Butch- ja femme -tutkimuskatsaus tulkitsee lähteitä omituisesti
”Butcheiksi itsensä kokevilla vartalo on tutkimusten mukaan keskimäärin miesmäisempi kuin femmeillä. Butcheilla nimetön sormi on keskimäärin pidempi ja etusormi lyhyempi, mitä pidetään tilastollisena maskuliinisuuden merkkinä. Myös heidän leukansa on usein jykevä.”
Näin kertoo Helsingin Sanomien juttu, joka käsittelee evoluutiobiologian ja -psykologian dosentin Markus J. Rantalan, väitöskirjatutkija Severi Luodon ja eläinlääketieteen tohtorin Indrikis Kramsin tutkimuskatsausta. Rantala työskentelee Turun yliopistossa, Krams tutkii evoluutiopsykologian lisäksi lintuja ja hyönteisiä Tarton yliopistossa. Luoto tekee väitöskirjaa Aucklandin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksella.
Jutun mukaan lesbot voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, butcheihin ja femmeihin. ”Kaikki lesbot eivät koe määritelmiä omikseen, mutta kyselytutkimuksissa merkittävä osa tunnistaa kuuluvansa jompaankumpaan ryhmään”, toimittaja Antti Kivimäki kirjoittaa.
En muista lukeneeni yhtä pöyristyttävää ryhmittelyä sitten viime kevään, jolloin Kivimäki julkaisi kirjan nettitreffeillä käymisestä. Kirjassa esitellään ilmoitusten tyypillisimmät naiskategoriat. Hauskaa naista luonnehditaan kirjassa näin: ”Narsistisia ja vuolassanaisia. Eivät ole päässeet sinuiksi oman keskinkertaisuutensa kanssa. Pieni osa oikeasti hauskoja. Pyri treffeille, varmista pakotie. Minäkuvan rempseys indikoi nopeaa valmiutta sänkyyn.”
Mutta palataan lesboihin.
Tuttavapiirissäni moni luki artikkelia yhtä järkyttyneenä kuin minä. Ja vielä Helsingin Sanomat! Poliittisen historian tutkija Riikka Taavetti kirjoitti aiheesta blogin. ”Missä tutkimuksissa “merkittävä osa” lesboista identifioi itsensä butcheiksi tai femmeiksi? Tai mistä päätellään, että “naispareissa monesti toinen on butch, toinen femme”? Tai miten voidaan tietää, että aloite naisparin lasten hankkimiseen “tulee useammin femmeltä”? Taavetti kysyi.
Minä kysyin samaa.
Häkellyttävän moni ihminen tuntui pitävän juttua erinomaisena ja tutkimusta uraauurtavana (lähinnä heterot). Kyse on siis tutkimuskatsauksesta, jossa erilaisia tutkimuksia on yhdistelty ja joiden pohjalta on luotu hypoteesi. Se ei ole sama asia kuin että nyt tämä lesbojuttu on tutkittu ja se on totta, koska katsauksessa on 472 lähdettä.
Uskokaa tiedettä, älkää uhriutuko, lesbot!
Koska en uskonut, päätin perehtyä tutkimuskoosteen lähteisiin.
Lähteiden virheellinen tulkitseminen
”On painotettava, että butch/femme-jako ei ole vain tieteellinen tapa kategorisoida ei-heteroseksuaalisia naisia – itse asiassa suurin osa tuntee, että he selvästi kuuluvat jompaankumpaan näistä rymistä”, Rantalan, Kramsin ja Luodon tutkimuskatsauksessa sanotaan.
Ensimmäinen lähdeviite (Bassett et al, 2001) viittaa tutkimukseen, jossa on haastateltu 84:ää Atlantan Pride-kulkueeseen osallistunutta lesboa. Tutkimus pyrki selvittämään, kokevatko he mustasukkaisuutta eri tavoin. ”Jos sinun pitäisi valita, oletko butch vai femme, kumman valitsisit?” tutkimuksessa kysyttiin.
