiittiä:
”#Intersektionaalisuus, #diversiteetti ja #feminismi ovat yhä ”outoja” ja herkkiä termejä suomalaisessa johtajuusdiskurssissa – ainakin osassa piirejä. Nää on tän vuosikymmenen avainkonsepteja. Ennakoiva yrityspomo ottanee haltuun!”
Haastattelussa Herlin kertoo, miksi monimuotoisuuden lisääminen ei ole vain moraalisesti oikein vaan myös taloudellisesti kannattavaa.
Hänen mukaansa sateenkaarilogo yrityksen nimen perässä Pride-viikon ajaksi ei riitä – yhdenvertaisuustyötä on tehtävä ympäri vuoden.
Haastattelu herätti sosiaalisessa mediassa jonkin verran keskustelua. Yksi kritiikkiä herättänyt seikka oli se, että Herlin edustaa suuryritystä, joka osana kapitalistista järjestelmää on periaatteessa jo valmiiksi pilannut mahdollisuutensa toimia eettisesti ja yhdenvertaisuutta edistävästi.
Keskustelu tuntui typistävältä. Onko tosiaan niin, että yritykset ja yhdenvertaisuus eivät mahdu samaan lauseeseen?
Pinkkipesu vs. ihmisoikeuksien edistäminen
Mieleeni palautui matka San Franciscon Prideen kolme vuotta sitten. Istuimme naurettavassa aitiossa aamuvarhaisella edellisillan bileistä väsyneinä nähdäksemme kulkueen, jonka osanottajat olivat joutuneet rekisteröitymään etukäteen yhdistyksen tai yrityksen kautta, jotta saivat luvan osallistua. Pride ei siis ollut kaikille avoin mielenosoitus, kuten Helsingissä.
Katselimme sadan metrin mittaisia meikkimerkkien ja muiden yritysten blokkeja, joissa kymmenet samanväriseen t-paitaan pukeutuneet ihmiset heiluttelivat brändiä mainostavia lippuja. Näky oli kieltämättä irvokas, ja se sai miettimään, mitä Pridestä on oikeastaan tullut. Kaupallinen massatapahtuma, josta yritykset voivat ostaa mainostilaa myydäkseen tuotteitaan?
Mutta osa yrityksistä tekee myös paljon hyvää. Esimerkiksi meikkibrändi Mac on kerännyt 500 miljoonaa dollaria hiv:n ja aidsin vastaiseen työhön. Levi’s oli vuonna 1992 ensimmäinen Fortune 500 -listalle päässyt yritys, joka tarjosi etuuksia myös työntekijöiden samaa sukupuolta oleville kumppaneille. Ben and Jerry’s oli todellinen edelläkävijä tarjotessaan terveysvakuutuksen työntekijöiden kumppaneille jo vuonna 1989. Converse taas on lahjoittanut kuluneen kuuden vuoden aikana lgbtq-organisaatioille 1,3 miljoonaa dollaria ja tekee jatkuvaa yhteistyötä järjestöjen kanssa.
Tietysti on myös paljon puhdasta pinkkipesua, jota Suomessa ei vielä osata tunnistaa ja kritisoida samaan tapaan kuin rapakon takana. Siis sitä, että muka kannatetaan sateenkaarioikeuksia mutta ei tehdä sen eteen muuta kuin ratsastetaan vähemmistöjen vetovoimalla. Hyvä esimerkki tästä on Flying Tiger, jonka Pride-mallisto pitää sisällään esimerkiksi kangaskasseja ja kertakäyttöastioita.
Kysyin Helsingin Citycenterin Tigeristä, meneekö malliston tuotoista penniäkään Pride-organisaatioille.
”Ei mun tietääkseni mene. Mutta kyllä me toki tuetaan heidän toimintaansa ajatuksen tasolla”, puhelimeen vastannut henkilö sanoi.
Kiitos ajatuksesta.
Pääkonttorilta tosin tiedetään kertoa, että vaikka tuotteiden myynnistä ei luovuteta voittoa Pride-organisaatioille, yritys tukee Pride-tapahtumia paikallisen toimijan harkinnan mukaan. Ei kuitenkaan Suomessa.
Vähemmistöjen asema työelämässä
Keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuuden linkittymisestä kaupallisuuteen polarisoituu herkästi. Toiset ovat sitä mieltä, että yritysten havahtuminen yhdenvertaisuuteen on hyvä asia, toiset taas tuntuvat pitävän pinkkipesuna kaikkea, mitä yritykset tekevät.
