Sukupuolisensitiivinen kasvatus on pelottava asia

Sukupuolisensitiivinen kasvatus. Onko se sitä sukupuolineutraaliutta? Sitä, etteivät tytöt enää saa olla tyttöjä ja pojat poikia? Että pakotetaan lapsia setamuottiin?

On ilmiselvä syy, miksi sukupuolitietoinen kasvatus halutaan ymmärtää väärin. Se syy on pelko.

Uudenlaisen kasvatustavan seuraukset voisivat olla arvaamattomia. Se voisi parantaa lasten ja aikuisten elämää täysin ennennäkemättömällä tavalla.

Se voisi vähentää yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta, turhautumista, syrjäytymistä ja ahdistusta. Tarpeeksi laajalle levitessään sukupuolisensitiivinen kasvatus voisi avata reitin maailmaan, jossa on ihmisiä. Ei vain miehiä ja naisia. 

Mutta kun on tottunut tietynlaiseen, sen kyseenalaistaminen tuntuu vaikealta. 

Jos kerran minä olen mies, olen aina ollut mies, kaikki perheeni miehet ovat olleet miehiä ja esi-isämme isät ovat olleet miehiä, mitä tapahtuu, jos en voi kasvattaa lastani vapaasti mieheksi? Jos en voi ohjata, kannustaa ja ehkä vähän painostaakin häntä miehen rooliin? 

Mitä miehelle käy? Mitä minulle käy.

Ja koska minä olen nainen, nainen kuten äitini, hänen äitinsä ja hänen äidinäitinsä, miksen saisi viedä tuota roolia eteenpäin? 

Mitä käy tytöille, jos heitä ei kehoteta istumaan nätisti, huolehtimaan pikkuveljistä, pukeutumaan peittävästi ja välttämään helpon tytön leimaa? 

Niin minä olen sen oppinut. Sellainen nainen minä olen. Koska jos en ole, mitä minä sitten olen?

Sukupuolitietoinen kasvatus vähentää ahdistusta

Yksinkertaisimmillaan kyse on tästä: ei ole syytä olettaa lapsesta mitään sen perusteella, mitä sukupuolta hän edustaa. Hän voi olla tyttö, poika, poikatyttö, tyttöpoika tai jotain muuta. Hän voi olla mitä haluaa.

Ja jotta hän voi tehdä sen, häntä ei pitäisi väkipakolla tunkea joko tytön tai pojan rooliin. Tässä on järkeä, sillä tutkimusten mukaan naisten ja miesten aivoissa ei ole merkittävää eroa. ”Miksi myytti pinkeistä ja sinisistä aivoista on silti niin itsepintainen? Yksi syy on se, että miehet ja naiset usein käyttäytyvät eri tavoin. Minä ja mieheni olemme erilaisia. Tämä johtuu siitä, että olemme kasvaneet eri kulttuureissa. Minun omani (tytöksi kasvattamisen kulttuuri) suosii tunteiden ilmaisua, hänen kulttuurinsa opettaa, että pojat eivät itke”, sanoo kehityspsykologian tohtori Christia Spears Brown Fast Company -lehdessä.

Sukupuoliroolien istuttaminen alkaa hyvin varhaisessa iässä. Tämän seurauksena syntyy stereotyyppisiä käsityksiä siitä, mitä tytöt ja pojat, naiset ja miehet, voivat tehdä. Tämän ongelman kitkemiseksi muutamissa esikouluissa ja päiväkodeissa noudatetaan jo sukupuolisensitiivistä kasvatusta.

”Haluamme antaa kaikille lapsille samat mahdollisuudet tuntea, ilmaista itseään, pitää mistä väristä pitävät ja harrastaa lajia, jota haluavat. Emme halua rajoittaa heitä”, sanoo Lotta Rajalin CNN:n jutussa.

Hän on perustanut kaksi sukupuolisensitiivistä päiväkotia Ruotsissa. Opettajat olivat kuvanneet itseään lasten kanssa ja huomanneet, että he kohtelevat tyttöjä ja poikia eri tavalla.

”Kuvaamisen jälkeen tajusimme, ettei meidän pidä muuttaa lapsia vaan itseämme”, Rajalin sanoo.

