Mä oon nyt 25 vuotias. Ja oon jo tovin haaveillut äitiydestä. Aina välillä tulee tosi iso kaipuu saada oma lapsi mutta samalla taas koko ajatus äitiydestä tuntuu liian suurelta vastuulta ja pelottaa.

Viekö vauva kaiken vapauden?

Mulla on myös paljon tulevaisuuden suunnitelmia (esim. syksyllä alkava koulu) joihin lapsi ei välttämättä sopisi ja mietin että haluaisin vielä ainakin muutaman vuoden olla ns vapaa; opiskella, matkustella, pitää hauskaa ja muuta sellaista. Tuntuu että lapsen myötä se vapaus jotenkin katoaisi. Ja tavallaan se ehkä katoaisikin, sillä olisinhan vastuussa pienestä ihmisestä enkä voisi samalla tavalla tulla ja mennä kuin nyt. Toisaalta se toisi mukanaan paljon uusia, ihania juttuja. Sellaista, jota en vielä osaa edes kuvitella.

Kerkeääkö enää myöhemmin?

Mietin myös, että nyt jos odotan niin voinko enää saadakaan lapsia sitten myöhemmin. Nainenhan on hedelmällisimmillään siinä 20-24 vuotiaana. Sen jälkeen se alkaa laskea. Toisaalta hedelmällisyys voi jatkua korkeanakin melkein 30 vuotiaaksi asti. (Lähde: https://www.vaestoliitto.fi/artikkelit/hedelmallisyys-laskee-jo-ennen-35-ikavuotta/ )

Onko siis kiirettä ajatella tätä asiaa vai ei? Pitäisikö kuunnella omaa biologista kelloa vai suunnata kohti opintoja ja uraa ja sen sellaista jättäen lapsentekopuuhat myöhemmäksi? Onko tähän edes mitään hyviä vastauksia?

Vauvanteko hommiin(ko?)

Pohdin myös, että tuleeko sellaista ”oikeaa” tai ”hyvää” hetkeä olemaankaan? Pitääkö vaan ruveta niihin lapsenteko puuhiin sen suurempia miettimättä ja luottaa et kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Että ei kannata odotella jotain oikeaa hetkeä, sillä ainahan voi halutessaan keksiä syitä miks ei just nyt ja toisaalta jos nyt ei tunnu vielä oikealta hetkeltä ja haluaa esim. opiskella ensin ja tehdä duunia muutaman vuoden tai muuta vastaavaa niin eihän elämässä ikinä tiedä mitä eteen tulee ja harvemmin elämä noudattaa meidän sille laatimia suunnitelmia. Et katuisinko sit myöhemmin jos nyt päätän lykätä asiaa? Onko itsekästä edes kysyä että nyt vai myöhemmin koska eihän se ole mikään itsestäänselvyys. Että sen ajankohdan voisi vain vapaasti valita. Kyse kun ei ole mistään talon ostamisesta.

Arka aihe

Nää on oikeesti hankalia kysymyksiä ja myös tosi arka aihe. Mietin ensin etten edes ota asiaa puheeksi blogissa, mutta jotenkin haluaisin kuulla muidenkin ajatuksia aiheeseen liittyen. Ja koen myös että haluun tuoda tämmöisiäkin aiheita esille ja herättää keskustelua. Ehkä joku muu miettii näitä myös.

Tänään oon taas tirauttanut muutaman kyyneleen tätä lapsi asiaa pohtiessani.

Pohdin että tunteeko sen jotenkin sitten kun on valmis vanhemmaksi? Vai kasvaako siihen rooliin sit ajan myötä?

Tuttujen ikävät kommentit

Tutut ihmiset, joiden kanssa asiasta puhuu ovat sitä mieltä et kyllä sitä sit ehtii ja ensin pitää opiskella mahollisimman paljon, tehä töitä ja nähä elämää ja maailmaa. Et sit lapsen myötä kaikki sellanen jää ja elämä on enää vaa paskavaipan vaihtoa ja yöheräämisiä. Uhmaikää ja teiniangstia. Oma elämä oli sit siinä ja kaikki menee lapsen ehdoilla. Piste. Ja varmasti meneekin lapsen ehdoilla. En mä sitä epäile.

