Kerron nyt ensin lyhyesti mikä olen naisiani. Olen Oona, kolmenkympin pahemmalla puolella oleva naisihminen. Tykkään matkustamisesta, reissuista, koirista, sisustamisesta, hyvistä ruuista ja niiden tekemisestä, matkustelusta, seikkailuista, kesäöistä, hevosista, seksistä ja hyvästä musiikista. Harjoittelen epätoivoisesti hienojen valokuvien ottamista, mutta toistaiseksi en ole sillä saralla edistynyt juurikaan ollenkaan. Kivaa kuvaaminen kyllä on ja niinpä nykyisin pidän kameraa mukanani lähes kaikkialla.Olen katsonut Frendit ja Lost-sarjojen kaikki kaudet varmasti kymmenen kertaa, mikä raivostuttaa miestäni suunnattomasti. Olen herkästi innostuva. Lisäksi olen jo kauan halunnut pitää blogia. Koirillani on sellainen kyllä, mutta oma elämä on tuntunut on jo vuosikausia menevän samaa rataa päivästä toiseen.

Kuvituksena tässä postauksessa on erilaisia mm. someihini jakamia kuvia.

Vaan nyt siihen tulee muutos! Kävi nimittäin niin, että meikäläinen pääsi yliopistoon, jo toista kertaa opiskelemaan juuri sitä, mitä olen halunnutkin ja olen suoraan sanottuna ihan sairaan liekeissä!

Pääsin Helsinkiin käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan köksänopeksi, takanani neljä hakukertaa ja koska toinen toistaan oudommat ihmiset ja tapahtumat tuntuvat kuin etsivän minua, ei tämäkään kevät ollut ihan mutkaton. Olen nyt viisi kokonaista lukukautta leikkinyt opettajaa vajaalla pätevyydelläni ja kehnolla palkalla, enkä tiedä, mitä muuta haluaisin tehdä, joten nyt on aika pistää opinnot pakettiin.

Seuraavassa hiukan muokattuna teksti, jonka julkaisin valmennuskurssimme tsemppiryhmään Facebookissa. 

Tämän kirjoituksen tekeminen vaati reippaan viikon verran makustelua, sisäistämistä. Ymmärrystä ja ylpeyden nielemistä. En tiedä vieläkään, ovatko nämä oikeat sanat, mutta halusin jakaa tämän erityisesti heille, joille ovet eivät auenneet, joita harmittaa ja turhauttaa.

 

Aloitin luokanopettajaopinnot Savonlinnassa monta vuotta sitten ja opiskelun ohella ajelin iloisesti bussia iltaisin. Kohtalolla oli kuitenkin varalleni vallan muita suunnitelmia: Isoveljeni menehtyi yhtäkkiä ja leskeksi jäänyt äitini tarvitsi minua enemmän kuin kukaan koskaan. Minun oli muutettava määrittämättömäksi ajaksi takaisin Helsinkiin rakkaan äitini tueksi. Vähän ennen tuota sain luennolla epileptisen kohtauksen ja silloin yliopiston lehtori totesi minulle, että epileptikko ei sitten ikinä voi toimia opettajana ja suositteli opintojen keskeyttämistä välittömästi. 

Kului muutamia vuosia Helsingissä, olin melkoisen hukassa sen kanssa, mitä elämälläni tekisin. Opettaminen oli ainoa asia, minkä tunsin osaavani, mihin minulla oli palo ja ilo.

 

Takaraivossa kuitenkin, kuin vaanien minulle kuiskaili unelmiani kuihduttaen tuo taannoinen lausahdus. Halusin suojella oppilaita itseltäni. Neurologin vuositarkastuksessa vastasin ”miten sulla on muutoin mennyt?” -kysymykseen tällä vuodatuksella ja neurologi kysyi minulta nauraen, että ethän vaan uskonut tätä yliopistonlehtoria! Minun tapauksessani todellakaan ei missään vaiheessa ollut este opetustyölle, ainoastaan linja-auto- ja kuorma-autokortista jouduin luopumaan.  

 

Niinpä päätin uskaltautua hakemaan sijaisuuksia ja sainkin heti pari pidempää ja vuonna 2014 hain ensimmäistä kertaa VAKAVAssa, pääsin kirkkaasti soveltuvuukokeisiin, mutta jäin varasijoille ruikuttamaan. Näin kävi vielä kahdesti, viime vuonna matka tyssäsi varasijalle 2. Turhautti, itketti. Miksi minua kehutaan töissä ja annetaan vastuutehtäviä, haastavia oppilaita, joita muut eivät saa rauhoittumaan, jos en ole kelvollinen opettaja? Masensi. Olin hukassa. Minusta ei tule opettajaa. Aloin katsoa työ- ja opiskelupaikkoja ulkomailta ja suunnitella muutttoa. Olinkin aina halunnut asua Keski-Euroopassa ja esim keräillä Pringlespurkkeja. 