Toisessa lähteessä (Brown et al., 2002b) tutkittiin Oaklandin Mardi Gras Pride -kulkueeseen osallistuneita lesboja. Tutkimuskohteita pyydettiin vastaamaan seuraavaan kysymykseen: ”Jos minun pitäisi kuvailla itseäni toisella näistä kahdesta tyypistä, sanoisin että yleisesti olen enemmän (ympyröi yksi).”Vaihtoehdot olivat butch ja femme.
Lähdeviitteissä on myös tutkimus (Zheng & Zheng, 2018), jossa on tutkittu kiinalaisten butchien ja femmejen tilanhahmotuskykyä. Tutkittavat lesbot ja biseksuaalit ovat saaneet ensin määritellä, ovatko he butcheja, femmejä vai androgyynejä. Vaihtoehtoja oli siis kolme samoin kuin toisessa lähdetutkimuksessa (Zheng & Zheng 2013), jossa tutkittiin vastaajien kognitiivisia ominaisuuksia.
Kuten tarkkasilmäinen ihminen Facebookissa huomautti, yhdessäkään lähteessä vaihtoehtona ei ollut: en kuulu mihinkään mainituista kategorioista.
Jos tutkimuksessa kysytään, oletko enemmän butch vai femme, siitä ei voi luotettavasti päätellä, että suurin osa lesboista tuntee olevansa joko butcheja tai femmejä.
Ongelmallisimpia lähteitä lienee Loulan & Thomas, 1990. Miltei 30 vuotta vanhasta tutkimuksesta Rantala ja kumppanit kertovat seuraavaa: ”Kun lesboja pyydettiin määrittelemään, missä määrin he identifioituvat butcheiksi tai femmeiksi, 26 prosenttia määritteli itsensä yhtä paljon butcheiksi ja femmeiksi ja 73 prosenttia määritteli itsensä ainakin jonkin verran butchiksi tai femmeksi.” Johdattelevalla kysymyksenasettelulla ei tietenkään voi saada luotettavaa kuvaa siitä, kuinka moni lesbo maailmassa identifioituu femmeksi tai butchiksi.
”Loulanin kaltaiset tutkijat – – sortuvat keskustelemaan butcheista ja femmeistä kaksijakoisena järjestelmänä eivätkä tunnista sitä, että butch voi olla merkitsijä, jolla ei juurikaan ole tekemistä femmen tai ylipäänsä seksuaalisuuden kanssa”, kirjoittavat Michele Eliason ja Genny Beemyn teoksessaan Queer Studies: A Lesbian, Gay, Bisexual, & Transgender Anthology (New York University Press 1996). Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat kaksi eri asiaa. Butch olisi butch, vaikka hän eläisi selibaatissa. Loulan kysyy tutkimuksessaan esimerkiksi: ”Jos identifioidut butchiksi, kerro kolme asiaa, joita pidät femmeissä eroottisena.” Kysymykseen sisältyy oletus, että kaikki butch-lesbot pitävät seksuaalisesti femmeistä. This just in: tämä ei pidä paikkaansa, kuten Eliason ja Beemynkin toteavat.
Rantalan lähde ei pidä jakoa tyypillisenä
Otin yhteyttä Heidi Levittiin, Massachussettsin yliopiston psykologian professoriin, jonka tutkimuksiin Rantala ja kumppanit viittaavat kertoessaan femmejen ja butchien lapsuudesta. Levitt on tutkinut mittavasti butch- ja femme-identiteettejä lesbokulttuurissa, ja halusin kuulla hänen ajatuksiaan aiheesta. Hän lähetti minulle yhden tutkimuksistaan, joka käsittelee butch-identiteetin rakentumista. Tutkimuksessa Levitt korostaa, etteivät biologia tai sosiaalinen konteksti voi kumpikaan yksin selittää butch-identiteetin syntyä. Tähän nimenomaiseen artikkeliin Rantala ja kumppanit eivät viittaa. Se on kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki alan tutkimuksesta.