Oma kantani sijoittuu näiden kahden välille. Mielestäni yrityksiä tarvitaan yhdenvertaisuuden edistämiseen, mutta jos ne aikovat liehuttaa sateenkaarilippua, niiden on tehtävä se tosissaan.
Esimerkiksi Helsinki Pride -yhteisön kumppaniksi pääsee melko kohtuullisilla rahasummilla. Taksoja voisi myös nostaa: mielestäni suurilta yrityksiltä pitäisi nyhtää riittävän suuri summa siitä hyvästä, että ne saavat käyttää yleisöä kiinnostavaa yhdenvertaisuuslogoa liiketoiminnassaan.
Olin hieman pettynyt nähdessäni, että alussa mainittu Kone oli sijoittanut itsensä vaatimattomaan silver-luokkaan Helsinki Priden kumppaneissa. Kumppanuuden ehtona on 10 000 euron lahjoitus joko rahana tai muuna hyötynä. Se on Koneen kaltaiselle kansainväliselle suuryritykselle pikkusumma.
Gold-kumppanuuden hinta on 20 000 euroa ja platinum-kumppanuuden 30 000 euroa. Pääyhteistyökumppanien lahjoitukset Helsinki Pride -yhteisölle ylittävät 50 000 euron rajan.
Toki pelkkä sateenkaarilogo Pride-viikon aikana ei riitä, kuten Herlin sanoo. Monimuotoisuustavoitteiden eteneminen vaikuttaa nykyisin Koneen johdon palkitsemiseen. Lisäksi Koneen Säätiö lahjoittaa vuosittain suuria summia tieteen ja taiteen – myös queer-taiteen – edistämiseen. Silläkin on merkitystä.
Näkyvyys maksaa
Eivätkä Pride-kumppanitkaan selviä vain heittämällä rahatukkoa organisaation kassaan.
”Järjestämme kumppaneille koulutusta siitä, miten seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus pitäisi huomioida työpaikoilla. Kumppanuudet kestävät vuodesta kolmeen vuoteen. Epäkohtien korjaamiseen tarvitaan pitkäjänteistä sitoutumista”, sanoo Helsinki Pride -yhteisön toiminnanjohtaja Aaro Horsma.
Epäkohtia tosiaan on. Horsma nostaa esiin viime vuonna julkaistun FRA:n tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa vain kahdeksan prosenttia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen edustajista uskaltaa olla hyvin avoimia identiteetistään työelämässä.
”Teemme varoilla myös tärkeää sosiaali- ja nuorisotyötä. Jos sateenkaarinuorella on elämässään yksikin turvallinen aikuinen, se vähentää itsetuhoisuuden riskiä 40 prosentilla. Sillä on merkitystä, että ihmiset näkevät sateenkaariyhteisön keskiössä edes yhden viikon ajan vuodessa”, Horsma jatkaa.
Pride ei olisi koskaan saanut nykyisen kaltaista näkyvyyttä ilman kumppaneita, muistuttaa diversiteettikonsultti Lizzie Hodgson Huffington Postissa. Ja siihen tarvitaan rahaa.
”En näe sitä vastuullisuuden väistelynä vaan välttämättömyytenä”, Hodgson sanoo.
On ilmiselvää, että kapitalismi on suuri syy ilmastokriisiin ja tuloeroihin. En kuitenkaan pidä todennäköisenä sitä, että yhteiskunnan tuotantojärjestelmä ja rahanjako muuttuisivat lähitulevaisuudessa niin vallankumouksellisesti, ettei yrityksiä enää tarvittaisi.
Siihen asti aika suuri osa vähemmistöjen edustajista työskentelee yrityksissä – tai omistaa niitä –, maksaa laskuja, ostaa tuotteita ja hankkii asuntoja. Moni myös tarvitsee yritysten maksamia veroja elääkseen. On siis liian yksinkertaistavaa sanoa, ettei yritysten toimintaa voisi millään tavoin sovittaa yhteen vähemmistöjen tavoitteiden kanssa.
Transaktivismi syynissä
Samantyyppistä keskustelua kaupallisuuden ja aktivismin rajoista käydään uuden Imagen transaiheissa artikkelissa, jossa haastatellaan somevaikuttaja Mona Blingiä ja Ella Juliaa.
”Suuria linjoja massoille, matalalla kynnyksellä”, Bling kuvailee aktivismiaan.
