Et vaan ymmärrä

Kaverini laskettu aika on loppukesän tienoilla ja nähtävästi kaikki, mitä tässä tilanteessa voi tehdä, on väärin. Kun joku on raskaana, on yleensä kaksi vaihtoehtoa. Joko siitä raskaudesta / lapsesta puhutaan tai sitten siitä ei puhuta. Koska itse en ole ollut raskaana, en pysty keskustelemaan kaverin kanssa mitenkään kokemusvertaisesti, että silloin kun minä oli raskaana, niin… 

Yleensä raskaana olevalta kysellään aina ne samat peruskysymykset. Ootko miettinyt jo nimeä? Tuleeko teille ristiäiset vai nimiäiset? Tiedätkö jo kumpi se on? Aiotteko mennä naimisiin ennen syntymää? Millainen olo sulla on ollut? Sattuuko, oksettaako? ja niin edelleen, koska no, ihmisiä tietysti kiinnostaa ja sitten kun ei syntymättömästä lapsesta ole kamalasti muutakaan puhuttavaa. Tiedän kyllä, että samoihin kysymyksiin vastaaminen jatkuvasti voi alkaa vituttaa, mutta mikäli ärsyyntyy esimerkiksi ”Miten sä oot nyt voinut?” -kysymyksestä, niin on aika loogista että sitä ei sitten enää kysytä. Sitten tuntuu aika turhalta alkaa seuraavalla tapaamiskerralla kiukuttelemaan siitä, kun en ole kysynyt mitään vauvasta tai hänen voinnistaan.

Huomautin, että kyllä mua kiinnostaa ja olen valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan tästä raskausaiheesta, mutta kun aiemmin kaveri on itse antanut ymmärtää, että häntä ei vois vähempää kiinnostaa jauhaa aina samoja asioita eri ihmisille, joten ajattelin antaa hänelle tilaa ja antaa hänen itse ottaa asian esiin, jos siltä tuntuu. Oli ilmeisesti virheliike, koska seuraavaksi sain kiukuttelua siitä, että kun sinkut ei voi mitenkään ymmärtää, mitenkä stressaavaa ja rankkaa raskaana oleminen on. Ei, en ole ollut raskaana, niin en tietenkään tiedä omakohtaisesti mitä se on, mutta ei se nyt varsinaisesti ole siitä sinkkuudesta kiinni. Vaikka olisin parisuhteessa, olisin ihan yhtä tietämätön raskaudesta ennen kuin kokisin sen itse.

Oon kuitenkin todella onnellinen kaverin puolesta, tiedän niiden yrittäneen jonkin aikaa lasta, mutta välillä mietityttää että sekoileeko tässä nyt jotkut raskaushormonit vai paljastuuko kaverista oikeasti jotain täysin uusia, hivenen vittumaisia piirteitä? Se on ennen suhtautunut ihan neutraalisti mun parisuhdetilanteisiini (tai niiden puutokseen), mutta nyt tuntuu vähän kuin se näkisi sinkut jotenkin vihollisina, enkä ymmärrä miksi? En tiedä ahdistaako sitä jotenkin tämä meidän kaveridynamiikan muutos, kun hänestä tulee äiti ja minä vietän edelleen ”villiä sinkkuelämää”, eli katson yksin kotona Netfilxiä. Haluan toki itsekin lasta, mutta en mä näe sitä minään ongelmana, että kaveri saa tenavan ja minä en. Ei varmaan missään kaverisuhteessa asiat mene niin, että samana vuonna löydetään mies, mennään vihille ja saadaan lapsi. Tai ehkä kaverilla heräilee jotkut äidinvaistot ja se näkee sinkut uhkana parisuhteelleen ja perheelleen? Ehkä se pelkää, että päädyn vamppaamaan sen miehen? Mikä nyt ei tietenkään ole millään tasolla totta.

Kommentit (10)
  1. Luulisin, että raskaushormonit ne siellä pyörii! Ja saattaisipa olla myös esimerkiksi se pelko siitä äidiksi tulemisesta ja siitä miten se vaikuttaa omaan elämään ja kaverisuhteisiin. Sulla on lapsettomana (ja sinkkuna) myös sellainen vapaus, minkä perheellisenä menettää – tai ainakin vielä tuossa vaiheessa voi kuollakseen pelätä menettävänsä. Ja sitä voi olla esimerkiksi todella vaikea myöntää, koska samalla pitäisi olla joka solulla niin onnellinen siitä raskaudesta ja lapsesta, että ei vain hetkeksikään vaikuttaisi kiittämättömältä siitä mitä on saanut. Ei ole helppoa ei ja kurjaa, jos se purkautuu sinuun.
    Tsemppiä!

