Ylläri ylläri, olen edelleen sinkku ja Mysteerimies-juttu on edelleen sillä ”toivottavasti nähdään uudelleen paremmalla ajalla” -asteella. Uskon, että totta kai me nähdään, ei tämä lähiö nyt niiiin iso ole. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta luotan johonkin universumiin tai muuhun suureen suunnitelmaan, että sitten kun aika on oikea, niin törmään kyllä johonkin. Ja kukapa tietää, se voi olla myös Mysteerimies, kunhan aika on oikea.

Kävin keskustelun kaverin kanssa, jonka voi tiivistää tähän virkkeeseen: ”Sulle on kyllä pakko löytää jostain mies! Ei sillä oo väliä kuka se on, kunhan nyt vaan joku!”

Ihan tosi? Ei mitään väliä, mutta kunhan vaan on joku? Huomautin, että kyllä sillä nyt vähän väliä on. Niin joo, on toki, ei kuulemma mitään rumaa, mutta muuten ei väliä, ei kotoa tule kukaan hakemaan. Tässäkö mun vaihtoehdot sitten on? Jos haluan parisuhteen ja lapsia, niin pakko ottaa ensimmäinen vastaantuleva uros, kunhan ei ole ihan susiruma? Mä olen joskus aiemmin kaverille todennut (ja ihan oikeasti, miten tämä voi tulla ihmisille jotenkin yllätyksenä?) että haluan normaalin, uskollisen parisuhteen, enkä satunnaista suojaamatonta seksiä, että tuun raskaaksi. Haluan ihan oikean parisuhteen ja ihan oikean perheen.

Olen myös todennut, että mua ei innosta tinderit, baarit taikka nettitreffit. Kaikkia olen kokeillut, enkä ole ainuttakaan fiksua tyyppiä sieltä löytänyt. Ainakaan sellaista, joka menisi siihen ”tuon kanssa vakiinnun ja perustan perheen” -kategoriaan. Enimmäkseen olen törmännyt vain omaa markkina-arvoaan testaaviin tyyppeihin, jotka joko on tai ei ole varattuja. Jälkimmäiset tyypit usein pyörittää omaa tinder-karkkikauppaansa useamman naisen kanssa, joista on sitten kätevä valita seuralainen illaksi.

Kyllä kyllä, haluan miehen, parisuhteen, lapsia ja kaikkea ällöromanttista höttöä, mutta sen pitää tapahtua oikean miehen kanssa. Yhden yön jutut ei ole mua varten. Haluan perhosia vatsaan, typeriä hymyjä ja oikeaa yhteyttä. Haluan tuntea, että tämän tyypin kanssa mulla on hyvä olla. En kuitenkaan ole asian suhteen niin epätoivoinen, että pitäisi väkisin lähteä baareihin joka ilta tai tinderiin mainostamaan itseään, että olen epätoivoinen, ota yhteyttä, mikäli sinulla on penis.

Eikä mun mielestä kenenkään sinkun pitäisi olla niin epätoivoinen. Kriteerejä saa ja pitääkin olla. Liian tiukat kriteerit, kuten 185-senttinen jääkiekkoilija, jolla on vaaleat hiukset, ruskeat silmät ja pelaa NHL-joukkueen vasempana pakkina, ei tietenkään tuu toimimaan. Mutta sellaiset normaalit kriteerit, vähintään se, että ”sen täytyy olla sellainen, josta minä pidän” on ihan eri asioita. On myös ihan suotavaa odottaa, että ihastuksella on työ-/opiskelupaikka tai edes joku realistinen suunnitelma elämälleen tai että teillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita, kuten vaikka urheilu, musiikki, leffat…

En edelleenkään ihan rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten tuollaisia kriteereitä voi pitää liian suurina? Totta helvetissä nyt parisuhteessa pitää tunteita olla. Mieluummin olen loppuikäni yksin kuin surkeassa suhteessa.