Hän on esimerkiksi kertonut seuraajilleen, miten transasioista puhutaan suomeksi ja mitä sanoja tulee välttää.
Tutkija Julian Honkasalo taustoittaa jutussa transaktivismin nousua äärettömän mielenkiintoisesti. Hän kommentoi myös sitä, mitä kaupalliset yhteistyöt tekevät Blingin kaltaisten vaikuttajien aktivismille:
”Vaikka yhteistyötahot olisi valittu tarkasti, ansaintalogiikka vaikuttaa väistämättä sisältöihin. Instagramissa aktivismi on henkilöitynyttä ja brändättyä. Influensserin on kaupallistettava itsensä ja kokemuksensa.
’Alkavatko yritysyhteistyöt määritellä niitä tarinoita, joita transihmisistä kerrotaan? Kenellä se valta lopulta on?’ Honkasalo kysyy.”
Ihan hyvä pointti, mutta:
Blingillä on Instagramissa 15 600 seuraajaa. Keskustelu siitä, onko hänen aktivisminsa liian kädenlämpöistä, tuntuu jokseenkin epäreilulta. Bling kertoo haluavansa tuoda transsukupuolisuutta tutuksi suurelle yleisölle matalalla kynnyksellä. Sillä voi olla merkittävämpi vaikutus transihmisten asemaan yhteiskunnassa kuin sillä, että aiheesta puhuu aktivisti, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.
Blingillä ei ole velvollisuutta olla tietynlainen aktivisti vain siksi, että hän on transsukupuolinen. Hänellä on oikeus tienata elantonsa siinä missä muillakin. Herää kysymys: onko aktivismi sallittua vain niille, joiden palkkaa eivät maksa yritykset?
Totta kai ymmärrän Honkasalon pointin siitä, että valtavirtaistuminen merkitsee aina tietynlaista liudentumista. On vastenmielistä, miten vähemmistöjen vähemmistöjä – kuten transihmisiä ja kinky-yhteisöä – on kohdeltu jopa sateenkaariyhteisön sisällä.
Kun transaktivisti Sylvia Rivera yritti puhua yleisölle transihmisten asemasta ja sateenkaariyhteisön keskiluokkaisuudesta Christopher Street Liberation Day -mielenosoituksessa New Yorkissa vuonna 1973, hänet buuattiin pois lavalta. Ja yhä vieläkin joka vuosi keskustellaan siitä, saavatko nahkaan ja kumiin pukeutuneet bdsm-ihmiset ottaa osaa perhetapahtumaksi muuttuneeseen Prideen, jonka perustuksia he ovat olleet valamassa.
Toisaalta ymmärrän ilmiön historiaa: sateenkaariväestö on joutunut tukahduttamaan osan itsestään saadakseen lain takaamat ihmisoikeudet maailmassa, jossa pelkkää homouden olemassaoloa on pidetty pöyristyttävänä (osa oikeuksista on yhä saavuttamatta). On oltava tarkkana, etteivät yritykset ja valtaväestö yritä typistää lgbtq-yhteisöä helmihampaisen, sateenkaariasuun pukeutuneen valkoisen homomiehen ilmikuvaan.
Todellisuuden sietäminen
Ongelma vähemmistöjen oikeuksiin liittyvässä keskustelussa on usein se, että se juuttuu teoreettiselle tasolle. Toki olisi ihanteellisinta, jos voisimme edistää asiaamme ilman penniäkään rahaa, ilman yhtäkään yritystä, täysin systeemin ulkopuolella. Se ei kuitenkaan ole realismia. Vähemmistöjen edustajat eivät ole mikään yhteiskunnasta irrallaan oleva saareke, joka elää pyhällä aktivismin hengellä.
Mutta miten vähemmistökulttuurin laimentumista ja väkisinsyleilyä vastaan sitten voi taistella? Esimerkiksi koulutuksella, jota myös Horsma kumppaneineen yrityksille järjestää.
En sano, että vähemmistökulttuurin tulisi menettää ominaispiirteensä, jotta heterot voisivat hyväksyä sen, vaan että suuren yleisön mielikuvien muokkaaminen voi arjen tasolla johtaa esimerkiksi väkivallan vähenemiseen.
Yhteistyö yritysten kanssa on aina kaksiteräinen miekka. Kyse on neuvottelusta: siitä, mihin suostutaan ja mitä se maksaa. Mutta kannattaa myös miettiä, mitä se mahdollistaa.