Levittin lähettämä tutkimusartikkeli on tehty vuonna 2004. Se perustuu aineistoon, joka on kerätty 1990-luvulla. ”Tuossa yhteisössä moni identifioitui butchiksi tai femmeksi, mutta kyse oli tästä nimenomaisesta yhteisöstä. Tutkimuksen tarkoitus ei ollut luoda väitteitä siitä, mikä on tyypillistä lesboyhteisössä. En pitänyt sitä tyypillisenä silloin enkä nyt. Lisäksi, tämä tutkimus on tehty ennen kuin transgender-identiteetit yleistyivät yhteisössä, ja se muutti asioita melko paljon. Kun ihmiset lukevat tutkimusta, heidän on tehtävä se ymmärtäen kontekstia ja ajankohtaa, jolloin se on tehty.”
Niin, sellainen pieni sivuseikka jäi Rantalalta ja kavereilta huomaamatta, että sukupuolen ilmaiseminen on muuttunut viime vuosina lesbokulttuurissa valtavasti. Disclaimeri ”kaikki eivät koe näin” ei ole mikään vapaudut vankilasta -kortti. Identiteettejä on lukuisia, eikä osa halua määritellä sukupuoltaan lainkaan. Meillä on transgendereitä, queerejä, muunsukupuolisia ja kaikkea siltä väliltä. Ei oikeastaan voida puhua monoliittisesta lesbokulttuurista vaan queer-kulttuurista. Queer merkitsee heteronormatiivisuuden ja cis-normatiivisuuden välttämistä, haluttomuutta rajoittua tiettyyn kategoriaan.
Butch- ja femme-identiteetit muuttuvat
Lesboidentiteettien kulttuurisidonnaisuutta avaa kiinnostavasti Lillian Faderman, jota Rantala ja kumppanit käyttävät lyömäaseena feminismiä vastaan. ”Butch- ja femme-identiteetit ovat olemassa siitä huolimatta, että feministit ovat yrittäneet tehdä lesboista homogeenisen ryhmän”, tutkimuskoosteessa sanotaan.
Artikkelissaan Faderman kertoo butch ja femme -kulttuurin synnystä 1950-luvulla. Tuon ajan tiukkaa kahtiajakoa alettiin pitää 1970-luvulla vanhanaikaisena ja jopa epäfeministisenä. Tämän takia butch- ja femme-identiteetit muuttuivat käytännössä näkymättömiksi. Ne nousivat uudelleen esiin 1980-luvulla vastareaktiona ahdasmielisille torjunnalle. Faderman käyttää sanoja neo-butch ja neo-femme. ”Viimeisen vuosikymmenen aikana butch ja femme ovat alkaneet merkitä jotain ihan muuta kuin 30 tai 40 vuotta sitten”, Faderman kirjoittaa.
Hänen mukaansa butch- ja femme-identiteeteissä on entistä enemmän joustavuutta ja keveyttä. Voit olla passive butch, soft butch, aggressive femme, old fashioned femme tai jotain muuta. Identiteetit liukuvat, ja niillä voi leikitellä.
”Yhdessä ääripäässä on ryhmä, joka 50-luvun hengessä väittää, että kaikki naiset putoavat luonnostaan joko butchin tai femmen rooliin”, Faderman kirjoittaa sivulla 589. Hän pitää näkemystä siis ääripäänä, ei parhaana selityksenä lesboudelle.
On muuten huvittavaa ja traagista, että Rantala ja kumppanit käyttävät lähteenä artikkelia, joka on tehty naistutkimuksen laitoksella. Rantalan tutkimuskooste on niin kaukana naistutkimuksesta kuin voi olla: se ei ota lainkaan huomioon kulttuurin, viitekehyksen ja taustan vaikutusta identiteetin kehitykseen. Ja juuri tämä on naistutkimuksen keskeistä sisältöä.
Rotuoppia vai mullistava tutkimus?
Yksi silmiinpistävimmistä asioista tutkimuskoosteessa sekä siitä kirjoitetussa artikkelissa on se, että niissä eritellään lesbojen ulkonäköä, esimerkiksi butchien leuan jykevyyttä. (Löysin muuten koosteesta sanahaulla vain yhden kohdan, jossa leuka mainitaan. Siinä puhuttiin lesboista yleisesti, ei vain butch-lesboista.)
