Helmikuun alussa kuvailin tarkasti elämääni täällä Genovassa. Kotona on yhä aika lailla sama meininki ja kodin ulkopuolella eksyilen yhä silloin tällöin, joskin muilla elämän saroilla asiat ovat hieman muuttuneet.
KAVERIT
Olemme järjestäneet lukuisia illallisia ja syöminkejä Marion ystävien kanssa ja voin jo todella kutsua osaa heistä kavereikseni. Erään lauantain vietimme läheisessä pikkukylässä juhlien erästä päivänsankaria ja grillaten keskipäivästä iltakahdeksaan. Toisena päivänä kävimme porukalla patikoimassa. Kolmantena keilaamassa. Eilen järjestimme minulle epäviralliset läksiäiset – kokoonnuimme siis isolla porukalla aperitivolle läheiselle piazzalle ja tuntui ihanalta, kun niin moni tuli minua moikkaamaan. Maaliskuun huippujuttu oli myös suomalaisen rakkaan ystäväni vierailu luonamme. Oli ihanaa päästä puhumaan suomea ja nauttimaan kaupungista yhdessä. Kiitos!
Kuten helmikuussa suunnittelin, hankin itselleni esn-kortin (joka on lähinnä tarkoitettu Erasmus-opiskelijoille) ja tämän avulla soluttauduin erinäisiin Erasmus-tapahtumiin. Alun taktiikkani osoittautui kuitenkin huonoksi, sillä uusia ystäviä on hankala hankkia täydessä yökerhossa, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan. Virheistä oppineena vaihdoin sotasuunnitelmaa ja ilmoittauduin Erasmus-järjestön organisoimalle Genovan kaupunkikierrokselle, kahdelle teatteriretkelle ja viikonloppuretkelle Toscanaan.
Tapaamani vaihto-oppilaat ovat oikein mukavia tyyppejä, joskin välillä tunnen itseni vanhaksi. Toscanassa sisäinen mummoni meinasi alkaa valittaa bussissa, jossa halusin nukkua ja jossa erinäiset henkilöt bussin etupäässä huusivat mikkiin ”sex on the bus!” ja pakottivat jonkun kultakurkun laulamaan mikkiin kaataen samalla hänen suuhunsa viiniä. I’m too old for this shit, sanoisi joku. Ehkä se on niin, että Erasmuksen voi kokea vain kerran. En ole enää Erasmus, joka harjoittelee lausumaan kahvien nimiä, ihmettelee italialaisten tapaa puhua käsillä tai joutuu tilaamaan ruokansa englanniksi. Itse asiassa mennessämme Marion kanssa ilmoittautumaan Erasmus-retkelle (jonne Mario ei lopulta lähtenyt, koska oli sairas), italialainen poika, jolle maksoimme retken, luuli minua paikalliseksi.
SÄÄ
Parin kuukauden sateen jälkeen ryhdistäydyin ja ostin kumisaappaat – ja sittenhän sade lakkasi. Onneksi aina silloin tällöin sataa kuitenkin edelleen ja olen päässyt retostelemaan kumppareillani. Kuitenkin pääasiassa aurinko paistaa ja olen ollut jo kerran rannallakin. Meressä en ole vielä uinut, mutta edellä mainituissa grillijuhlissa innostuin pulahtamaan läheiseen jokeen, mikä oli tietysti virhe koska vesi oli hyytävää jopa suomalaiselle. Aurinkoinen sää on mahdollistanut useita patikkaretkiä Genovaa ympäröiville kukkuloille, joista on uskomattoman upea näkymä kaupunkiin ja merelle. Helmikuussa käyttämäni ilmaisen kuntosalikortin jälkeen olen harrastanut liikuntaa lähinnä kävely- ja juoksulenkkien muodossa. Täytyy kuitenkin olla tarkkana, sillä täällä voi joutua yllättäen lammaslauman saartamaksi tai kahden vihaisen aasin jahtaamaksi.
