Hermolomalaisen aamupala.

En halua lietsoa hätäännystä lukijakunnassani, mutta asia on väistämättä julkistettava: italialaistumisprojektilla menee hieman heikosti. Suurimmat ongelmat lienevät projektin johdon huonossa budjetti-arviossa sekä toiminnan onnettomassa organisoinnissa. Tuntuu, että pienet mutta jatkuvat epäonnistumiset saavat minut tilaan, jossa reipas tsemppi muuntautuu jähmeäksi aikaansaamattomuudeksi. Onneksi en kuitenkaan häpeile noudattaa tuttua tosinaisen sananlaskua: ”Jos tilanne on hankala – pakene!”

Niin…ehkä sananlasku on uusi ja tätä blogipostausta varten keksitty, mutta todettakoon, että hermolomalla on ollut positiivisia vaikutuksia tiramisupakolaisen psyykkeeseen. Tai siis, lomiahan oli kaksi.

1. ROOMA

Juna Roomaan lähtee ajallaan ja jätän taakseni Genovan harmaat pilvet. Aurinko ja puolalainen ex-kämppikseni ovat minua vastassa Terminillä – rakkaalla juna-asemalla, jonne olen niin monesti reissuiltani palannut. ”Tervetuloa kotiin!” Matkustamme metrolla entiselle asunnolleni, jossa italialainen ex-kämppiksemme on meitä vastassa. Kun Genovassa netti on ollut poikki kaksi viikkoa ja sitä ennen omiin ystäviin on ollut yhteydessä vain facebookin välityksellä, ei voi sanoin kuvailla, miten hyvältä tuntuu NÄHDÄ omia ystäviä, halata, päivittää kuulumisia, valmistaa yhdessä genovalaista lounasta ja juoda viiniä pöydän ääressä.  Tuntuu kuin olisi taas kevät 2012, kaikki on niin helppoa ja kotoisaa.

Kävelemme yhdessä ympäri Roomaa tervehtien tuttuja tärkeitä paikkoja. Viimeisenä päivänä lähden kuitenkin yksin kävelylle ja hetken Rooma on vain minun. Istun auringossa ja muistelen koettuja hetkiä. Oman kasvun huomaa silloin kun palaa hetkeksi menneeseen.

Iltapäivällä tapaan suomalaisen opiskelututtuni, joka työskentelee nyt englanninkielen opettajana pienessä kylässä Rooman läheisyydessä ja on tullut viettämään illan kanssamme. Kun ei ole ainut ulkomaalainen, on helpompi nauraa kuin hermostua italialaisten organisointitaidoille: odotamme piazzalla italialaisia, joiden kanssa on tarkoitus mennä valokuvanäyttelyyn ja jotka ovat puoli tuntia myöhässä, soittelemme toisillemme ja parin väärinymmärryksen jälkeen sovimme uuden tapaamispaikan, jonne menemme bussilla ja jossa he odottavat meitä autossa, etsimme parkkipaikkaa kuumassa, täyteen ahdatussa autossa, lopulta saamme auton parkkiin ja kävelemme museolle, joka osoittautuu olevan aivan sen piazzan vieressä, jossa alun perin heitä odotimme.

Näyttelyä seuraa upea kalaravintola, jonne tosin joudumme jonottamaan yli tunnin, sekä ex tempore reivit vanhassa tehtaassa, jossa yritän parhaani mukaan matkia entisen opiskelukaverini tanssiliikkeitä. 4 tunnin tanssimisen jälkeen ajamme rakkaan 24h-cornettopaikan kautta kotiin suihkuun, josta minut pian kaahataankin jo Terminille. Vaikka Genovan sade ei ole lakannut ja silmäni painuvat väsymyksestä kiinni, minut saa hymyilemään pala Rooman aurinkoa, jonka olen napannut sydämeeni.

1. CHAMPOLUC

Suomessa ensilumi ei ehtinyt kunnolla sataa tammikuussa ennen kuin jo lähdin kohti Saksaa ja Italiaa. Suomalainen sydämeni kärsii, kun en pääse kuulemaan lumen narskumista kenkien alla. Tai katselemaan katulamppujen valossa kimaltavaa vaaleanpunaista lunta. Tai seuraamaan hiljalleen maahan putoavaa lumisadetta. Onneksi vieroitusoireisiin löytyy lääke: Champoluc, Marion perheen mökki vuorilla Pohjois-Italiassa, Valle D’Aostan maakunnassa. Tähän vuoristokylään tulevat niin italialaiset kuin turistitkin viettämään valkoisia viikonloppuja lasketellen, hiihtäen, patikoiden ja tietysti syöden hyvin. Valitettavasti me viivymme paikassa vain kaksi päivää, jotka tosin tuntuvat ainakin neljältä.

