Kuolema kolkuttaa jo ovella…
Siinä se tuijotti vastaan aamulla peilistä. Ensimmäinen ryppy. Vähän aikaa jaksoin toivoa sen olevan vain tyynynjälki, mutta kun epämääräinen kurtistuma vielä kahvimukin ja aamulenkin jälkeenkin istua tönötti sitkeästi silmäkulmassa, päädyin myöntämään asian. Eikä kyseessä ole mikään viehättävä iloisen ihmisen naururyppy, vaan ihan rehellinen opiskelu-työ-raha-rakkaus-stressin ja flunssaisten lasten kanssa valvottujen öiden aiheuttama kupru.
Kohtuutonta tässä on mielestäni se, että rasvaisesta ihosta nuorempana kärsineenä olen antanut itselleni uskotella, että rypyt olisi kohdallani pyyhkäisty kauas tulevaisuuteen. Vastahan tässä on yhdestä iho-ongelmasta päästy!
Tuhat kertaa pahempi juttu kuin olla vanha on olla nuori mutta vanhan näköinen! Olen niin poissa tolaltani etten edes ilkeä julkaista kuvaa pahalaisesta. Miten tästä pääsee yli?
