Luokkatausta määrittää elämäsi suunnan
Sosiaaliluokka ja tausta vaikuttavat valtavasti siihen, miten ihminen kouluttautuu, elää ja näkee itsensä. Köyhyys ja rikkaus periytyvät. Saman koulutustason saaneista lapsista hyvätuloisten perheiden jälkeläiset saavuttavat paremman tulotason kuin pienituloisten perheiden lapset, kertoo Helsingin yliopiston väitöstutkimus.
Akateemisesta perheestä tulevalla on muihin verrattuna kahdeksankertainen todennäköisyys päätyä yliopistoon, kertoo Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori Mari Käyhkö Ylen jutussa.
Silti tuntuu, että moni on sokea etuoikeutetulle asemalleen.
Kun minä olin 6-vuotias, saimme laatikollisen pihan lasten vanhoja vaatteita. Äitini oli pienituloinen kirjanpitäjä. Hänestä tuli yksinhuoltaja minulle ja veljelleni. Isällä alkoi mennä huonosti, sitten huonommin.
Äiti oli elänyt nuorisokodissa, koska hänen oma kotinsa ei ollut turvallinen. Hän kuitenkin valmistui ylioppilaaksi, mikä oli 70-luvulla suuri saavutus. Olen miettinyt, oliko sillä vaikutusta hänen kiinnostuksen kohteisiinsa ja sitä kautta minuun. Tilastojen mukaan olisi pitänyt olla epätodennäköistä, että minusta tuli myöhemmin filosofian maisteri. Sittemmin äiti kouluttautui merkonomiksi työn ohessa.
Yksi olennainen asia on se, että äitini luki meille paljon, jopa kolme kirjaa illassa. Hän jopa kirjoitti ja kuvitti minulle oman kirjan banaanin seikkailuista.
Äiti arvosti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria. Siksi kävimme taidenäyttelyissä ja museoissa. Hän myös urheili ja söi kurinalaisesti. Sekin on poikkeuksellista, sillä kehnot elintavat ja pienituloisuus kulkevat usein käsi kädessä. Meistä oli hirveää mennä mukaan hänen juoksulenkeilleen pyörillä. Aikuisena aloimme itsekin liikkua aktiivisesti.
Meillä oli vähän rahaa. Se oli aina selvää. Olisin halunnut alkaa soittaa pianoa – minulla oli sävelkorvaa, osasin soittaa kappaleita korvakuulolta – mutta meillä ei ollut varaa. Sama homma poikkihuilun kanssa. Soitin siis nokkahuilua.
En silti muista, että perheeni pienituloisuus olisi radikaalisti erottanut minua ystävistäni. Sen muistan, ettemme koskaan tehneet matkoja pidemmälle kuin Ruotsiin. Emme käyneet laskettelemassa emmekä rapujuhlissa. En mennyt kielikursseille enkä vaihtoon. Kirjoittaminen oli onneksi ilmaista. Asuimme Itä-Helsingissä kuitenkin omistusasunnossa. Emme siis olleet kirjaimellisesti köyhiä.
Rikkaiden perheiden vesojen keskelle
Yksi merkittävä käännekohta oli se, kun menin englanninkieliselle yläasteelle Kulosaaren yhteiskouluun. Olin kokeillut itähelsinkiläistä taidepainotteista yläastetta, mutta koska keskiarvoni oli melkein 10 ja olin nörtti, tyttöluokan kovikset kiusasivat minua, ja halusin lähteä.
Kulosaaressa demografia oli toisenlainen kuin edellisissä kouluissani. Yhtäkkiä luokkakaverini olivat varakkaiden perheiden kaksi- tai kolmikielisiä jälkeläisiä. Tärkeimmät ystäväni tulivat tavallisista keskiluokkaisista perheistä. Monen vanhemmat olivat työläistaustaisia.
