Tiiättekö sen fiiliksen kun on just saanun kännykällä Spotifyn auki ja löytänyt hyvän biisin, niin sitten ohjelma heittää ulos? Tai kun yrittää avata PowerPointtia ja tuntuu, että siinä menee ikuisuus? Tai kun Skype väittää, että ’väärä salasana’ varmaan kymmenennen kerran? Tai kun kone pimahtaa ja tuhannet kuvat katoaa taivaan tuuliin? Toivottavasti ainakin joku vastasi kyllä. 

Havahduin mun elektroniikkaturhautumiseen eilen kun tuntu, että puhelin toimi samperin hitaasti ja whatsapp ei antanut lähettää kaverille viestiä. Sitten mä pysähdyin hetkeksi ja tajusin, kuinka tyhmä mä oon. Ei edes niin pitkä aika sitten oli vielä niin, että Skypeä ei ollut olemassa ja kavereille ulkomailla soitettiin harvoin ja silloinkin usein vain juhlapäivinä, koska ulkomaanpuhelut oli niin kalliita. Ei ollut Spotify:ta, vaan kaikki oli kasetilla tai kuunneltiin radiota. Valokuvat kehitettiin ja samalla huomattiin, että ehkä kolme rullallista kuvia vanhoista egyptiläisistä patsaista British Museumissa on hieman liikaa. 

Ja mikä onnenpäivä olikaan, kun tietokone saapui meidänkin huusholliin. Ensin meni pienen kahvipaussin verran aikaa sen käynnistämiseen. Toinen paussi sisäänkirjautumiseen. Ja sitten käytettiin monta tuntia siihen, että kirjoittelin niitä näitä Wordiin tai piirtelin päättömästi Paintilla. Kun modeemin kautta myöhemmin pääsi maagiseen nettiin, toimi se erittäin hitaasti ja katkesi aina kun kotipuhelin soi. Mutta voi sitä onnen määrä ja kiireettömyyttä.

Se kiire puskee nykyään joka suunnasta ja vaikka muuten hidastaminen on ollut työnalla tässä kuussa, niin jotenkin elektroniikan kohdalla unohdan sen täysin. Tästedes tavoitteena on olla ärsyyntymättä (ainakaan niin paljoa) joka kerta kun tv:tä katsellessa kanavat vaihtuvat niin hitaasti tai iphone sulkee kaikki mun ohjelmat varoittamatta tai kun läppärillä kestää ikuisuus avata yksi pdf.

iv