    1. Totta, kyseessä kuitenkin kaverin esikoinen, niin kaikki on vielä sillekin uutta. Ehkä se saattaa myös pelätä sitä, että se jätetään ulos kaveriporukan yhteisistä jutuista sillä verukkeella, että kun se on nyt äiti, niin ei se voi lähteä baariin, ei sillä ole nyt aikaa. Aika usein on kuitenkin vielä olemassa se äitimyytti sellaisesta supersankariäidistä, joka kasvattaa itse takapihalla perunaa ja porkkanaa, josta sitten muussaa lapselle soseita ja elää ja hengittää pelkästään sitä äitiyttä. Ajatellaan, että äidille ei oo soveliasta mennä vaikka tyttöporukalla baariin, kun pieni vauva on kotona. Täytyy vähän silleen hienovaraisesti pitää yhteyksiä kaveriin ja antaa sille se tunne, ettei sitä olla hylkäämässä äitiyden takia 🙂

  2. Raskauden kokeneena arvelisin, että todennäköisesti raskaus ennemmin sekoittaa pään kuin paljastaa uusia piirteitä ihmisestä. Lapsen saaminen on kuitenkin iso elämänmuutos, joka vie paljon energiaa ja saattaa muuttaa ihmistä. Kaveri ei varmaankaan pysty keskittymään sinuun yhtä hyvin kuin ennen raskautta vuosiin. Kaverisi kaipaa tukea ja ymmärrystä siinä määrin, että se voi tuntua sinusta kohtuuttomalta. Mieti, onko ystävyys sinulle vuosien joustamisen arvoista. Jos ystävyys on sinulle tärkeä, niin mielestäni voisi soveltaa samaa ajatusta kuin parisuhteissa, eli ettei kannata erota vauvavuotena tai pikkulapsiaikana.

    1. Ihan hyvä pointti. Mutta miksi toisen osapuolen on joustettava vuosia? Käsittääkseni ystävyys on vastavuoroisuutta. Toki suuret elämänmuutokset tuovat ystävyyteen omat ulottuuvuutensa ja haasteensa, mutta on kai kohtuutonta odottaa, että toinen vaan antaa ja antaa, ja toinen voi piilottaa itsekkyytensä äitiyshormonien taakse? Aika moni äiti herää todellisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun lapset ovat isoja ja ystäville olisikin yhtäkkiä aikaa ja tarvetta. Mutta kuinka moni niistä vanhoista kaltoinkohdelluista ystävistä enää jaksaa kiinnostua? Ystävyyttä pitää hoitaa, eikä se elä vain yhden ylläpitämänä. Tottakai perheen saa laittaa etusijalle, mutta ei kai niitä elämän muita tärkeitä ihmisiä tarvitse nyt aivan paskasti kohdella kuitenkaan, varsinkaan vuositolkulla. Kyllä me kaikki tarvitsemme tukea ja ymmärrystä omissa elämänvaiheissamme, ei raskaus ja lapsen saanti ole ainoa mullistava asia mikä pään voi ”sekoittaa”.

      1. Äidin näkökulmasta tilannetta voisi kuvata niin, että aiemmin elämä kokonaisuudessaan on vienyt 80% käytettävissä olevasta energiasta, joka on jakautunut esimerkiksi niin, että 40 % menee työhön, 15 % parisuhteeseen, 10 % ystävyyssuhteisiin ja 15 % muuhun. Sitten raskaus tai vauva tai pieni lapsi viekin energiasta 60 % ja jäljelle jäänyt 40 % tulisi jakaa niiden asioiden välillä, joihin aiemmin meni 80 % energiasta. Toisin sanoen äiti ei mitenkään pysty käyttämään energiaa muihin elämän osa-alueisiin yhtä paljon kuin ennen raskautta, vaikka haluaisikin. Jos jatketaan tätä kökköä kuvausta, niin ystävyyssuhteisiin onkin uudessa tilanteessa käytettävissä 5 % tai 2 % aiemman 10 % sijaan. Äidin mahdollisuudet ystävyyden ylläpitämiseen ovat siis merkittävästi heikentyneet. Ystävä tietenkin tekee päätöksen siitä, voiko hyväksyä tämän vai ei. Ei varmaankaan ole järkevää pitkällä aikavälillä panostaa ystävyyssuhteeseen, jossa joutuu jatkuvasti vain antamaan. Siksi ajattelin, että kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mikä ystävyyden merkitys on itselle koko elämän näkökulmasta. Ystävyys voi parhaimmillaan kestää vuosikymmeniä ja silloin muutaman vuoden ajanjakso on lyhyt aika.