Mut silti mun mielestä tuo on tosi negatiivinen ja rajoittunut näkökulma. Eihän oo vaan yhtä oikeaa tapaa tehä asioita ja se mikä toimii toisella eikä ehkä itselle ole se oikea vaihtoehto. Kyllähän monet saa lapsen tosi nuorenakin ja silti myöhemmin opiskelevat ja tekevät uraa ja matkustavat. Onhan se totta ettei elämä ilman lasta ole sama kuin lapsen kanssa mut harmittaa se näkökulma mikä monella, ainaskin vanhemmalla ihmisellä tuntuu olevan, että se olis jotenkin kurjempaa ja ikävempää kuin lapsettomana. Kuten sanottu; pelkkää paskavaippaa ja yöheräilyä. 😀

Mieli muuttuu

Tuntuu hassulta, kun nuorempana mä aina kuulutin kovaan ääneen, että minähän en sitten lapsia halua ja sillon tuntui että kaikki jotenkin oikeen tuputtivat sitä ajatusta, et lapsia pitää tehdä ja kyllä sä niitä sit myöhemmin haluat. Sillon se ärsytti. Nyt ärsyttää se, että kun sit olis se tilanne kun niitä lapsia haluais niin hyvien neuvojen ja kannustamisen sijasta aletaankin toppuuttelemaan ja neuvomaan ettei vielä kannata. Koska sehän nyt olis ihan maailmanloppu se! 😀

Mikään ei ole ikinä muille hyvä ja aina löytynee jos jonkinlaista mielipidettä asiaan kuin asiaan.

Herääkö jotain ajatuksia? Saa kertoa kommenteissa tai tulla vaikka instagramin puolella laittamaan yksityisviestiä sillä mä en ihan totta tiedä mitä pitäisi tehdä/ajatella. 😀

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa.

Kuullaan ens postauksessa.

moi❤️

Haudatut haaveet

Tiiättekö sen tunteen kun elämässä jää asioita tekemättä, tavotteita saavuttamatta ja haaveet pölyttyy romukopassa ihan vaan koska omat ajatukset seisoo sen edistyksen ja menestyksen tiellä? Veikkaan et aika monille tuttu juttu. Ja tekosyitä löytyy kyl aina et miks ei. Siinä meiän oma mieli on ihan super hyvä.

Jätä selitykset ja aloita

Ainakin itse perustelen saavuttamattomaksi jääneitä asioita sillä et ”Aika ei vaan ollu oikee” tai ”Mun pitää vielä opetella enemmän” ja pälpäti pälpäti… Mut tiettekö kun ei se aika oo koskaan täysin oikee eikä varmaan ikinä oo täysin valmis tekemään jotain asiaa x. Pitää vaan alottaa ja luottaa et matkan varrella sitä kyl sit oppii. Ja mokat, ne kuuluu asiaan.

Täydellisyyden harha ja mokien pelko

Itse liian monesti oon ajatellut et mun pitäis olla jotenkin täydellinen siinä asiassa mitä sit alankin tekemään ennen kuin oon ees alottanut. Oon pelännyt mokaamista niin paljon, et surullista kyllä, niiden mokien ja epätäydellisyyden pelossa oon mieluummin pysytellyt mukavuus alueellani ja tyytynyt asioihin koska muutos ja epäonnistumisen mahdollisuus on vaan pelottanut liikaa. Nyt kun kirjotan tän tajuan, et miten hölmöltä tuo edes kuulostaa kun sanon, että oon halunnut olla täydellinen asioissa ennen kuin edes ryhdyn niihin. Koska missään nimessä en halua mokata. Mut oikeesti, täydellisyys on illuusio ja yks isoimmista mokista on asioiden tekemättä jättäminen niiden mokien pelossa. Asenne, joka ei todellakaan vie kohti menestystä ja unelmia.

Takaisin tuttuun ja turvalliseen, eikös?

Viime aikoina oon tutkaillut mun omaa mieltä ja huomannut et mulla on ihan kauhea määrä rajoittavia ajatuksia ja uskomuksia, joiden takia on moni asia jäänyt tekemättä. Tai oon alottanut mutta epäuskon iskiessä oon lyönyt hanskat tiskiin ja mieli on sanonut, että ei kiitos, takas tuttuun ja turvalliseen. Ja se vasta onkin omiaan vahvistamaan uskomusta etten mä hitto vie vaan osaa. Antaa olla.

Ajatukset ei vielä kerro mitään

Ei, ei ja vielä kerran ei! Sillä että ajattelen tietyllä tavalla tai mulla on jotain uskomuksia omaan pystyvyyteeni liittyen ei oo hitustakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Tai onhan ne muodostuneet mulle todellisuudeksi koska oon antanut niiden ohjata elämääni mut mitään absoluuttisia tosiasioita ne ei ole.