TYÖ
Olen silloin tällöin sijaistanut samaisessa päiväkodissa, josta sain ensimmäisen työkeikkani Italiassa. Kun eräänä aamuna kerron yhdelle äidille sijaistavani vain kyseisen päivän, hän pettyy ja sanoo toivoneensa että olisin siellä useampia päiviä. En ole itse välttämättä samaa mieltä päivän lopuksi: vien iltapäivällä lapset ulos leikkimään. Pihalla on asfalttia ja yksi liukumäki ja pihasääntöjen mukaan ”ulkona ei saa juosta” ja ”liukumäkeen ei saa mennä”. Päivän lopuksi saan kuulla kollegan neuvon ”Sun pitäisi kyllä huutaa enemmän”. Vaikka aamuinen äidin kommentti lämmittää sydäntäni, päätän, että nyt saa riittää. On oltava jotain muutakin.
Eräänä aurinkoisena aamupäivänä lähden töidenhakukierrokselle kahden Marion ystävän kanssa, jotka ovat sairaanhoitajia ja vailla töitä. Teemme pitkän kävelylenkin kaupungissa puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä ja pysähtyen silloin tällöin tyrkyttämään ansioluetteloa johonkin sairaalaan tai päiväkotiin. Omalle itsearvostukselle tekee todella hyvää huomata, että monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. En ole luuseri.
Jatkuva cv:n lähettely ja työn etsiminen tuottivatkin viimein tulosta, sillä pääsin töihin erääseen kielikouluun, jossa opetin italialaisille 7-8 -vuotiaille lapsille englantia. Puhun imperfektissä, sillä tunnit loppuivat jo. Kielikoulu aloittanee uuden kurssin kesäkuussa, joten saatan saada silloin lisää työtä. Oppitunteja on vain yksi viikossa, mutta niiden suunnittelu ja toteuttaminen on ollut todella antoisaa. Olen lisäksi antanut englannin yksityistunteja eräälle 4-vuotiaalle pojalle. Hän on niin pieni, että käytännössä siis leikimme englanniksi. Täytyy myöntää, että hänen kanssaan minäkin opin uusia sanoja, kun luemme yhdessä My first 100 English words -kirjaa. Pojan äiti on erään upean yksityisen päiväkodin johtaja ja meillä on neuvottelut käynnissä siitä, pääsisinkö sinne töihin ensi syksystä alkaen.
Elämän kasaaminen täällä Genovassa on alkanut tyhjästä ja on todella normaalia, että se on vienyt aikaa ja koetellut mielenterveyttäni. Voin kuitenkin sanoa, että olen todella ylpeä itsestäni, kun olen löytänyt edes vähän alan töitä täältä. Nyt voin kirjoittaa ansioluettelooni jo 3 työtä Italiassa ja se näyttää oikein hyvältä. Ehkä tämän periodin otsikko ei ole ”Tyttö, joka lähti menestyksekkäästi unelmatöihin Italiaan” vaan ”Tyttö, joka lähti oppimaan elämästä ja selviämään vastoinkäymisistä”. Opettajana antaisin arvosanaksi tästä elämänkoulusta numeron 8, koska minulla oli hyvä tsemppi ja henkilökohtainen kehitys oli huomattava. Pieni miinus ajoittaisesta aktiivisuuden puutteesta ja rumasta käsialasta.
Viime syksynä saavutin mielestäni jonkinmoisen italialaisuuden huippupisteen istuessani hurjaa vauhtia kiitävän motorinon kyydissä laittaen samalla ripsiväriä ripsiini pikkupeilin avulla. Viime viikolla ollessani Puolassa pääsin sen sijaan kosketuksiin sisäisen genovalaisuuteni kanssa. Minulla oli aivan käsittämätön ikävä focacciaa, mikä on Marion mielestä selvä merkki.
Genovalainen tai ei, tämä kolmen kuukauden muutosprosessi on nyt tullut päätökseen. Tai ainakin tauolle, sillä muutan viideksi seuraavaksi viikoksi töihin Toscanaan. Työskentelen siellä suomalaisten kehitysvammaisten taiteilijoiden kanssa auttaen heitä arjen toimissa ja huolehtien kodinhoidosta. Tosin tulee Toscanassa varmaan muutakin tehtyä, sillä kuulemma asukkaat ovat jo kuukausia odottaneet sitä, että pääsevät joku ilta yökerhoon juomaan koktailit J Tämän viiden viikon jakson jälkeen aion palata takaisin kotiin, joten älä huoli Genova – me tapaamme vielä!
