Tämä vuosi on ollut outo ja erilainen.  Oudointa on kuitenkin se, että olen tänään samassa tilanteessa kuin vuosi sitten: isä on sairaalassa, eikä vielä tarkalleen tiedetä, mikä on vikana. Sen tiedän, että elämme hänen kanssaan jatkoajalla.

Pahinta on tiedostaa, että hän haluaisi varmasti jo mennä. Ihmiselle, joka on tehnyt ruumiillista työtä koko elämänsä ajan Parkinsonin tauti on ehkä pahinta mitä voi tapahtua. Vaikka järki pelaisikin, joutuu kaikessa muussa turvautumaan muiden apuun. Lääkket aiheuttavat lisäksi sen, ettei omaan mieleensäkään voi luottaa. Pihalla ei voi olla hevosia, eikä vessassa karhuja vaikka siltä tuntuisikin.

Kaikesta huolimatta isä pitää jääräpäisesti kiinni osasta entistä elämäänsä. Tämä tietysti hankaloittaa koko muun perheen elämää, kun mitään ei voida suunnitella pidemmällä tähtäimellä. Tekisi mieli raivota hieman, sillä meillä olisi ollut vuosi aikaa järjestellä asioita. Haluan kuitenkin uskoa, että jonain päivänä kaikki järjestyy, kaikesta huolimatta. Sillä ei tässä oikein muutakaan voi.