Kun unelmoin Kallion ilmaisutaidon lukiosta, äitini sanoi, että muista sitten, että sinne on todella vaikea päästä. En edes hakenut. En ajatellut, että minulla olisi mahdollisuuksia, vaikka olin käynyt näytelmäkerhoissa ja harrastanut kirjoittamista, piirtämistä ja laulamista pienestä pitäen. Toivoin melkein aina syntymäpäivä- ja joululahjaksi värikyniä. Myöhemmin äiti on katunut sitä, ettei hän kannustanut minua enemmän vaan varautui aina pahimpaan.
Ehkä tälläkin oli jotain tekemistä luokkataustani kanssa.
”Oletetaan, että kaikille taattu peruskoulu ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvo – jota on tosin rapautettu viime vuosina – poistaisivat esteet yksilön edestä, mutta ne eivät poista sisäisiä estoja”, tutkija Mari Käyhkö sanoo Ylen jutussa.
Perheeni oli pienituloisempi kuin monen muun. Aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja 16-vuotiaana työskentelin myös muina vuodenaikoina lukion ohella. Osa kavereistakin kävi töissä. Meitä erotti se, että maksoin äidilleni pienen osuuden palkastani, koska hänellä oli taloudellisesti tiukkaa. Me kasvoimme veljeni kanssa ja tarvitsimme yhä enemmän kalliita asioita: koulukirjoja, vaatteita ja elektroniikkaa.
Kuka voi mennä yliopistoon?
Sain ylioppilaskirjoituksista hyvät paperit. Halusin yliopistoon. Tuntui liian raskaalta lukea pääsykokeisiin samana keväänä, joten menin ensin ammattikorkeaan. Tiukat lukujärjestykset, jatkuvat ryhmätyöt ja massoille suunnattu haalarielämä opiskelijabileineen ja Goom-risteilyineen ärsyttivät. Lopetin puolessa vuodessa. Halusin vapautta ja hiljaista yksintyöskentelyä. Aikaa ajatella.
Ennen yliopistoa laskin todennäköisyyksiä sisäänpääsylle eri aineiden kautta, koska halusin pelata varman päälle. En tahtonut ottaa sitä riskiä, etten onnistuisi. Pääsin Helsingin yliopistoon kirjoituksia seuraavana keväänä. Hyväksymiskirje tuntui suurelta onnelta. Päädyin lukemaan aluksi ainetta, joka ei varsinaisesti kiinnostanut minua.
Todennäköisyyslaskentani ei ollut vain esimerkki sisäisestä esteestä: keskiluokkaisten ja varakkaiden perheiden lapsilla on varaa mennä valmennuskursseille, joiden ansiosta pääsykokeisiin preppaaminen on helpompaa.
Tausta määrittää sen, minkälaisen mahdollisuuksien horisontin ihminen näkee edessään. Olenko minä ihminen, joka voi mennä yliopistoon?
Minä ajattelin olevani, moni ala-asteen koulukaveri ei.
En kokenut olevani opiskelukavereideni alapuolella, vaikka taustani oli erilainen. Varallisuuserot tulivat silti näkyviin: tein koko opiskeluajan töitä iltaisin ja viikonloppuisin, että pystyin elättämään itseni. Opiskelukavereideni ei tarvinnut tehdä niin ainakaan yhtä paljon.
Ystäväni olivat hyvin tietoisia etuoikeuksistaan. He eivät ajatelleet, että olisivat ansainneet vanhempiensa tuen yhtään sen enempää kuin joku sellainen, jolla tukea ei ollut. Kun keskustelin Ylen jutusta Facebookissa, yksi kaveri kertoi, kuinka hänen opiskelukaverinsa oli tokaissut, että akateemisten perheiden vesojen pitäisi päästä suoraan yliopistoon, koska heillä on jo valmiiksi parempi sivistys kuin työläistaustaisilla.
Mieleeni muistui muutaman vuoden takainen Helsingin Sanomien köyhyyskysely, joka paljasti, että mitä varakkaampi vastaaja oli, sitä todennäköisemmin hän ajatteli, että köyhyys on ihmisen oma vika.
