…tämän koko blogin olemassa olon. Mietin hetken verran, että aloitanko ihan puhtaalta pöydältä, vai jatketaanko vanhalla tunnuksella, vanhalla blogilla, ylipäätään kaikella vanhalla.

Koska olen laiska, vanhalla mennään!

Tiivistettynä:

• ei miestä
• ei lapsia
• ei treffejä
• ei tinderiä tmv.

…edelleenkään.

Sen sijaan elämänvalintoja ( aka. sinkkuutta) ihmetteleviä sukulaisia löytyy edelleen, enkä malta odottaa, että pääsen kertomaan heille itsenäisen äitiyden projektistani. Projekti on toki vielä aivan lapsenkengissä, eikä mitään tapahdu ainakaan vuoteen, mutta jos ja kun jotakin tapahtuu, ajattelin pitää sen hienovaraisesti piilossa, että kyseessä on itsenäinen äitiys.

Siinä saavat sitten ihmetellä, että onko suvun virallinen hulttio sittenkin kimpassa jonkun kanssa vai onko se pamahtanut paksuksi jonkun satunnaispanon kanssa. Jos raskaustesti näyttää joskus plussaa, niin luultavasti samalla sekunnilla alkaa soimaan äidin puhelin, että joko vihdoin on esitelty joku mies, kerro heti kaikki, miten se nyt on raskaana?!

Täytyypä vinkata äidille, että jos siellä oikeasti aletaan kyselemään, että ”miten?” niin muori pitää esitelmän kukista ja mehiläisistä.

Joskus tässä miettii, mitenkä ankeaa tämä rakkauselämä ihan oikeasti on. Missään ei näy ketään, eikä mitään. Yleensä sinkuista annetaan sellainen kuva, että tuolla mennään pitkin poikin maailmaa, tavataan koko ajan kiinnostavia tyyppejä ja sinkkuina ollaan yleensä vain siksi, ettei uskalleta tai haluta vielä sitoutua. Mutta siis menekkiä ja vientiä olisi vaikka muille jakaa.

Introverttihenkisenä tyyppinä tämä nykytilanne on tosin oikeasti sellainen minulle sopiva. En koe tarvetta väkisin etsiä ketään, mutta olisi hirveän kiva, jos joku mukava tyyppi osuisi vastaan. Nettitreffeistä on pelkkiä huonoja kokemuksia, vaikka joku joskus sieltäkin onnistuu löytämään jonkun helmen. Tykkään mieluummin tavata ihmisiä ensimmäistä kertaa ihan livenä, jolloin sitä ensivaikutelmaa ei ole värittänyt ne netissä luodut odotukset ja mielikuvat toisesta ihmisestä.

Ehkä ne omat odotukset stressaa myös. Mittarissa 30v, eikä ole miestä eikä lapsia lähelläkään. Alunperinhän piti olla äiti siinä 25-vuotiaana ja niin edelleen. En tarkalleen tiedä, stressaako tämä sinkkuus nimenomaan sen sinkkuuden takia, vai tämän lapsiasian takia. Toisaalta tiedän olevani itsenäinen nainen, joka pärjää ihan hyvin itsekseen, mutta toisaalta ajatus loppuiän kestävästä sinkkuudesta ahdistaa. Haluaisin ainakin niitä lapsia. Oon puolittain tutkinut sinkkunaisten lapsettomuushoitoja, munasolujen pakastamista ja vastaavia. Pohtinut, missä vaiheessa pitää alkaa tekemään jotain. Ehkä 35-vuotiaana? Miten hankalaa se tulee olemaan? Entäs, jos oon edelleen pienipalkkaisessa työssä, olisiko rahaa hoitoihin? Onko lapsen hankkiminen yksin itsekästä?

Kävin tänään katsomassa kaverin vauvaa ja mietin, mitenkä kiva olisi itsekin saada tuollainen käärö. Se kasvattaa tosin niitä stressitasoja, kun ympäriltä kuulutetaan koko ajan, mitenkä hyvää lapsentekoikää on säkällä jäljellä enää viisi vuotta. Viidessä vuodessa pitäisi siis löytää mies, vakaa parisuhde ja saada vielä se lapsikin. Millä todennäköisyydellä niin tapahtuu, kun mitään ei ole tapahtunut vielä tähän ikäänkään mennessä?