Ensioireet muistuttivat tavallista flunssaa. Kurkkukipua, lihassärkyä, väsymystä, öistä hikoilua, päänsärkyä, kuumetta. Joillakin oli punaisia näppyjä, imusolmukkeiden suurenemista ja ripulia. Sen jälkeen oireet lievenivät tai katosivat vuosiksi. Toisille oireita ei tullut ollenkaan.

Sitten alkoivat uudet oireet. Hengitysvaikeudet, tahaton laihtuminen, hilseilevä ihottuma ja pitkään jatkuva matala kuume. Puolustuskyky heikkeni. Sairaus tuhosi hitaasti kehon puolustusmekanismia, CD4-soluja. Infektio- ja syöpäriski kasvoivat. Kun CD4-soluja oli enää alle 200, seurasivat vakavat sairaudet. Kaposin sarkooma, toksoplasmoosi, imusolmukesyöpä, keuhkokuume, verenmyrkytys, tuberkuloosi – usein kuolema.

Aids-kriisi oli yksi lähihistorian tuhoisimmista virusepidemioista. Sen ratkaisemista hidasti se, että virukseen näyttivät sairastuvan aluksi etenkin homomiehet. Siis ne, joilla ei ollut niin väliä.

Vuonna 1982 aidsiin kuoli Yhdysvalloissa 853 ihmistä. Samana vuonna toimittaja Lester Kinsolving kysyi ensimmäisen julkisen kysymyksen aids-kriisistä Reaganin lehdistösihteeriltä Larry Speaksilta. Keskustelu on tallennettu Scott Calonicon When AIDS Was Funny –lyhytelokuvaan.

”Miten presidentti reagoi Yhdysvaltain tautikeskuksen ilmoitukseen, jonka mukaan aidsista on tullut epidemia ja tartunnan saaneita on jo yli 600?”

”Aids? Ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa.”

”Yli kolmasosa heistä on kuollut. Se tunnetaan homoruttona. (Lehdistön naurua) Se on aika vakava asia. Yksi kolmesta tartunnan saaneesta on kuollut. Mietin, onko presidentti tietoinen tästä.”

”Ei minulla ole sitä. (Lehdistön naurua) Onko sinulla?”

”Eikö? Huojentavaa kuulla.”

(Lehdistön naurua)

”Onko sinulla se? Et vastannut kysymykseeni.”

”Ei.”

”Mistä tiedät?”

”Eli onko tämä presidentin – toisin sanoen Valkoisen talon – mielestä vitsi?”

”Minä en tiedä siitä mitään, Lester.”

Meni vielä 15 vuotta ennen kuin hiviin kehitettiin tehokas lääke.

Voiko koronaa ja aids-kriisiä verrata?

38 vuotta myöhemmin aids-kriisin kokenut lääkäri Deborah Birx puhui Valkoisen talon tiedotustilaisuudessa koronapandemian ja hiv-epidemian yhtäläisyyksistä.

”Meillä on ollut toinenkin hiljainen epidemia: hiv.Haluan muistuttaa, että myös hiv-kriisin ratkaisi yhteisö: ne hiv-liikkeen edustajat ja aktivistit, jotka nousivat esiin, kun kukaan ei kuunnellut, ja saivat kaikkien huomion.”

Vertausta on pidetty osittain ontuvana. Hi-virukseen on kuollut 80-luvun alun jälkeen noin 40 miljoonaa ihmistä. Covid-19 ei nykyisessä muodossaan vaikuta olevan läheskään yhtä tappava.

”Viruksissa on joitain yhtäläisyyksiä, mutta en vertaisi niitä toisiinsa”, sanoo National AIDS Memorial San Franciscon toiminnanjohtaja John Cunningham The Guardianissa.

Vaikka koronavirukseen on reagoitu nopeammin kuin aikanaan hiviin, yksi yhtäläisyys virusten välillä on. Republikaanihallinnon harjoittama vähättely ja muiden syyttely, sanoo aids-aktivisti Cleve Jones samassa jutussa.

”Kyvyttömyys vahvaan varhaiseen reagointiin johti silloinkin traagiseen lopputulokseen.”

Aidsia kutsuttiin aikanaan homorutoksi. Trump on kutsunut koronavirusta kiinalaiseksi virukseksi.

Hänen pastorinsa Ralph Drollinger kirjoitti blogiinsa, että korona on jumalan kosto homoudesta.Samaan johtopäätökseen on tultu Israelissa, Pohjois-Kaliforniassa ja Floridassa.

Cunningham on Birxin kanssa samaa mieltä siitä, että kriisejä yhdistää yhteisöllisyys.

”Mikä antoi toivoa ja rohkaisi ihmisiä tuon tragedian aikana, syrjinnän, ennakkoluulojen ja hallituksen heikon reagoinnin keskellä, oli se, että näimme ihmisyyden parhaat puolet. Näimme naapurien auttavan toisiaan. Sinä aikana syntyivät parhaat esimerkit siitä, mitä yhteisöllisyys merkitsee.”

Aids-kuolemia ei raportoitu iltauutisissa

Aids-historioitsija Sarah Schulmanin mukaan korona- ja aids-kriisiä erottaa viha.