        1. Varmasti totta kyllä. Mutta edelleen mietin sitä, että miksi tämän toisen ystävän pitäisi odotella määrittämätön aika sitä, että toisella vihdoin olisi hänelle(kin) sitä energiaa? Eikös siinä kohtaa voisi vaikka sopia yhteisesti, että okei tilanne on nyt tämä ja joulukortit voidaan lähetellä, mutta katsellaan myöhemmin josko voitais suhde elvyttää. Ettei sen toisen tarvitse siis kokea pahaa mieltä tämän epämääräisen odottelun ja epäoikeudenmukaisen panostuksen aikana. Kun voihan niinkin käydä, että äitiystävä bondaakin mammakavereiden kanssa niin paljon, ettei vanhalle lapsettomalle ystävälle enää järjestykään aikaa siinäkään tapauksessa, että vihdoin saa enemmän jaettavaa energiaa.Siinä on vanha ystävä menettänyt pahimmassa tapauksessa vuosia ylläpitäessään yksipuolisesti suhdetta, joka ei sitten odotuksista huolimatta enää palaudukaan.

          Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa ja tuot sen hyvin esille. Mutta monet äidit eivät tunnu ajattelevan kanssasi yhtä rationaalisesti ja tuomitsevat ne ystävät, jotka eivät jaksa tätä yksipuolista taakkaa kannatella ajasta ikuisuuteen toivoen, että vielä joskus tämä äiti antaisi oman osansa tai edes vähän sinne päin. Ja painotan nyt vielä kertaalleen sitä, että elämässä on monia muitakin isoja juttuja, jotka voivat ystävyyteen vaikuttaa ja sitä koetella. On terveysongelmia, avioeroja ja ties mitä kriisejä -miksi äitiys on tämän kaiken yläpuolella? Siis kun puhutaan ystävyyden hoitamisesta. Kiireisellä uraohjuksella voi energiasta kulua yhtä lailla vaikka 70% työn hoitamiseen ja loput pitäisi jakaa mainitsemasi esimerkin tapaan. Silti aika monet työssäkäyvät onnistuvat ylläpitämään vastavuoroisia ystävyyssuhteita muun ohella, miksi? Minusta se on vähän selittelyä, ettei äitinä pystyisi enää ylläpitämään ystävyyssuhteita. Se on omasta tahdosta kiinni, eikä niiden asioiden tarvitse olla niin isoja. Joskus kysyy mitä toiselle kuuluu ja näyttää kiinnostuksensa, kertoo että arvostaa jne. Aika pienillä teoilla saa näytettyä toiselle, että vaikka itsellä onkin nyt vähemmän aikaa ystävälle, niin haluaa hänet kuitenkin pitää sellaisena.

          1. Lapsettoman ystävän näkökulmasta suhtautumista voi ajatella riskiarviona. Emme voi tietää varmuudella tekojemme seurauksia minkään asian suhteen, ja valinnat täytyy tehdä niiden tietojen ja käsitysten perusteella, jotka meillä on päätöksentekohetkellä. Lapseton ystävä voi arvioida sitä, onko ystävyys yksipuolisen panostuksen riskin arvoinen. Jos lapseton panostaa ystävyyssuhteeseen enemmän, on silti mahdollista, että vuosienkaan jälkeen äidillä ei ole aikaa ja energiaa. Kuitenkin, jos lapseton arvioi, että ystävyys on äidille niin tärkeä, että sille löytyy aikaa myöhemmin, niin yksipuolinen panostus on järkevä vaihtoehto verrattuna siihen tilanteeseen, että kumpikaan ei panosta ja ystävyys kuihtuu. Jos lapseton ajattelee, että äidin kuuluu panostaa, ja jos äiti ei panosta, niin lapsetonkaan ei panosta, niin lopputulos on valitettavasti erittäin todennäköisesti se, että ystävyys kuihtuu johtuen äidin energiavajeesta. Tässä yhteydessä voi myös miettiä kysymystä siitä, haluaako olla oikeassa vai onnellinen (ottaen myös huomioon, että oikeudenmukaisuus on erittäin vaikeasti määriteltävä asia). Joskus omasta mielestä epäoikeudenmukaiselta tuntuvat asiat voivat lisätä onnellisuutta.