Jokainen, joka on keskustellut keskivertolapsen kanssa sukupuolesta, tietää, minkälaisia konservatiiveja he voivat olla. Kuten: ”Tytöt ovat parempia olemaan nättejä” tai ”Tytöt hoitavat lapsia ja pojat tekevät kaikkia hauskoja juttuja”. Nämä ovat aitoja sitaatteja BBC:n dokumentista, jossa kokeiltiin, miten sukupuolisensitiivinen opetus vaikuttaisi esikoululaisiin.

Pienen tutkimuksen mukaan Lotta Rajalin perustaman päiväkodin oppilailla oli vähemmän stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolesta kuin kontrolliryhmällä.

Sääntöjen rikkomisesta seuraava anarkia

Vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan tiukoilla sukupuolirooleilla on pitkäkestoisia negatiivisia seurauksia. Ne lisäävät maailmanlaajuisesti riskiä teini-iän raskauksiin, seksitautien leviämiseen, päihteiden väärinkäyttöön, itsemurhiin ja varhaiseen kuolemaan. 

Mutta jos ei ole miestä tekemässä osaansa, nostamassa painavia esineitä, vaihtamassa lamppuja ja laukomassa pikkutuhmia vitsejä, ja naista korjaamassa sukkia lattialta, sopimassa perheen yhteisiä menoja, synnyttämässä ja ymmärtämässä sitä, ette mies osaa puhua tunteistaan, mitä jää jäljelle? 

Mitä on maailma, jos sitä ei voi jakaa kauniisti kahtia, jos ei voi päättää kahta pääväriä ja maalata koko maisemaa niiden värien mukaan? 

Mitä on se kummallinen muu, joka tunkeutuu minun näkökenttääni yllättäen ja pyytämättä? 

Se on kaaos, anarkia, joka uhkaa minun todellisuuttani.

Miksi joku haluaa rikkoa sen pyhän, johon minä olen oppinut, johon minut on kasvatettu, pienet tytöt on tehty kanelista ja sokerista, pojat etanoista ja sammakoista, mies ei itke, hyvä tyttö ei anna liian helposti, miehet eivät halua jakorasiaa, naiset eivät pidä vässykkämiehistä, niin on aina ollut ja niin on oleva. Mutta mitä jos ei ole? 

Mikä on minun paikkani maailmassa, josta on tullut outo ja erilainen ja vaarallinen? Miten käy minun lapseni, jos hän ei opi sitä pyhää, sitä oikeaa ja aitoa? 

Minä opetan sen sille vaikka väkisin, minulla on siihen oikeus. Kaiken maailman sekopääfeministit ja luonnollisen sukupuolijaon hämärtäjät, homosaation edistäjät, setavärien levittäjät, ne kaikki mädättäjät, ne eivät sitä voi estää.

Minä päätän, minä!

Sillä tyttö on tyttö ja poika on poika, näkeehän sen jo jalkojen välistä. 

Onhan se niin, sen on oltava niin, koska niin minulle on sanottu. Niin olen sen oppinut, niin on hyvä.

Mitä ne naapuritkin sanoo, jos minun poikani käy baletissa, eihän sitä kehtaa edes ajatella. 

Kenellä on oikeus päättää toisen sukupuoli?

Stereotyyppiset sukupuolikäsitysten seurauksia ovat kansinaismoraali koskien miesten ja naisten seksuaalisuutta, opiskelun ja työmarkkinoiden sukupuolittuminen, naisten heikompi ura- ja eläkekehitys, epätasaisesti jakautuvat kotityöt, tunteitaan patoavien miesten syrjäytyminen ja epätasainen vallanjako yhteiskunnassa.

Sukupuolitietoinen kasvatus vähentäisi todennäköisesti seksuaalista häirintää, lisäisi tyttöjen määrää luonnontieteellisillä aloilla, tasavertaistaisi lastenhoitoa ja kotitöiden jakoa sekä kitkisi ahdistusta siitä, etteivät ihmiset onnistu ilmaisemaan sukupuoltaan ihannoidulla tavalla. 

Vai että lapsi saisi itse päättää, minkä sukupuolen hän tuntee omakseen. Eihän sitä voi päättää, paitsi minä. Minä sen päätän. Hänen tulee kokea samoin kuin minun. On se minullekin ollut aina ihan luonnollinen asia.