Olennaisin asia ei mielestäni ole se, onko tämä totta. Voisimme varmasti tehdä tutkimuksen vaikkapa afrikkalaisista, puertoricolaisista tai kiinalaisista ja määritellä, minkälainen nenä, otsa tai leuka heillä keskimääri on. Mutta tällaista tutkimusta pidettäisiin tänä päivänä rasistisena ja rotuopillisena.
”Kaikki biologinen tutkimus voidaan esittää järkevästi ja selkeästi, mutta syrjittyihin ryhmiin liittyvissä asioissa tutkijalla on velvoite olla varovainen ja ymmärtää syrjittyjen ryhmien asemaa”, kommentoi biologi Tuomas Aivelo artikkelin jatkojutussa.
Aivelo kritisoi erityisesti väitettä, jonka mukaan tutkimus vähentäisi homofobiaa. Rantalan logiikka kulkee näin: koska lesbot ”eivät voi sille mitään”, että sikiöaikainen hormonialtistus tekee heistä joko butch- tai femme-lesboja, heitä ei voi vaatia eheytymään.
”Kyllähän ihmisen populaatiogenetiikka tunnetaan hyvin, mutta se ei ole lopettanut maailmasta rasismia. En usko, että biologisella ymmärryksellä on juurikaan tekemistä sen kanssa, syrjitäänkö jotain ihmisryhmää vai ei”, Aivelo sanoo.
Kuten ystäväni huomautti, Islannissa ei enää juuri synny down-lapsia. Jos homous pystyttäisiin jäljittämään tiettyyn geenimuunnokseen, sikiöhän olisi helppo abortoida.
Koska homouden perustelu biologialla ei poista homofobiaa, ihmettelen, miksi homoudelle on ylipäänsä löydettävä syy. Itse ainakin valitsisin homouden minä viikonpäivänä tahansa.
Rantala: ”Naisen markkina-arvo tippuu”
Rantalan kirkassilmäinen itsevarmuus lesbouden tulkinnassa ei sinänsä yllätä. Hän on esimerkiksi esittänyt valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä siitä, miten masennusta voisi hoitaa evoluutiopsykologian opein sekä kertonut, ettei sinkkuus ole ihmiselle luontaista ja että kaikki miehet haluavat 22-vuotiaita naisia, mutta vanhemmilta saa paremmin seksiä. ”Varsinkin jos tulee lapsia, naisen markkina-arvo tippuu niiden seurauksena ja sen jälkeen kelpuutetaan vielä vähän heikompi kumppani”, Rantala sanoo Rakkauden nallekarkit -podcastissa.
Hänen väitöskirjansa nimi on ”Fyysinen puoleensavetävyys kuvastaa henkilön laatua pariutumiskumppanina”.
Tätä taustaa vasten mietin, juolahtikohan toimittajan mieleen kysyä femme- ja butch-lesboista tutkijalta, joka tuntee lesbokulttuuria entuudestaan. Esimerkiksi Annamari Vänskä, Livia Hekanaho tai Leena-Maija Rossi olisivat olleet hyviä vaihtoehtoja. Sen sijaan hän ihan pokalla kirjoitteli butch-lesbojen nimettömistä ja leukaperistä ja ajatteli, että näin on hyvä. Jatkojuttu ei varsinaisesti poistanut ongelmaa.
Kriittinen journalismi on lähdekritiikkiä, oikeiden kysymysten kysymistä ja eri näkökulmien esittämistä. Se on tärkeää erityisesti, kun kirjoitetaan marginaalisista ihmisryhmistä.
Kriittistä ajattelua suosittelen ihan jokaiselle ihmiselle. Lähdekritiikkiä voi harjoittaa ihan tavallinenkin kansalainen. Tietoa löytyy, kun sitä osaa – tai haluaa – etsiä.
Korjattu: tarkennus lähdeviitteisiin.