Läsnäoloa ja mielen konmaritusta

No miten niistä sitten muka pääsee eroon? Loppujen lopuksi aika helposti mut ei suinkaan yhdessä yössä. Pitää alkaa tunnistamaan omia mielensisältöjään ja tietoisesti karsimaan sieltä pois sellaista sälää joka ei vie millään tavalla eteenpäin. Otetaan nyt vaikka hyvänä esimerkkinä tuo täydellisyyden tavoittelu ja mokien pelko. On vaan alettava kyseenalaistamaan näitä juttuja ja korvaamaan niitä uusilla, toimivammilla ajatuksilla. Tää tietysti vaatii läsnäoloa, sillä meillä taitaa päivässä olla noin 60 000-80 000 ajatusta, joten vaatii jonkinlaista tietoista läsnäoloa et sieltä oppii bongaamaan ne alaspäin painavat ja raskaat ajatukset eikä vaan autopilotilla lähde mukaan niihin niinkuin me yleensä tehdään. Siinä on nimittäin se vika, et ajan saatossa ne vahvistuu ja alitajuisesti me aletaan kiinnittää huomiota niihin juttuihin jotka vahvistaa meiän uskomuksia. Ja tällä tavalla me vaan kierrätetään vuodesta toiseen samankaltaisia kokemuksia ja pysytellään samoissa kaavoissa. Oli ne toimivia tai ei.

Fake it until you make it

Kuulostaa naurettavan yksinkertaiselta ja ehkä älyttömältäkin kun kerron, et jos sä haluut olla jonkin tietynlainen ja tehä jotain asiaa niin on vaan alotettava. Tässä ja nyt. Tee sitä asiaa mitä haluut tehdä. Ala olemaan se millanen haluat olla. Ajan kanssa siitä tullee uusi normaali, jota ei tarvitse liiemmin yrittää mut siihen asti ”Fake it until you make it”Tai jos et vielä voi niin tee sitä mikä vie sua kohti sitä mitä haluat olla ja tehdä. Kun se on ihan oikeesti tosi paljon vaan itsestä kiinni.

Ei sitkun vaan just nyt

Ihan turha syytellä omasta tilanteestaan muita ja etsiä vikoja olosuhteista. Se jos mikä on ohituskaista pahaan mieleen. Jos haluat alkaa mennä eteenpäin niin nyt olis tosi hyvä hetki. Anna itselles lupa. Koska jos ei nyt niin millon? Sit kun asiat sun ulkopuolella muuttuu? Sitkun sitä ja sitkun tätä… Mutta kun elämä ei ole sitkun vaan just nyt. Aina vaan nyt.

Mikä se oli? Aah, ajatuksethan ne sielä vaan

Tän blogin aloittamista oon monista erilaisista syistä lykännyt vaikka kuinka kauan. Mieli pälpättää hädissään et ”ehkä sä et osaa, mitä jos kukaan ei lue?, Onko sulla ees mitään sanottavaa? Eihän sulla oo sitä mitä niillä muilla jotka menestyy koska sähän oot sitä ja tätä ja tota joten älä ees yritä!” Mut haluunko mä samaistua näihin? Haluunko mä identifioida itseni vaikka jonkun aiemmin pieleen menneen yrityksen perusteella ja ajatella et mä nyt vaan oon tämmönen enkä paremmin osaa. No en todellakaan halua.

Vaihtamalla paranee

Vain me itse voidaan antaa itsellemme lupa jättää vanha ja toimimaton ja ottaa tilalle uutta ja toimivaa. Ethän sä aja rikkinäisellä autollakaan vaan tottakai sä joko korjaat sen tai ostat uuden.

Jes, selvisit tänne asti

Teksti on jo hirmu pitkä mutta en tiedä voiko tätä ees sanoa lyhyesti ja uskokaa pois, mulla riittäis tästä sanottavaa vaikka kokonaisen kirjan verran, joten nyt kiitän sua että oot jaksanut lukea tänne asti ja mahtavaa jos sait tästä jotain ajateltavaa❤️

Lainaan tähän lopuksi vielä Dr. Joe Dizpenzaa:

We’re all works in progress. When we wake up each day we get anorhet chance at life; a chance to ask ourselves: Who do I want to be- and who do I not want to be today?