Eipä sillä – ei hyvin toimeentulevissa perheissä kasvaneita voi tietenkään syyttää taustastaan. Jos joku olisi rahoittanut opintojani, olisin ottanut tuen ilolla vastaan. Perheissä on myös eroja: vaikka rahaa olisi, kaikki eivät ole tottuneet lapsuudenperheessä lukemaan tai vaikkapa keskustelemaan yhteiskunnasta. Perustelemaan mielipiteitään pätevin argumentein ja esiintymään luontevasti. Se on aineetonta pääomaa, jota minulla oli.
Etuoikeus ei ole ansaittua
Se, mitä harrastit lapsena, mitä tiedät, missä koulussa kävit, minkälaista kirjallisuutta tunnet, miten ymmärrät taloutta ja politiikkaa ja minkälainen nykyinen sosiaaliluokkasi on, liittyy tiukasti siihen, mistä olet peräisin. Minkälainen oli vanhempiesi tai huoltajiesi koulutustaso ja miten paljon heillä oli rahaa. Ihminen ei pääse hyvään asemaan yhteiskunnassa ainoastaan omin voimin. Tausta vaikuttaa myös siihen, mitä ajattelet itsestäsi.
Työläistaustainen Antti Keskinen kertoo Helsingin Sanomien jutussa, miten työttömän isän lapsesta kasvoi pessimisti. Hänestä asioita ei kannatanut edes yrittää, koska pieleen menisi kuitenkin. Ja hän on sentään saavuttanut enemmän kuin moni muu: Keskinen on filosofian tohtori ja levyttänyt räppäri.
”Mikään ei tunnu oikealta, luontevalta paikalta. En sopeudu minnekään”, hän sanoo.
Yliopistolla apuraha tyrehtyi. Levykin tuntui epäonnistumiselta. Keskinen alkoi käyttää päihteitä ja velkaantui. Nyt hän työskentelee levykaupassa ja tuntiopettajana yliopistolla.
”Luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla. On vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä tai tajuta. Ihmiset pannaan syyttämään itseään, vaikka kyse on kulttuurisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, yhteiskuntamme eriarvoistavista rakenteista”, Käyhkö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa pari vuotta sitten.
Omat rajoitteensa tuo se, jos ihminen kuuluu lisäksi vähemmistöön sukupuolensa, etnisyytensä, seksuaalisuutensa tai terveytensä vuoksi.
Soutaminen kasvattaa käsilihaksia
Helsingin Sanomien luokkakoneen mukaan olen asiantuntija. Olen toimittaja, ja minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Taustani perusteella minusta olisi hyvin voinut tulla myös vähäosainen. En ajattele, että sama siirtymä voisi tapahtua kelle tahansa samasta sosiaaliluokasta tulevalle, jos he vain vähän ponnistelisivat. Se on vaikeaa, osalle jopa mahdotonta. Mutta tietysti minunkin piti ponnistella. En ole ikinä saanut työpaikkaa suhteilla ihan työurani alkua lukuun ottamatta. Silloin pääsin äidin työpaikan varastolle laputtamaan kosmetiikkaa ja myöhemmin syöttämään tilauksia tietokoneelle.
Eniten hyötyä on ollut siitä, että olen tehnyt työtä, jonka moni leimaa paskaduuniksi. Olen aloittanut tehtävistä, joille muut nyrpistivät nenäänsä. Kun minulla ei ole ollut valmista käsitystä siitä, mikä työ on minun arvolleni sopivaa, päädyin lopulta tekemään hommia, joita oikeasti halusin.
Taustani on tehnyt minusta toimeliaan. Koska en luota siihen, että asiat järjestyvät omalla painollaan, kannan vastuun mieluiten itse. Joskus menen äärimmäisyyksiin enkä näe, että vastuuta voisi myös jakaa. Toisaalta olen piirteeni ansiosta selvinnyt vaikeuksista kuin rotta uppoavasta laivasta. Pärjännyt, aina.
Ymmärrän ehkä myös rakenteellista epätasa-arvoa paremmin kuin sellainen, jonka ei ole ikinä tarvinnut epäillä, onko maailma häntä varten.
Toiset pääsevät aina saareen moottoriveneellä, mutta soutaessa voi kehittää itselleen aika vahvat ojentajalihakset.