 

”Yritä vielä kerran, älä usko niitä, usko omaa sydäntäsi, oppilaita, kollegoita ja huoltajia! Sä olet uskomaton opettaja”, paasasi aviomieheni ja saapuikin aineiston julkaisupäivänä töistä kotiin mukanaan aineisto, maksettu Verkkovalmennus All Inclusive ja ihanat korostuskynät pinkissä penaalissa. Sain myös lahjakortin, jonka saisin lunastaa, kun pääsen sisään. Ei se vaan ole niin helppoa, edes pinkin penaalin ja merkkilaukun turvin. Halusin jotain isompaa kuin merkkilaukun. Halusin opettajaksi. 

 

Olin jo asennoitunut siihen, että minut on oikeasti tarkoitettu johonkin muuhun. Kuitenkin, olin kolmatta vuotta tuntiopettajana helsinkiläisessä alakoulussa, vastuullani maailman ihanin kuutosluokka. Työyhteisössä olin saavuttanut kivan aseman, oli vaikka mitä vastuuta ja tiiminvetoa. Keväällä ilmoitin rehtorille, että en enää ensi lukukautena ole käytettävissä ja toivon, että hän ei ota minua töihin, vaikka kuinka rukoilisin. Halasimme tämän ihanan, viisaan naisen kanssa ja kesäkuussa saapui postissa työtodistus, jollaisia kuvittelin olevan ainoastaan kirjoissa. Superlatiiveista päätellen olin ilmeisesti suoriutunut työstäni hyvin. 

 

 

Päätimme aviomieheni kanssa, että tänä vuonna menen sisään ja me selviämme, oli mikä oli. Ensimmäistä kertaa hain Helsingin lisäksi myös mm. Tampereen Elokkaaseen ja Joensuun luokanope- ja kotitalousopekoulutuksiin. Kyllä omakotitalon asuntolaina saataisiin maksettua, kyllä me jotain keksitään, aina ollaan selvitty. 

 

VAKAVAaan lukeminen meni todellakin vasemmalla kädellä; nivelvaihe reipashenkisen ja vilkkaa luokan kanssa on muutenkin uuvuttavaa aikaa kaikkine palavereineen ja asiakirjoineen, sidosryhmineen ja suunnitelmineen, murkkuikämörköjen vaaniessa oppilaita joka nurkan takana, valmiina hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Onneksi mieheni osti valmennuksen, sillä Matin videot auttoivat paljon, yhtä artikkelia en kerinnyt lukea ollenkaan, opettelin videot, kuuntelin artikkelin pari kertaa äänikirjana ja toivoin parasta, sillä muut artikkelit olin opiskellut no, niin hyvin kuin oli mahdollista. Elin 2-4 tunnin yöunilla, liian usein omatuntopeikon sohiessa sydäntäni, suostuin oppilaiden pyyntöihin elokuvasta tai Bingel-peleistä ja tein rästitöitä tai luin.  

 

Kaiken liikenevän ajan siis elin, kuuntelin ja hengitin Samalta Viivalta-kirjaa ja etenkin Verkkovalmennusta. Väittäisin, että myös mieheni olisi saanut huippupisteet kokeesta. Luku-urakan katkaisi epilepsiakohtaus, jonka seurauksena olin pari päivää tiputuksessa ja sain käskyn hellittää ja pitää sairaslomaa. Huilasin pari päivää ja tiesin, että haaveet oli murskattu. Se oli siinä. Ei toivoakaan sisäänpääsystä.

 

Koepäivän aattona olin töissä vielä klo 21 kirjoittamassa pedagogista selvitystä aiemmin illalla pidetyn palaverin jälkeen. Väsytti ja oli kylmä. Seuraavana aamuna heräsin kuumeisena ja matkailin ensin aluesairaalalle tapaamaan kirurgia, joka ”joskus myöhemmin” leikkaisi rannekanavan hermopinteeni. Kokeeseen meinasi tulla kiire, mutta ehdin kuin ehdinkin. Koetilanteessa olin, johtuen ehkä siitä, että olin jo luopunut leikistä, yllättävän rauhallinen ja analyyttinen. Tiedostaen, että aineisto ei ollut tarpeeksi hyvin opiskeltu. Pohdin myös aineistoartikkelia. Mitä, jos se on todella vaikea? Mitä, jos se otetaan pois kesken kaiken? Tein suunnitelman ja pysyin siinä. Tuo kolmituntinen meni kokonaan täysin Vakava-kuplassa. Tunsin sittenkin osaavani, ehkä. 

