Kaveri oli päivitellyt Facebookiin lapsensa ristiäiskuvia viikonlopulta. Oikein kirkkoristiäiset. Me ollaan oltu kavereita jotain 10-15 vuotta. Tuin sitä koko raskauden ajan ja olen tukenut miljoonassa miesasiassa ja muussakin kriisissä. Eikä tippunut kutsua ristiäisiin. Okei, ne oli tänä lauantaina kun olin Rammsteinia katsomassa, mutta silti.

En tiedä olisiko tämä pitänyt olla arvattavissa. Puhuttiin aiemmin ristiäisistä ja oon ihan hyvä leipuri, joten tarjouduin leipomaan ristiäisiin esimerkiksi juustokakun, jos kaveri tarvii apua. Se melkein suuttui ja sanoi, että he ei tuu kyllä tarvitsemaan minkäänlaista apua lapsensa kanssa, eikä ainakaan mihinkään ristiäisiin, he osaa kyllä hoitaa kaiken ihan itsekin! Mietin itsekseni, että aika hienosti kyllä menee, jos lapsen kanssa ei tarvitse kertaakaan apua, ikinä.

Sanoin kaverille ihan suoraan, että kutsu olisi ollut kiva. Mitä tulee vastaukseksi? Ei vedota Rammsteiniin, vaan sinkkuuteen!
”No kun nää on sellaisia tilaisuuksia, joissa on kivempi olla pariskuntana. Ja sitä paitsi, kaikki muutkin on.”

Keräilin hetken leukaani lattialta ja mietin, ihan oikeasti mietin, että sanoiko se juuri noin? Yksi parhaimmista kavereistani ei kutsunut minua lapsensa ristiäisiin, koska olen sinkku? Katselin kuvia, kaikki kutsutut kaverit olivat pariskuntia, ja yritin miettiä, että olisiko tässä jotain ”ei me haluta, että oot yksinäinen” -selitystä takana, mutta ihan oikeasti nyt jumalauta?

1. vaikka olisin pippaloiden ainoa sinkku, en vie muiden miehiä. Ei kuulu tyyliin.
2. osaan olla sosiaalinen ja puhua jollekin muullekin, kuin omalle hanipööpupuselleni.
3. mistä lähtien parisuhde tai sen puute on määrännyt, mitä leikkejä saadaan leikkiä?

Omassa kaveripiirissäni varmaan siitä lähtien, kun ihmiset rupesivat seurustelemaan… Helvetin hienoa, että 95% kavereistani on sellaisia, että ne unohtavat kaiken muun, paitsi sen oman hanipööpupulin. Ollaan kuin siamilaiset kaksoset, nysvätään vain kotona kahdestaan ja mitään ei voi enää tehdä yksin. Ei ole Riku ja Anna, vaan Rikuanna.

Jos jotain tehdään yhdessä, niin se tehdään pariskuntana, muiden pariskuntien kanssa. Sinkkukaverit lakkaavat olemasta, paitsi silloin kun on joku kriisi tai (iik!) ero. Sitten kun ero tulee, niin johan soitellaan se luotettava sinkkukaveri luokse, itketään ja vollotetaan. Ja yritetään tutustua toisiimme uudelleen, koska sinkkukaveri ei ole kuullut viiteen vuoteen mitään muuta kuin niitä minäjamunhanipööpupuli ♥♥ -päivityksiä.

Yritän edelleen ajatella, että kaverilla on vain nyt jotkut äitiaivot ja se käyttäytyy sen takia kusipäisesti. Että ehkä tässä nyt potkii jotkut perheensuojeluvaistot, joiden tehtävänä on pitää ydinperhe turvassa minunkaltaisiltani saalistajilta, eli sinkuilta. Tosin tuon viimeaikaisen käytöksen jälkeen oon alkanut ajattelemaan yhä enemmän, että ehkä kaveri on vain pohjimmiltaan täysi kusipää. Mikään ei tunnu olevan enää hyvin. Jos puhutaan lapsesta, niin kaveri suuttuu. Jos ei puhuta lapsesta, kaveri suuttuu. Jos tarjoan apua, kaveri suuttuu. Onko ok, jos minäkin suutun?

Hääkutsua ensi kesälle on varmaan turha odotella…
Ellen sitten palkkaa ruokapalkalla itselleni poikaystävää.