Halusimme Marion kanssa lähteä lomalle.

Suuri suunnitelmamme oli matkustaa villisti Kroatiaan tai Montenegroon ja seikkailla siellä viikko. Sopivia ja käteviä lentoja ja lauttoja ei kuitenkaan millään löytynyt ja lopulta meidän oli tyydyttävä kakkosvaihtoehtoomme, Korsikaan.

Suustani saattoi päästä jotain vastaavaa kuin ”äh, ihan liian lähellä. Olisin halunnut seikkailla. Saaret on jo nähty.”

Joka tapauksessa laivaliput hankittiin, luksus-motorino vuokrattiin ja teltta ostettiin.Valmistelimme matkaa päiväkausia pakaten partiolaishenkisesti kaikki tavaramme minipurkkeihin ja pusseihin. Perjantai-iltana ahdoimme luovasti motorinon täyteen tavaraa erilaisilla köysiviritelmillä ja huristimme Genovan satamaan, jossa hauska napolilainen laivamies otti meidät vastaan. Nukahtaessani laivan penkille vaatekasa tyynynäni, en tiennyt, että elämäni upein lomareissu oli juuri alkanut.

Olimme päättäneet keskittyä vain Korsikan helmiin ja siksi huristimme heti Bastiaan saavuttuamme suoraan etelän valkoisille hiekkarannoille. Joku oli tosin unohtanut varoittaa meitä etelän tuulesta, joka nosti rannan hiekan silmiini ja meinasi siepata herkullisen eväspaninoni mukanaan. Korsikalaisten temperamentista meitä puolestaan oli varoitettu. ”Älä suututa niitä.” ”Älä puhu siellä Ranskasta äläkä vertaa saarta mihinkään.” Silti kolmiöisen leirintäpaikkamme tomera tiukkismamma oli meille yllätys. Ehkä se oli reppana telttamme tai yrityksemme puhua ranskaa (vaikka kaikki korsikalaiset osaavat italiaa) – joka tapauksessa mamma kohteli meitä kauniisti toisin kuin monia muita leiripaikan asiakkaita.  Tukikohtamme oli Porto Vecchion ja Bonifacion välissä ja riideltyämme lauantaina väsymyksemme pois, aloitimme kaksipäiväisen tutkimusretken lähialueiden henkeäsalpaaville rannoille ja saarille.

Lempikaupunkimme Bonifacion satamasta astuimme valkoiselle risteilijäpaatille, joka kiidätti meidät Lavezzi-nimiselle saarelle suurissa aalloissa. Suolainen vesisuihku kasteli monta huono-onnista matkustajaa ja sateenkaari seurasi meitä paatin takana saarelle saakka. Saari on uskomattoman kaunis ja karu. Siellä ei ole mitään muuta kuin luontoa ja useita huikeita rantoja. Onneksi en lähde minnekään ilman riittäviä eväitä ja neljän tunnin saarikierros sujui ilman pyörtymisiä tai muita tuttuja ongelmia. Meinasin tosin aluksi tukehtua meriveteen ennen kuin opin käyttämään putkea, jonka avulla voi hengittää veden alla. Kikatin turkoosissa vedessä kuin pikkulapsi, kun pääsin tutkimaan maskin ja putken avulla vedenpinnan alla olevaa maisemaa. Pikkukaloja näkyi ympärilläni paljon – viimevuotista vihollistani MEDUUSAA ei yhtäkään. Eräällä rantahietikolla oli sen sijaan kymmenisen kuollutta, meren sinne kuljettamaa meduusaa. Ilkuin pitkään näille kaatuneille vihollisilleni, jonka kohtalo kosti tuomalla polulla eteeni mustan käärmeen. Luulin myös nähneeni meressä meduusan enkä uskaltanut enää sen jälkeen siellä uida. Risteilyseikkailusta selviydyttyämme, haahuillessamme Porto Vecchion iltakujilla, kuulin erään pariskunnan puhuvan suomea. Jotakin hyvin perisuomalaista pöyrähti sisälläni – pysyin tietysti vaiti enkä paljastanut henkilöllisyyttäni.

Nähtyämme tarpeeksi etelän rantoja ja tuulta, päätimme vaihtaa maisemaa ajamalla kohti pohjoista Aleriaan saakka, josta Corten ja vuoristojen kautta pääsee sympaattiseen satamakaupunkiin Portoon. Tiesimme matkan kestävän seitsemisen tuntia ja siksi ”matkaan ei sitten todellakaan lähdetä iltapäivällä, vaan heti aamusta”. Kuitenkin erään ranta-melkeintyhjäbensatankki -episodin jälkeen saavuimme Corteen pari tuntia myöhässä ja vuorille nouseminen alkoi vasta kuudelta illalla. Pieni pelko vatsassa ja kaikki mahdolliset vaatteet niskassa lähdimme nousemaan kiemurtelevia teitä ylös viileille vuorille, joiden rinteellä kasvillisuus muistutti ihanaa tuttua suomalaista luontoa. Matkanteko oli hidasta kiemurtelevien teiden sekä niiden keskellä ajoittain möllöttävien lehmien, sikojen ja vuohien johdosta.