Ihan luonnollista se oli silloinkin, kun piti katsoa villien poikien perään, vaikka olisi tehnyt mieli vähän juosta itsekin, kun piti opetella istumaan jalat yhdessä, vaikka se oli epämukavaa, kun se Make työnsi kätensä paitani sisään diskossa ja väitti seuraavana päivänä, että minä olen lutka. Ja kun oli se kerta, kun olin niin humalassa, etten muista, miten me oikein Antin kanssa sänkyyn päädyimme, mutta minun vikanihan se oli, tietysti. Ja kun saimme lapsen ja jäin kotiin ja olin niin yksinäinen, että olisin voinut heittää vauvan ikkunasta, vaikka enhän minä sitä ikinä ääneen sanonut. Sellaisilta äideiltä otetaan lapset pois, jotka eivät osaa olla oikeita naisia. Naisia, jotka kantavat perhettä, ovat tarvittaessa hiljaa eivätkä pyri korkealle, koska sellaiset naiset ovat kylmiä akkoja. Eivät oikeastaan naisia ollenkaan.

Ihan luonnollista oli, kun piti pidättää itkua, ettei isä olisi taas sanonut, etteivät isot pojat itke, vaikka sattui niin paljon, että kyynelet valuivat väkisin, mutta pyyhin ne nopeasti ettei kukaan huomaisi. Ja kun nauroin mukana, kun jätkät kertoivat, miten ja ketä olivat panneet, niin minäkin, tietysti, vaikka en ollut, en kertaakaan, mutta ei sellaista olisi voinut kertoa. Olisivat haukkuneet hintiksi. Luonnollista oli kasvattaa lihaksia, jotka eivät kasvaneet ja joiden puuttumista naurettiin niin, että olisin voinut kuolla häpeästä. Luonnollista oli mennä armeijaan, vaikka se oli välillä niin rankkaa, että teki taas mieli itkeä, vaikka en tietenkään itkenyt. Olen mies, joten on luonnollista, etten puhu tunteistani kuin humalassa enkä todellakaan siivoa niitä sukkia lattialta.

Koska jos en ole se, mikä minut on opetettu olemaan, mikä minä olen? 

Mikä on lapsi, joka ei ole kumpikaan, ei lintu eikä kala, vaikka eihän se lintu eikä kala voi ollakaan, kun on ihminen, mutta tärkeämpää on, että se on tyttö tai poika. Sitä ei voi päättää, sitä ei voi poistaa, sitä tulee noudattaa, niin hyvässä kuin pahassa. On oltava joko tai.

Ja silti tuntuu olevan yhä enemmän niitä lapsia, jotka eivät ole kumpaakaan tai ovat jompaakumpaa mutta väärällä tavalla. Joka tuutissa niitä lapsia ja niiden sekopäisiä vanhempia. Niitä, jotka puhuvat vapaudesta ja antavat kaikkien elää sellaisena kuin haluavat. Eihän sellaisesta mitään tule.

Ei sitä kuule meidän lapsuudessa valittu. Sitä tehtiin, mitä tehdä piti, kestettiin. Hiihdettiin kouluun ja istuttiin selkä suorana. Pojat yhteen jonoon, tytöt toiseen. Oltiin, mitä käskettiin olla.

Mitä tapahtuu, kun minä ja kaltaiseni kuolemme sukupuuttoon? Minä en tiedä, mutta se minua pelottaa. 

”Ongelma lasten sukupuolen vartioimisessa on se, että jos lapsi ei mahdu muottiin eikä hänelle anneta lupaa olla mahtumatta, hän todella kärsii”, sanoo RF Jurvevics, joka kertoo saaneensa sukupuolisensitiivisen kasvatuksen 80-luvulla.

Vanhemmat hyväksyivät sen, ettei hän kokenut olevansa tyttö eikä poika. Se oli suuri helpotus. Muut ihmiset kohtelivat häntä huonosti.

”Ne, jotka toistuvasti kielsivät olemassaoloni, tekivät pysyvää vahinkoa. On vaikea unohtaa se, mutta minun on pakko. He eivät ymmärtäneet, vaikka heidän ehkä olisi pitänyt. Mutta tänä päivänä me ymmärrämme. Nyt on vain aika alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.”