Kävin eilen aamulla lasten kanssa kaupungissa. Arturilla oli varattu aika verikokeisiin anemian takia ja fysioterapeutille, kun poika tykkää kävellä varpaillansa.

Kun olin vihdoin saanut muksut autoon ja lähdettiin ajaa kaupunkiin päin totesin, että ensin on kytävä fysioterapeutilla koska siihen oli ajan varaus. Alkuperäissuunnitelma oli käydä ensin labrassa. Olen huomannut,että aikataulunei eivät pidä enä lainkaan. En koskaan osa suunnittella lähtemiseen tarvittava aikaa. 

Fysioterapian kuntosalilla olin vain hermona, että poika ehtii hajottaa kaikki koneet ennen kuin lähdetään. Uudesta paikasta innostuneena hän käveli kuin balleriina täysin varpaillaan, kun kotona sentään osoi päkiäkin lattiaan. Kyllä hän esitteli sitten kuin hienosti kävellään koko jalallakin kun on aikaa.  Tuloksena vuoden seuranta jakso, kotona venyttelyä, karhukävelya ja hierontaa. Sitten labraan. Olin pojalle selittänyt, että kokeiten otto sattuu vähän, niin hän hoki koko ajan ”tattuu, tattuu”. Selittäessä uudestaan, että ei se paljon satu, niin poika innostui hokemaan ”ei tatu, ei tatu”. Johonka hoitaja totes ykskantaan kuul poika kyllä se sattuu. Siitä alkoi hillitön itkukohtaus johon ihana hoitaja tokasi ”älä huua poika”. Siis haloo, rauhoitellaanko noin 2 vuotiasta. Rauhoittaakseen hysteeristä itkukohtausta lupasin viedä muksun pillimehulle. Itku alkoi taas kun ruvettiin valkkaa laastaria, lopulta ei sitten laitettu sitä kumminkaan. Jostain syystä lapseni pelkäväät laastaria, ennemin annettais kaikki haavat olla ilman sitä. Pillimehun jälkeen siirrytiin kaupungille.

Auto parkkiin, Artur rattaisiin, Andres rintareppuun (tykkään kyllä enemmän kantoliinasta, mutta se oli liian lämmin) ja neiti muuten seurana, lähdettiin kävelemään kirjakauppaan, josta piti löytyä synttäri kutsukortti tarvikkeet.

Siita jatketiin ärrälle mista valitiin illaksi leffa. Matkaan lähti ”Jonny English- uudelleen syntynyt”. Oli muuten ihan kiva elokuva, sai laittaa aivot narikkaan ja nauraa hölmöyksille. Sitten oli kirjaston vuoro. Annu kun halus lainata kesälle kirjoja, kun kirjakaupasta ei löydynyt mitään mielenkiintoista. On siis neiti tullut äitiinsä. Minäkin tykkäsin kakarana kesäisin kyhnöttää kirjojen parissa sisällä, eikä ulkona . 

Sitten vielä torille jäätelölle ja pienemmät olikin ihan puhki jo, eli ruokakaupan kautta kotiin. Kotiin päästyään olin kyllä itsekin sen verran väsynyt, että iltapäivä meni lasten kanssa leikkiessä ja elokuvia katsellessa.

Lapsistakin se oli kiva päivä kun äiti maltoi olla koko päivän heidän kanssa rentona, eikä hermoillut tekemättömistä töistä ja siivouksesta.