Monen tunnin istumisesta kipeät pakarat ja julmasti muriseva maha unohtuivat, kun laskeuduimme auringonlaskun kultaamaan paratiisiin pilvien läpi elämäni kauneinta tietä pitkin mutkitellen. ”Mario, tältä näyttää paratiisi.” Laskeuduimme Portoon juuri pimeän hiipiessä kylään ja siksi hemmottelimme itseämme yöllä hotellissa, jonka terassilta avautui näkymä valaistulle uima-altaalle. Puhtaista lakanoista ja siististä suihkusta kiitollisina lähdimme metsästämään iltaruoaksi paikalle tyypillistä annosta – sinisipukoita ja ranskalaisia, koska emme tienneet, että annosta meille suositellut ystävä oli erehtynyt kaupungista. Emme siis löytäneet tätä erikoisannosta, mutta joka tapauksessa söimme hyvin.

Napattuamme joka-aamuiset café au laitit ja brioche au chocolatit kahvilassa, kokosimme telttamme upealla leirintäalueella, jonka yksi työntekijä vei meidät myöhemmin pulahtamaan lähellä olevaan salaiseen luonnon uima-altaaseen. Vesi oli raikkaan viileää ja peilikirkasta. Emme olisi ikinä löytäneet paikkaa ilman tätä kultaista poikaa.

Muutaman päivän takainen paattiretki saarelle oli harjoittelua iltapäivän nelituntiselle hard core -risteilylle, jolle suuntasimme seikkailunhaluisina. Grillasin kevään aikana kasvanutta pastapötsiäni auringonpaahteessa kurkkien samalla paatin laidan yli mereen, jonka säihkivän pinnan alla polski kauniita sinisiä kaloja. Sinisiä. Näimme korkeita lommoisia kallioseinämiä, joihin on joskus ammuttu kanuunoja. Viivyimme pitkään uskomattoman kauniin luonnonsuojelualueen Réserve naturelle de Scandola ympäristössä, jonka punaiset kalliot ja säihkyvä vesi saivat minut haukkomaan henkeäni. Retken loppuvaiheessa paatti junnasi hetken epäilyttävästi paikallaan ja mietin jo kauhuissani, kuinka pitkä matka olisi uida onnettomuuspaikalta rantaan, kunnes paatti sujahtikin äkkiä kallion sisässä olevaan luolaan! Retken huipensi paussi kauniilla rannalla, jossa köllötteli myös yksi tyytyväinen lehmä.

Ennen lähtöä ihanasta Portosta eteenpäin livahdimme aamuvarhaisella pienelle rannalle, jonne vievä tie oli vaarallisen jyrkkä ja vailla mitään suojaa. Onneksi Mario ei ole hurjasteleva kuski ja minä heiluva kyytiläinen. Elämäni upein ranta oli sympaattinen ja hiljainen, vesi turkoosia, kalat polskivat ympärilläni ja merisiilit rellottivat meressä kalliota vasten. Kun keskipäivällä lähdimme Portosta, edes huikeat maisemat eivät saaneet haikeaa tunnelmaa tiehensä. Suuntasimme muutaman perusrannan kautta hienostuneeseen Calviin, jossa säästimme rahaa nukkumalla karsealla leirintäalueella ja jossa törsäsimme rahaa uuteen mekkooni ja satamabaarin kalliisiin jäätelöcocktaileihin. Calvista jatkoimme liian turistiseen L’Île-Rousseen, josta karkasimme nopeasti rantojen kautta ihanaan pikkukylään Saint Florentiin, jossa vietimme matkan viimeisen yön ja jossa näin matkan ainoan japanilaisen pariskunnan. Viimeisen illan kunniaksi nukuimme hotellissa ja söimme ravintolassa pitkän kaavan kautta aloittaen paikallisella alkujuomalla, Cap Corsella, maistellen taas Korsikan kuuluisia leikkeleitä ja tuorejuustoa, joka on todella monen eri ruokalajin raaka-aine – tällä kertaa pastan ”kastikkeena” tuoreen mintun kera. Korsikalaiset mirtot mahassa hoipertelimme sänkyyn ja aikaisin seuraavana aamuna olimme jo Bastiassa laivan kannella katselemassa tippa linssissä paratiisia, jonka olimme juuri aikeissa jättää taaksemme.

Jos voit valita yhden matkan, valitse Korsika.