Stressireaktiot
Kurkkua kuristaa, niska krampissa, kädet veltot, tunnottomat, painottomat, painavat ja tärisevät. Vatsa paisuu turvotuksesta ja nälkä kiljuu joka solussa. Hermosäryt vievät jalalle painon asettamisen kyvyn ja hermot ovat muutenkin riekaleina ympäri huushollia kaikuen. Hartioilla valuu kiehuva vesi samalla, kun lastillinen jääpaloja hurahtaa ihon alla.
Olisinpa tavallinen, enkä näin rikkonainen. Inhottaa, kun kroppa tuntee, mutta mieli ei. En voi edes arvailla mistä tunteesta puhuisin, kun tavarat putoavat käsistä ja jalka menee alta. Olen pian reilun viikon ollut ampiainen kiukkuisuudeltani ihan yllättäen. Olin jo ehtinyt luulla, että rauhan pyhättö on rakentunut sisälleni, mutta nyt se roihuaa kuin juhannuskokko. Uskomatonta miten jokin juttu voi saada minut näin ”tolaltaan”. Tämä herkistyminen on saanut aikaan esiin puskevat traumaattiset tunteet lapsuudestani/nuoruudestani ja minähän olen suorastaan elänyt helvetissä muusta tietämättömänä tuon ajan. Voi kuinka pelkäsin eilen – ja silloin lapsena.
Eilinen tosin toi minulle ymmärrykseen pelkoni humalaisten kohtaamiseen. He – ja muuten vain sekaisinkin olevat ovat arvaamattomia suustaan ja käytöksestään. Mitä vain solvauksia voin saada osakseni, milloin tahansa joku saattaa kiusallaan vaan ”hups-ohops” tönäistä. Miten minun silloin tulisi reagoida? Mitä tuntea? En ole milloinkaan osannut näitä juttuja ja olen vain valinnut ilmeettömän, eleettömän ja tyhjän olon suojellakseni sisinpääni, joka voi henkäyksestäkin pirstaloitua. Kukaan ei koskaan opettanut, että minua harmittaa ja se on ihan okei, että se menee kyllä ohitse ja on oikea tunne. Kukaan ei koskaan opettanut, että oikeissakin tilanteissa sitä voi tuntea.
Teoriassa osaankin tietää ja tunnistaa ja nimetä, mutta en -at the moment-. Silloin sisinpäni leikkaa kiinni, sulkee verhot, kaivaa pään strutsin lailla kuoppaan piiloon ulkokuoreni ollessa ihan peruslukemilla kuin mitään ei olisikaan juuri sattunut. Sisälläni velloo kuitekin eri tunteista koostunut pyörremyrsky. En tunnista tunteita ja menen hämilleni pyörremyrskyn repivästä liikkeestä ja sen aiheuttamasta fyysisestä tunteesta. Alan pelätä ja mitä se pelkäävä kissa tekikään? Se sähisee ja rääkyy, se on vihainen.
Se näyttää tältä:
Tiedostan tällä hetkellä, että omaiseni eivät ole säkenöivää ja kipinöivää pyörremyrskyni aiheuttamaa pelokasta vihaisuutta ansainneet. He vain toimivat ukkosenjohdattimina sähkövarauksieni purkautuessa. Salamat osuvat heihin ensin kerättyään voimaansa painekattilassa pääni sisällä. Heidän pienetkin, nykytilassa huomaamattoman pienet ärsytyksen asteet kolahtavat minuun kuin meteoriitit maan pintaan. Olen niin herkillä, etten kestä puolittaistakaan poikkisanaa, tuhmuuden tai tietämättömyyden astetta. Tämä ärsyyntymisen taakka, tämä itsensä vihaamisen määrä, kun raivotar sinkoilee seiniä pitkin.
Tunteiden tuntemattomuus Vs. tunteiden tunnistamattomuus
On eri asia kokea fyysisiä stressireaktioita tuntematta tunteita mielessään kuin olla tunnistamatta (osaamatta sanoittaa) mielen sisäistä tunnetta. Kirjoitan ikään kuin kahta kirjoitusta samaan aikaan; tätä ja seuraavaa. Tämä jäi kesken jo uuden asian ilmaantuessa ja uudelleen läpi lukiessani huomasin tässä kirjoittavan tunteiden tunnistamattomuudesta toisella tavalla kuin uudessa kirjoituksessa. Tässä huomaa kuinka vaikeaa tämä tunne asia voikaan olla.
Voi jos tämän vaikeuden voisikin ohjelmoida täysin terveellä tavalla kasvaneeseen edes yhden viikon ajaksi ja hän kirjoittaisi kokemuksiaan täydessä ymmärryksessä oikeaan tunne-elämänsä nähden. Samaan aikaan epävakaaseen ohjelmoitaisiinkin täysin terve ja normaali tunne-elämä ja kokemuksineen. Hän kuvaisi myös elämän laitaa verraten omaan aikaisempaansa -onko elämän laatu parantunut? Sitten normaali ja epävakaa vertaisivat kokemuksiaan niin hyvässä kuin ongelmallisessakin elämässä.