            Liittyen siihen, että äitiyttä käytettäisiin tekosyynä sille, ettei ystävyyssuhteisiin jakseta panostaa, niin uskon, että näin tehdäänkin. Jokaista tilannetta ja ystävyyssuhdetta kannattaa arvioida erikseen. Siihen taas, että miksi äitiys olisi muiden elämäntilanteiden yläpuolella (oletan, että tarkoitat ”rankempaa” tai ”enemmän energiaa vievää”) niin sanoisin, että äitiydessä on erityistä se, että äitiys on niin intensiivistä ja kokonaisvaltaista. Äitiydessä on kyse asioista, jotka vaikuttavat monella (esim. biologisella, emotionaalisella ja sosiaalisella) tasolla äitiin loppuelämän ajan. Alkuvaiheessa nämä vaikutukset ovat dramaattisia ja ne ovat lisäksi läsnä joka hetki eli ns. 24/7. Suurimmalle osalle äitiys on muutos, joka myllää oman itsen ja elämän perustukset uusiksi. En tarkoita tällä sitä, että äideiltä tulisi hyväksyä kaikenlainen käytös, vaan että äitiys on mielestäni alkuvaiheessa hyvin kuormittava elämäntilanne.

            1. Tosi hyvin kirjoitettu, jälleen kerran. Mutta yhdestä asiasta olen vähän kyllä eri mieltä. Kirjoitit, että ”joskus omasta mielestä epäoikeudenmukaiselta tuntuvat asiat voivat lisätä onnellisuutta”. Itse en kyllä mitenkään voi samaistua tuohon ajatukseen. Saatan kyllä toteuttaa jotakin (esim. yhteydenpito etääntyneeseen äitikaveriin, heh), mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, mutta ei se minua kyllä onnelliseksi tee. Saatan ajatella, että ehkä tämä on vaivan arvoista vielä joskus, mutta en varmastikaan koe onnen tunteita joutuessani yksin ylläpitämään ystävyyssuhdetta. Eli jos tarkoitit tuolla, että voi lisätä sen äidin onnellisuutta, niin okei. Mutta tuskin nyt sentään sen lapsettoman kaverin.

      2. Vau, täällähän on tosi hyvää kommentointia ja keskustelua 🙂
        Hyviä pointteja kummallakin. Komppaan Riottaa siinä, että ystävyys ei välttämättä selviä vuosikausien laiminlyönneistä. Omalla kohdallani on muutama ystävyyssuhde hiipunut pois juuri sen takia, että minä olen ollut vuosia se, joka yrittää pitää yhteyttä ja toinen ei tee mitään. Lopulta olen lopettanut yhteydenpidon ja antanut kaverin ottaa itse yhteyttä. Tätä yhteydenottoa ei ole koskaan tullut ja lopulta minäkin luovutin.

        Kuitenkin ymmärrän sen äitiyden tuoman muutoksen ja ajankäytölliset haasteet, sehän on ihan luonnollista että lapsiarki vaatii enemmän järjestelyä ja organisointia. Siinä missä lapsettomana sinkkuna voin häipyä extempore vaikka Tallinnaan, lapsellinen kaverini joutuu hoitamaan lapsen hoitojärjestelyt tai selvittämään sen, miten lapsi voidaan ottaa mukaan ja onko se miten järkevää. Ajattelin itse antaa kaverille tilaa, mutta tehdä kuitenkin selväksi, että oon täällä, eikä se lapsi ole mikään este. Jos ennen mentiin lounaalle kahdestaan, niin nyt voidaan mennä mun puolesta johonkin lapsiystävälliseen lounaspaikkaan kolmisin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *