niin haikeana
Luulin, että olen päässyt yli jo keskenmenoistani, onhan minulla jo 3 ihanaa lasta. Tänän kun luin Eerikan Bättre liv blogia aukesivat kaikki haavat taas uudestaan. Löysin palstan eilen ja luin siitä uusimman postauksen, tänään palasin siihen ja luin tän vuoden heinakuuhun asti kaikki postaukset. En pystynyt jatkamaan kun tiedän tulevan. Itkettää vaan, hänen puolesta ja omat menetykseni.
Eka keskenmeno ei koskettanut niin paljon, se tapahtui jo viikolla 7+ ja miehenikin oli jotenki hankala, eikä näyttänyt välittävän yhtään. Olihan minulla silloin ihana tyttäreni 2,5 vuotias.
Sitten, kun eron jälkeen tapasin ihanan miehen josta tuli sitten aviomieheni, ruvettiin odottaa vauvaa, se menikin kesken viikolla 12+. Silloin mielenterveyteni järkkyi. Jouduin lääkkellisestä tyhjennyksestä kuukauden päästä vielä kaavintaan. Sairausloma vaan jatkui. Se alkoi lokakuussa ja elettiin jo marraskuuta. Joulukuun alussa palasin töihin kauppaan, mutta törmäsin joka päivä raskaana oleviin asiakkaisiin, enkä pystynyt pidättää kyyneleitä. Sain työpaikka lääkäriltä lähetteen psykologille 3 käynti kertaan. Minä joka puhun sujuvasti suomea ja edelleenkin hyvin äidinkieltäni viroa, en osannut puhua enää kumpaakaan kieltä, sanat olivat hukassa. Pääni löi tyhjää, enkä muistanut mitään. Selvisin siitä jotenkin, kun työnantajan painostuksesta palasin töihin, mutta halusin itse vähentää työtuntejani. Kun aikasemmin tein 5 päivästä työviikkoa, sain sovittu 3 kuukaudeks 4 päivän viikot, sen jälkeen siirrytiin 5 päivään, mutta lyhyempiin päiviin. Onnekseni huomasin huhtikuussa olevani taas raskaani. Ehkä osittain aikasempaa pelätessä, mutta myös oikeasti voin koko raskauden ajan huonosti ja olin siitä puolet saikulla. Niinpä minulle syntyi ihana pikkupoika 2009 joulukuussa. Olihan siinäkin huolia, katso postaustani loppu hyvin, kaikki hyvin.
Lapsi rakkaana halusin kuitenkin vielä yhden lapsen. Odotus alkoi iloisesti 2011 alkuvuodesta. Enpä vaan uskonut olevani raskaana, tein kotona 3 testiä ja pyysin neuvolassakin tekemään testin. Pääsin aikaiseen ultraan jo viikolla 9. Pahin toteutui. Lääkäri sanoi, että alkio ei millään vastaa raskausviikkoja ja sain uuden ajan viikon päähän. Eihän siellä ollut enää mitään elämää. Taas tyhjennys ja masennuslääkkeet. Nyt sentään sain uuden lähetteen psykologille. Eihän siinäkään kestänyt kovin pitkään kun olin uudestaan raskaana. Pelko menettämisestä oli kumminkin suuri. En uskalatanut ostaa yhtään vauvatarviketta kun ihan loppuraskaudesta. Tän vuoden maaliskuussa syntyi maailman ihanin ja odotetuin vauva, kuka osoittautui pojaksi. Ei mitän väliä vaikka tyttöä olisin salaa toivonutkin.
Aika-ajoin mietin enkeli-vauvojani. Toisaalt, en voi katua viimeisia keskenmenojani, koska olen ollut uudestaan raskaana jo kun olisi ollut niiden laskettu aika, mutta menetyksiä ne ovat silti.
Nyt kun salaa toivon vielä yhtä lasta, vaikka täytänkin kohta 40, pelottaa uusi keskenmeno. Pitäisi osata olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä minulla on jo. Kaikki eivät saa yhtään bioloogista lastaan. Samoin pystyn jo kuulemaan kaikkien arvostelun: ” eikö jo olisi riirränyt, joko te taas odotate, eihän tässä iässä tehdä lapsia enää. En jaksaisi puolustella oma kantaa asiaan. Sen näkee mitä tulevaisuus tuo.