Never say never, vannoutuneen ei-laskettelijan täytyy pestä suunsa saippualla ja todeta, että jos kerta on mahdollisuus kokeilla laskettelua Alpeilla, niin sehän tehdään. Orastava korkeanpaikanpelko sekä kahden edellisen päivän reisijumpat eivät ole este vaan iloisen tervetullut lisähaaste iltapäivän laskettelu-urakkaan. Luojan kiitos nukumme lauantaina niin pitkään, että on järkevää ostaa lippu rinteeseen vain iltapäiväksi. Sää on upea: lumi kimaltaa ja aurinko ruskettaa kalpeita kasvojani. Kokeilemme laskettelutaitojani helpohkossa mäessä ja ihme kyllä mieleeni palautuu yli kymmenen vuotta sitten kuulemiani lasketteluopettajan neuvoja. Kunnia vanhemmilleni, jotka aikoinaan minulle laskettelutunnin maksoivat. Onnistuneesta suorituksesta ylpistyneenä seuraan Mariota hurjiin mäkiin, vaikka ehkä reidet jo tärisevät väsymyksestä. Viimeinen laskemamme mäki osoittautuukin erittäin jyrkäksi, minkä tajuan jyrkän kohdan puolessa välissä. Omat hautajaiset mielessäni rämmin pystyyn keskellä mäkeä ja Marion ohjeita seuraten taistelen hitaasti itseni mäen alas. Kyllä oppimisen asiantuntijan täytyisi tietää, että on parempi toistaa toistaa toistaa ja tuntea itsensä varmaksi ennen kuin kokeilee jotain haasteellista. Mutta sattuuhan sitä. Hengissä selviämisen kunniaksi ostan Lindtin suklaata ja Long Island Ice Tean ja äkkiä olo onkin rennompi.

Seuraavan päivän ohjelmaan kuuluu luistelua, jossa pääsen kerrankin pätemään. En ole mikään kummoinen luistelija, mutta paikalla olevat italialaiset ovat niin onnettomia, että lapsiaan luistelemaan opettavat vanhemmat sanovat ”katso tuota tyttöä, katson miten hän luistelee, ota mallia”. Haa!

Champolucissa kerään osakseni paljon katseita, etenkin miespuolisilta henkilöiltä. Hemmetti, taidan olla aikamoisen viehkeä! Sitten huomaan, että katseet kohdistuvat lähinnä kaulaani, jota suojaa Sampdorian, genovalaisen jalkapallojoukkueen, kaulahuivi. Rinteessä eräs isä sanoo lapselleen ”Nyt varovasti, täällä on Sampdorian faneja!” Olikohan liian uhkarohkeaa tuoda kaulahuivi näin kauas kotoa? Iltaisin käytän turvallista lilaa kaulahuiviani ja säästymme suurimmilta kahakoilta.

Pieni irrottautuminen on ehkä tehnyt tehtävänsä, sillä lomalta palatessani minulle tulee sellainen olo kuin palaisin kotiin. Mario saattaa olla oikeassa kuvailleessaan Genovaa salaiseksi kaupungiksi, joka vähitellen paljastaa pieniä palasia itsestään niille, jotka kohtelevat sitä hyvin. Genova ei ole Rooma, Genova on Genova. Kun oikeana aikana osuu oikeaan paikkaan, voi kaupungissa törmätä kiinnostaviin asioihin. Eräänä torstai-iltana haluan esitellä Mariolle päivällä löytämäni ravintolan ja yllätyksekseni samaisella piazzalla on tänä iltana auki pieni teatteri, jossa pidettävän musiikkiperformanssin viimeistä kappaletta pääsemme kuulemaan. ”Kiitos”, kuiskaan ja silitän pikkukujan värikästä seinää. Uskon, että minä ja äiti Genova alamme hiljalleen ystävystyä.

Kahden hissimatkan jälkeen olemme jossain korkealla ja otamme aurinkoa löhötuoleissa ja katselemme edessä avautuvaa näkymää.