Tyttö, joka asuu Joulupukin naapurissa

Torstaina 30.1.2014 herään puhelimen ääneen. Tuntematon numero. Paniikki.

• ”Onko R… P… puhelimessa?”
• ”Ööö joo.”
• ”Blaa blaa blaa töihin heti blaa blaa…
• ”Anteeksi hetkinen…siis tänään?”
• ”Eikö neiti pääse tulemaan?”

Mitäpä sitä muuta vastaamaan kuin ”TOTTAKAI” ja äkkiä peiton alta pois. Onneksi Seure on opettanut sen, että joskus työkeikka tulee lyhyellä varoitusajalla ja joskus joutuu töihin alueelle, jota ei entuudestaan tunne. Ongelmia voi kuitenkin syntyä, jos unohtaa kysyä päiväkodin nimen ja jos puhelimessa kuultua päiväkodin osoitetta ei ole olemassa. Onneksi viisas Google osaa ehdottaa via senestraton tilalle via ginestratoa.

Puolitoista tuntia puhelinsoiton jälkeen saavun kunnallisen alakoulun/päiväkodin ulko-ovelle. Sataa kaatamalla ja sisällä on hiljaista. Myöhemmin saan kuulla, että moni lapsi on jäänyt kotiin, koska sataa. Minulla on käynyt huipputuuri, sillä olen lähettänyt päiväkotiin sähköpostiviestin edellisenä päivänä ja tänään yksi opettajista on sairaana. Kyse on siis yhden päivän keikasta, josta olen enemmän kuin iloinen.

Kansliasta minut ohjataan supersympaattisen päiväkodin työntekijän luokse, joka täysin hurmioituu ”ihmeellisestä rakkaustarinastani” eli siitä, miksi olen Genovassa ja hän ei voi olla kertomatta sitä ensi töikseen jokaiselle tapaamallemme kollegalle. Lapsille minut esitellään toisin: ”Lapset kuulkaa! Meillä on tänään täällä opettaja, joka asuu joulupukin naapurissa!” Bingo, tämä päivä voi mennä vain hyvin.

Minulle osoitetaan luokkani ovi ja lapset, jotka tulisi ottaa sinne mukaan. Tunnustan heti alkuun, etten tiedä mitään italialaisista päiväkotikäytännöistä, sillä tämä on ensimmäinen työpäiväni Italiassa. Minulle kerrotaan jotain päiväkodin käytäntöjä ja aikatauluja minkä jälkeen vien lapset luokkaani. Oi kiitos sade, ilman sinua minulla olisi kaitsittavana seitsemän lapsen sijasta 28 lasta. Yksin.

Kun saan lapset omaan luokkaani, yritän ensi töikseni selittää, etten ole italialainen enkä italiankielinen. En siis tunne kaikkia sanoja tai aina ymmärrä kaikkea. Mutta yritetään. No, seuraava leikki onkin se, että lapset ryntäävät tuomaan eteeni eri esineitä ”tämä on linna, LINNA”. Varatoimistani huolimatta en säästy päivän aikana kieliongelmilta. Ehkä huvittavin moka on se, kun lohdutettuani erään tytön ikävää vartin, tajuan, että ”pappa” tarkoittaakin ruokaa eikä isää. Tyttö varmaan pitää minua ihan idioottina, kun itkiessään nälkää saa vastaukseksi nallen kainaloon. Tai sitten se, kun ruokalassa eräs poika tulee kertomaan minulle, että ”Daniel teki sajfasifbai ja myös minä tein sfhsaifvah”. Hmm, ei kai siihen voi vastata kuin ”ööö…olkaa nätisti, älkää tehkö sitä enää”…

Ruokailu on melko mielenkiintoinen tapahtuma. Lapset oppivat pienestä saakka syömään primo piatton ja secondo piatton sekä leipää ja hedelmiä. Kaikki kollegat ruokapöydässä ovat älyttömän mukavia minulle, hymyilevät ja kyselevät paljon. Meriitikseni voin mainita, että kielitaitoni on sen verran kehittynyt, että huomaan seuraavani keskustelua ilman stressiä. En tipu keskustelusta ja jos minulta äkkiä kysytään jotain, olen heti aika kartalla. Ruokalassa on kuitenkin niin kova meteli, että voin pahoin. Eniten ääntä lähtee opettajista, jotka huutavat lapsille kurkku suorana kaukaisiin pöytiin. Periaatteena ilmeisesti on, että opettaja ei liikauta persustaan tuolista ruokailun aikana. Vajaa puolituntisen ruokailun aikana yhdelle erityistä tukea tarvitsevalle lapselle huudetaan ainakin 7 kertaa. ”Istu! Katso tätä naamaa, näytänkö iloiselta? Haluatko, että suutun? Käyttäydy!” ikään kuin huutaminen olisi ainoa tapa saada hänet rauhoittumaan. Hieman eroaa heidän ja meikäläisen kasvatusnäkemykset… Kaikki opettajat ovat kuitenkin aurinkoisia ja kohteliaita minua kohtaan.

Iltapäivällä minua pyydetään opettamaan englantia 5-vuotiaille: kerron heille englanniksi kehonosio, joita yrittävät painaa mieleensä. Viiden tunnin kuluttua töiden aloittamisesta, lähden kotiin. Käytävällä korviini kantautuu pojan ääni, joka kertoo isälleen ”opesta, joka on joulupukin naapuri”.

 

11. -12.2.2014 Parin viikon kuluttua saan kahden päivän työkeikan samaiseen päiväkotiin, mutta eri ryhmään. Kokemus ei ole yhtä positiivinen, sillä italialainen päiväkotikulttuuri ei enää tunnu eksoottiselta. Monet asiat ärsyttävät minua, kuten se, että lapset pesevät kädet VAIN ennen ruokailua, eivät esimerkiksi vessassa käynnin jälkeen. Päivän aikana mieltäni piristää lähinnä se, kun kuulen jonkun sanovan yllättäen lähelläni ”fingers” tai ”lips”. Muuten päivät ovat kaoottisia ja meluisia ja minusta tuntuu, etten saa mitään otetta lapsiin, jotka ovat tottuneet rauhoittumaan vain aikuisen huudosta. Säälin heitä (ja suuresti myös itseäni) ettemme pääse ulos juoksemaan ja purkamaan energiaa. Olen aivan loppu viisituntisen työpäivän jälkeen, mutta onneksi piristyn illan jumppatunneista ja tiedosta siitä, että pääsen seuraavana päivänä Roomaan.

Roomasta ja eräästä toisesta reissusta kerron ensi kerralla!  Eipä siis muuta kuin ihanaa viikonloppua ja onnea isälle, jolla on huomenna syntymäpäivä!