 

Pisteet tulivat ja olin päässyt soveltuvuuskokeisiin, sekä Helsinkiin että Joensuuhun. Seuraavana päivänä saapui kirjekuori kirurgiselta poliklinikalta. Leikkaus olisi heti sovareiden jälkeen, jes! 

 

Käväisin Tampereella Elokkaan pääsykokeessa toteamassa, että neljä tuntia oli ihan liian lyhyt aika sen sisäistämiseen, pureksimiseen ja suoltamiseen paperille mahdollisimman pienellä käsialalla. 

 

Joensuun soveltuvuuskokeissa tapasin ihania tyyppejä ja meillä oli aivan superkiva päivä. Kuitenkin edellispäivän ja saman aamun kestänyt riita mieheni kanssa sekä kaikenkattavat logistiset ongelmat kotiinpaluussa häiritsivät keskittymistäni ja väsymys painoi enemmän kuin koskaan. En saanut sanottua mitään järkevää ryhmätilanteessa vaikka paasasin kyllä kuin Ruuneperi ja parihaastattelussa pälpätin liiankin kanssa, varsinkin silloin, kun ei ollut minun vuoroni puhua. No, tulipahan käytyä reissussa, matkailu avartaa aina! 

 

Joensuussa sain myös soiton, että joku oli perunut oman leikkauksensa ja minun leikkaukseni -siirtyisi – juuri niin, arvasit aivan oikein- Helsingin soveltuvuuskoepäivälle! Alkuperäinen aikani oli jo annettu pois ja tympeä ääni luurissa ilmoitti minulle, että jos tämä aika ei kelpaa, niin sitten on mentävä hakemaan uusi lähete, uudet tutkimukset ja uusi aika on noin puolen vuoden päässä, ehkä.  

 

Tuli lievästi paha mieli ja ensimmäinen, mitä keksin, oli soitto Helsingin hakuneuvojasedälle, joka oli ihanan empaattinen ja sanoi, että tulet vaan suoraan sieltä leikkauksesta, jos kykenet. Noh, onhan kyseessä toki päiväkirurginen leikkaus…. Päätin, että pakko on kyetä ja marssin pääsykoeaamuna sairaalalle hyvissä ajoin toivoen, että leikkaus alkaisi etuajassa. Päinvastoin. 

 

Haastatteluun oli mentävä isoalujaa suoraan leikkauksesta, joten minkään valtakunnan esilääkitys ei käynyt päinsä, joten ilmoitin seesteisimmällä äänelläni, että vakaumukseni kieltää kaikki lääkitykset ja varsinkin operaatiot siten, että en itse ole täysin hereillä, silun ja ruumiin voimissa. Myös puudutuksen kanssa toivoin heidän sniiduilevan, koska tosiaan vakaumusta pitää noudattaa. Tuollaisissa tilanteissa saa varmaan sanoa pari valkoista valhetta? Leikkauksenhan piti kestää viitisentoista minuuttia, mutta kappas, se kestikin varttitunnin sijaan paljon kauemmin, ja pari kertaa meinasin jo pyytää niitä rauhoittavia peläten koko ajan, että kirurgi leikkaa samalla unelmani säpäleiksi.

 

Onneksi mieheni oli mukana, joten päästivät minut lähtemään saman tien, kun käpälä oli paketoitu. Leikkaus suoritettiin siis Hyvinkäällä, noin tunteroisen päässä Siltavuorenpenkereeltä. Hakuneuvojan asettamaan takarajaaan oli vajaa puoli tuntia. 

 

Mies lähti autolla töihin ja minä hyppäsin taksiin rukoillen, että kuskilla olisi painava kaasujalka. Soitin epätoivoissani hakuneuvontaan, mutta sepä aukesi vasta puolilta päivin, johon oli vielä aikaa. Kuski oli onneksi henkinen rallikuski, sillä hän oli ihan liekeissä, kun kiritin häntä takapenkiltä. Viimein hakuneuvonta aukesi ja sama, eilinen, rauhoittava miesääni kertoi, etten nyt valitettavasti ehtinyt ryhmätilanteeseen, mutta kehotti tulemaan kuitenkin yksilöhaastatteluun. 