”Aids-kriisi oli hyvin erilainen sen vuoksi, että viha hiv-positiivisia ihmisiä kohtaan hallitsi asenteita ja julkista linjaa. Aids-kriisi olisi pitänyt kohdata kollektiivisella energialla. Tilannetta olisi pitänyt päivittää joka ilta mediassa. Kuvernöörien olisi pitänyt puhua kansallisen tason välinpitämättömyyttä vastaan. Sairauden ja kärsimyksen rajoittamisen eteen olisi pitänyt tehdä yhteistyötä. Sitä ei koskaan tapahtunut. Hiv-positiivisia rankaistiin ja heidät eristettiin”, hän sanoo CNN:n haastattelussa.

Schulman muistuttaa, etteivät Reagan ja Bush joutuneet koskaan vastuuseen siitä, että aids-kriisin aikana kuoli 600 000 amerikkalaista.

”Muistokirjoituksissa hädin tuskin viitattiin heidän rooliinsa massakuoleman aiheuttajina”, Schulman jatkaa.

Viruksia yhdistää kuitenkin epätasa-arvo. Aids leimattiin paheellisten homojen omaksi syyksi. Jo nyt tiedetään, että koronavirus koettelee ankarimmin köyhiä ja vähemmistöjä.

New Yorkissa koronatapaukset ovat painottuneet kaupunginosiin, joissa heitä asuu eniten. Mustien ja latinoiden todennäköisyys kuolla koronaan on kaksinkertainen valkoisiin ja aasialaistaustaisiin verrattuna, kirjoittaa Anna-Sofia Berner  Helsingin Sanomissa.

Myös muissa Yhdysvaltain kaupungeissa on huomattu, että korona tappaa suhteettoman paljon afrikkalaisamerikkalaisia.

Syitä on useita: vähemmistöjen edustajat asuvat muita useammin tiiviisti ja monen sukupolven kotitalouksissa. Heidän terveytensä on keskiluokkaisiin valkoisiin amerikkalaisiin verrattuna heikompi. Tämä johtuu puutteellisesta ravinnosta ja terveydenhuollosta.

Monet ovat töissä aloilla, joilla etätyö ei onnistu. Sosiaalinen eristäytyminen on siis miltei mahdotonta.

Kodittomat ovat riskiryhmää 

Kodittomat ovat erityisen haavoittuvia koronaepidemialle. Moni on joutunut kadulle, kun yösuojia on suljettu epidemian takia.

Asunnoton Seppo kertoo Helsingin Sanomissa, ettei hän saa pestyä käsiään niin usein kuin haluaisi. Hän nukkuu yönsä katoksen alla ulkona.

”Kylmyyteen kyllä tottuu. Suurin toive olisi nyt, että saisi pestä itsensä ja vaatteet. Suihkuun en ole päässyt viikkoon, eikä ole enää yhtään puhdasta vaatetta jäljellä.”

San Franciscossa korona on levinnyt kodittomien keskuudessa hälyttävällä tavalla. Useat julkiset käsienpesupisteet ovat tyhjiä tai rikkinäisiä.

Lontoossa kodittomia on majoitettu hotelleihin. Seuraavatko muut kaupungit perässä?

Se, mikä unohdetaan

Kävin noin viikon päästä ilmestyvää kirjaani varten läpi lgbti-historiaa. Se on syrjinnän ja väkivallan historiaa. Poliisiväkivaltaa, murhia ja marginalisointia. Se on myös yhteisöllisyyden historiaa. Sitä, miten sietämättömistä olosuhteista voi selvitä – joten kuten – , jos niiden läpi saa elää yhdessä muiden kanssa. Heidän tuellaan.

(Jos aihe kiinnostaa, suosittelen HBO Nordicin When We Rise –minisarjaa. Sitä on mahdoton katsoa kuivin silmin. Yksi sarjan päähenkilöistä on Cleve Jones, jota The Guardian haastatteli koronasta ylle linkkaamassani artikkelissa.)

Tässä syy, miksi palaan San Franciscoon yhä uudelleen, sietämättömästä eriarvoisuudesta huolimatta. Palaan muistamaan tämän historian ja Harvey Milkin, joka tapettiin homoaktivismin vuoksi vuonna 1978.

Korona on tuonut yhteisöllisyyden esiin jopa suomalaisissa. Naapuriapua annetaan. Riskiryhmien puolesta käydään kaupassa. Kavereille soitetaan videopuheluita. Virtuaalisille ilmoitustauluille kootaan kulttuuria.

Mutta mitä tapahtuu koronan jälkeen?

Ihmisten liikkumista ja toimintaa on rajoitettu ympäri maailman poikkeuksellisella tavalla. Joissain maissa heistä on myös kerätty hyvin tarkkaa tietoa valvonnan tehostamiseksi. Historioitsija Yuval Noah Harari on huolissaan terveystietojen tallentamisesta. Ketkä pääsevät niihin käsiksi ja mitä niillä jatkossa tehdään?

Unkarin pääministeri Viktor Orban vei koronan varjolla läpi lain, joka takaa hänelle käytännössä rajattomat valtaoikeudet. Populismi tulee nousemaan kriisin jälkeen muuallakin, sanoo politiikantutkija Emilia Palonen Helsingin Sanomissa.

Mitä tapahtuu ihmisoikeuksille? Entä yhteisöllisyydelle? Palaavatko ihmiset omiin poteroihinsa? Lisääntyvätkö rasismi, homofobia ja muukalaisviha?

Se liittynee ennen kaikkea kykyymme ymmärtää historiaa ja omia tekojamme sen valossa. Kykyymme käsittää kriisi kollektiivisena tragediana, josta voi selvitä vain yhdessä.

Sillä pelko ja historiattomuus on vaarallinen yhdistelmä.