Katastrofin keskellä
Tarkoitus oli kirjoittaa blogia heinäkuun lopussa ennen elokuista Suomen matkaa. Tai ainakin heti matkan jälkeen. Tai ainakin uuteen asuntoon kotiuduttuani. Tai ainakin uuden työn aloittamisen jälkeen. Kirjoittamista oli helppo siirtää aina hieman eteenpäin, kunnes…
..eilen sattui jotain, mistä ei voi olla kirjoittamatta heti.
Lähes taukoamaton sade alkoi tiistaina. Voimakkaat sadekuurot olivat jatkuvia. Kun tiistaina juoksin töiden ja kokouksen välissä lähikioskille ostamaan ruokaa, kenkäni ja sukkani olivat täysin läpimärät, housut polviin asti kastuneet. ”En ole ikinä nähnyt tällaista sadetta. Suomessa voi sataa tällä tavalla kuuroluonteisesti – ei tunnista toiseen.” Keskiviikkona ja torstaina sade alkoi huvittaa – onhan tämän jossain vaiheessa loputtava. Rankkasateen kovaan ääneen jotenkin tottui ja jossain vaiheessa se muuttui tutuksi taustameluksi. Sitä vastoin lyhyet tihkusadetauot hätkähdyttivät hiljaisuudellaan.
Kovista sateista kyllä tiedotettiin sääennusteissa. Mutta genovalaiset ovat raivoissaan siitä, ettei torstain ja perjantain välisen yön sääriskeistä varoitettu etukäteen millään tavalla. Siis siitä, että yöllä puhkeaisi katastrofi – pahempi kuin vuoden 2011 tulva. Itsekin heräsin perjantaina aamulla valmiina lähtemään koululle töihin. Marion sisko oli kuitenkin laittanut ihmeellisen tekstiviestin klo02 yöllä: ”Genovan joki on tulvinut yli. Kaikki koulut on kiinni. Brignolen juna-asema on veden ja mudan peitossa. Yksi ihminen jo kuollut. Pysykää sisällä. Älkää missään nimessä antako teidän (suomalaisen) kaverin lähteä yksin ulos juna-asemalle.”
Aluksi uutinen vaikutti huonolta vitsiltä. Mutta television uutiskuvat vahvistivat asian – asuntomme alla oleva joki, joka on normaalisti käsittämättön säälittävä kuiva ruppana, oli tosiaan täyttynyt yön aikana vedestä ja vesi oli lähtenyt tulvimaan pitkin Genovan katuja rikkoen näyteikkunoiden laseja, kuljettaen autoja mukanaan ja levittäen valtavia mutakerroksia kaduille laajalle alueelle. Asuntomme on aivan katastrofialueella, kuitenkin onnekkaasti niin korkealla, että kaikki lähikatumme olivat kunnossa. Aluksi tunsin pientä riemua yllättävästä vapaapäivästä. Kuvittelin jo viettäväni päivän loikoilemalla korkkaamattomassa kylpyammeessamme ja paistamalla tuoretta focacciaa, kunnes tajusimme kylässä olevan suomalaisen ystäväni kanssa erään asian. Hänen täytyisi lentää Milanosta Helsinkiin klo19 samana iltana.
Salamat välkkyivät ja ukkonen jyrisi, kun yritin puolentoista tunnin verran tilata ystävälleni taksia, joka veisi hänet Genovan keskustan toiselle juna-asemalle – olihan lähiasemamme veden ja mudan vallassa ja siksi suljettu. Taksia ei saatu, joten lähdimme raahautumaan kohti lähintä bussipysäkkiä. Odotettuamme bussia vuotavien sateenvarjojen alla yli 20 minuuttia, kuulimme, että kyseinen bussi ei kulje. Onnistuimme onneksi löytämään erikoisreittiä ajavan bussilinjan, joka vei meidät vihdoin asemalle. Asemalle, jossa kuulimme, että kaikki Genova-Milano -junat on peruttu. Busseja olisi voinut mennä kysymään eräältä piazzalta, joka oli juuri pahimmalla tulva-alueella. Ei kiitos. Kello 13 haahuilimme yhä asemalla yrittäen googlettaa tietoa siitä, olisiko ystävälläni mitään mahdollisuutta ehtiä lennolle. Silloin törmäsimme sattumalta erääseen Marion ystävään, joka lupasi säätä uhmaten ja suljettuja autoteitä kiertäen heittää ystäväni isänsä autolla Milanoon.
Ystäväni ehti kuin ehtikin lennolle, joten meidän seikkailumme päättyi hyvin. Sitä vastoin monen genovalaisen seikkailu on vasta alussa, kun nyt aletaan tutkia katastrofin aiheuttamia tuhoja. Paikalliset asukkaat ovat todella raivoissaan siitä, ettei Genovassa panosteta luonnonkatastrofien ennaltaehkäisyyn vaan jälleen vain kauhistellaan jälkikäteen tapahtunutta. Ja ainakin viimeöisen maailmanlopun kuuloisen ukkos- ja salamashown jälkeen voisin sanoa, ettei tämä ole vielä ohi.