Pohdin mielessäni syytä tälle, sillä eikö kaiken järjen mukaan ryhmätilanteeseen osallistumattomuus ole soveltuvuuskokeen hylkäävä tekijä? Aikaa tämän kysymyksen tarkempaan analyysiin ei ollut, sillä pirssi kurvasi Siltavuorenpenkereelle ja juoksin lääkärintodistusta puristaen haastatteluun, josta olin jo reippaasti myöhässä. Yritin kasata itseni, niellä epäonnistumisen kyyneleet ja tsempata itseäni niiden muutaman sekunnin ajan, jotka kuluivat koputuksesta oven avaamiseen. Haastattelijat olivat asiallisia ja ystävällisiä, näytin heille paperia, johon oli merkitty leikkauksen loppumisaika. Tiesin, että en pääsisi sisään, en mitenkään. Minulta kysyttiin kolme kertaa, mitä teen, jos en nyt pääse sisään. Valehtelin itku kurkussa yrittäväni uudelleen, vaikka tiesin, että nämä olivat viimeiset soveltuvuuskokeeni ikinä.

 

Oli löydettävä uusi sydämen palo. Haparoida tyhjää, jälleen kerran. 

 

En aikaisempien vuosien tapaan odottanut iloisella jännityksellä tuloksia, ajattelin, että en viitsi edes mennä katsomaan, kun Opintopolku ivallisesti ilmoittaa minulle, että soveltuvuuskokeeni on hylätty. Juhannusta ennen istuin jälleen kerran sairaalan päivystyksen jonossa kipeän ja tulehtuneen leikkaushaavani kera, suunnilleen viidettä tuntia. Selailin Faceabookia ja kappas, valmennuskurssin tsemppiryhmässä oli tieto, että Joensuun luokanopetulokset olivat tulleet. Ajattelin aikani kuluksi käydä katsahtamassa, monesko varasija siellä tänä vuonna olisi. Ei ollut varasijaa vaan hyväksytty! Joensuun kanssaopiskelijat olivat ihania, olin toki iloinen opiskelupaikasta, mutta samalla pohdin, miten paljon mies joutuu tekemään ylitöitä ja miten muutkin kuviot järjestyisivät. Ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa.

 

 

Helsingin ja Tampereen hakukohteet olivat kuitenkin olleet korkeammalla ja kyllä pisteli, kun en voinut ottaa opiskelupaikkaa vastaan ja esim. alkaa hakea asuntoa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Helsinki julkaisi tulokset paria päivää ennen määräajan umpeutumista. Kävin toteamassa olevani 20. varasijalla, johon olin enemmän kuin tyytyväinen, sillä ryhmätilanteen missanneena, käsi helvetin kipeänä ihan outoja juttuja lähes maanisella tahdilla pälättäneenä en liene saavuttanut seesteistä olemusta, johon olisin toivonut pääseväni.

 

Seuraavana aamuna löysin itseni jälleen tsemppiryhmästä onnittelemasta muita ja yhdessä postauksessa pohdittiin varasijajonojen liikkumista. Koska Helsingin köksää ei oltu vielä mainittu, päätin kantaa korteni kekoon ja katsoa, onko jono liikkunut.  

 

Sydän pysähtyi, en muista kiljuinko vai mitä tapahtui. Nyt tiedän, miltä epätodellinen olo tuntuu. 

 

Hyväksytty. 

En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta yhden yön aikana olin siirtynyt varasijalta 20 sisäänpäässeeksi. En tietenkään uskonut tätä ennen kuin opintoneuvonnan virkailija valisti minua siitä, että Opintopolun vastauksiin on syytä uskoa.

By the way, jos suunnittelet VAKAVAn kautta yliopistoon hakemista, suosittelen erittäin lämpimästi Verkkovalmennus.comia, itse olen testannut myös livekurssin, mutta hävisi tälle 6-0 ja niinpä kesken livekurssin otin Verkkovalmennuksen, jonka avulla pääsin tuolloin soveltuvuuskokeeseen. Valmennuskurssi on todella laadukas ja tiimissä on rautaisia ammattilaisia, jotka tekevät ihan hulluna hommia. Kaiken lisäksi Verkkovalmennus on ihan törkeän halpa, myös verrattuna siihen, miten paljon enemmän vastinetta saat rahoillesi. Onko sinulla kokemusta valmennuskursseista tai monta kertaa hakemisesta?

Viimeisetkin pääsykoejännittäjät ovat saaneet noin viikko sitten oman tuomionsa; miten teille kävi? Onko muilla yhtä epätoivoisia tarinoita jaettavaksi?  Sattuuko tätä muuten lukemaan joku tuleva opiskelukaveri? Jos sattuu, niin olisi ystävällistä, jos ilmiantaisit itsesi! Onnea kaikille koulupaikan saaneille, tsemppiä varasijatuskailijoille ja suurimmat tsempit niille, jotka jäivät vaille opiskelupaikkaa, joskus elämä yllättää silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa!