Lily

Todellisuuden vuorovesi

siness

Suhteita kaatuu

Upea tulevaisuus..ko?

Elämässäni alkoi uusi, kolmas ajanjakso. Ensimmäisenä pidän lapsuuttani alle kouluikäisenä, toista ajanjaksoa peruskoulun ajalta ja kolmatta, kun tapasin tulevan aviomieheni. Kyllä. Minä menin naimisiin 18-vuotiaana. Hulabaloo oli hallinnut elämääni vailla määränpäätä.. tai siis se määränpäähän oli se suhde, jossa minua rakastetaan ja olen olemassa jollekin. Jokapäiväinen kuilun reunalla tanssiminen ja kriiseissä uiminen alkoi kuin sattuman kaupasta hälvenemään myrskypilvien vetäytyessä rannan taa. Minä nimittäin tapasin sen elämäni (toisen) rakkauden. Yhden olin jo joutunut sydän riekaleina ja unohtamaan pakotettuna repimään ulos tunnekeskuksestani. Ensimmäisen ”oikean rakkauteni” on-off-suhteen päätyttyä antamattomuuteeni kirjoittelin rakkauden tunnustuksia ja hautasin ne maahan pihaamme. Silloin oli hyvä ja seuraavina aikoina tapasin tämän minut ”pelastavan” tulevan aviomieheni. Ikää minulla oli kaikki 16 vuotta.

Siinä oli jotain. Se vain jäi mieleen. Olin aloittanut ammmattikoulun uudestaan ja tuttuun tapaani suostunut käväisemään bileissä, joissa olisi poikia. Jee! Ihan älyttömien sattumien kautta olin tavannut joskus aiemmin pojan, jonka kanssa en halunnutkaan jatkaa seurustelua. Netti oli taas koitunut epämiellyttävän yllätyksen tuojaksi ja roikuin suhteessa lähinnä vain siksi, että sen pojan isoveli oli sellainen, josta olin ollut kiinnostunut aikana, kun tein tyhmiä temppuja tämän isoveljen kavereiden kanssa. Isoveljeä en koskaan saanut, mutta hänen pikkuveljensä kyllä. Erottuamme tämän veljeksistä nuoremman kanssa hän pyysi yhtäkkiä minua bileisiinsä. Eihän hän minua kiinnostanut, mutta joku muu kyllä. Karsittuani varatut pois jäljelle jäi se yksi. Meillä jotenkin vain klikkasi. Se tuntui onnen kantamoiselta ja piilottelimme orastavaa juttuamme bileiden järjestäjältä, joka kuitenkin älysi missä mennään. En IKINÄ unohda exäni pettymystä ja vihaisuuttaan. Se tuntui pahalta. Hävetti. Minä olin aiheuttanut sen hänelle. Mutta en tunnistanut häpeän tunnetta ja sivuutin sen. Hyvin selkeästi muistettavissa ja jälkeenpäin tunnistettavissa oleva tyhjyyden kokemus. Meni kesä, enkä tavannut tätä yhteen klikannutta jannua enää, mutta tiesin hänen olevan exäni luokalla. En saanut exältäni kaverinsa numeroa ja yritin erilaisin keinoin. Onneksi oli silloinen finderi.

Tahdoin niin kovasti onnistua

Lopulta tapasimme tuon mieleeni jääneen pojan kanssa uudestaan ja aloimme seurustelemaan vielä ennen kuin täytimme molemmat 17. Elimme nyt yhdessä samaa villiä aikaa, joka varjosti menneitä teinivuosiani. Paha omatuntoni oli kuitenkin hellittänyt harteiltani. Jatkoinhan nyt tuttua vanhaa elämääni kuitenkin pysyen vain yhden jannun kyydissä. Ja yllättäen pysyinkin kyydissä. Olimme rakastuneita. Sitten olin kihlattukin. Joku halusi oikeasti minut! Minut! Kihlauksesta ei mennyt kauaa, kun olin raskaanakin. Eihän se 18-vuotiaalle mikään suunniteltu kuvio ollut, mutta siitä tuli nyt plan B. Minun piti rauhoittua. Raskausaikana ei a) juoda eikä b) polteta. Ei minun kohdallani. Tuleva isä tosin jatkoi samaa vanhaa rataansa. Aikaistimme suunniteltua naimisiin menoamme lapsen tähden ja tuleva mieheni vei minut alttarille ollessani 6. kuulla raskaana. Ammattikouluni oli keskeytynyt raskauteni myötä.

Vain kuukausi ennen naimisiin menoa me muutimme yhteen omillemme pois vanhempiemme nurkista. Olin kaivanut maahan haudatut värssyt ensirakkaudestani ja tilpehöörit talteen. Opeteltiin aikuisten elämää, mutta eihän me pärjätty alkuunsakaan sellaisina ”kakaroina”. Rahat oli vähän väliä priorisoitu väärin ja lopulta lapsen synnyttyä minä aloin tajuamaan, että asialle on tehtävä jotain ja aloin pitää taloudestamme huolta isommin. Palasin takaisin ammattikouluun suorittamaan opintoni loppuun. Tämä vahvisti pärjäävyyteni tunnetta. Tämä kaikki alkoi kuitenkin kaivamaan kuilua väliimme, koska minä olin ylisuoriutuja ja mieheni alisuoriutuja. Yritin kokoajan erilaisin keinoin tasapainottaa rahareikiämme ja minusta tuntui, ettei mieheni kasvanut pojan roolista lainkaan ulos. Meillä alkoi olemaan kamalia riitoja, joissa huudettiin samanlaisia kamalia asioita kuin teininä kotona huusin muille. Reagoin vahvasti yhteenkin sanaan. Itsehillintäni petti. Aloin uhkailemaan samoilla itsetuhoisilla teoilla kuin aikoinaankin. Sitten mieheni petti minua kaverini kanssa.

Kaikesta huolimatta yritimme parantaa asioita ja tekemällä teimme toisen lapsen valmistuttuani koulusta. Odotusaika oli kamalan vaikeaa henkisesti avioliittomme laadun vuoksi sekä riskiraskautena, kun emme edes tienneet saammeko terveen vai vammasen lapsen. Luojan kiitos lapsi oli terve ja tuore isä näytti ottaneensa itseään niskasta kiinni. Mutta kahden lapsen isän ryhdistäytyminen olikin vain silmän lumetta ja elämämme alkoi lipua samaan vanhaan kaavaan. Loppujen lopuksi asiat ajautuivat siihen pisteeseen, että me erosimme toisen lapsen täytettyä 1 vuotta. Reagoimiseni vaikeisiin tunteisiin ei päättynyt kuitenkaan noin vain eroon.

Unelma Sirpa-Leena

Jälleen uusi elämänvaihe, avioero liki 10 yhdessä eletyn vuoden jälkeen. Olimme kuitenkin yrittäneet vielä kerran,jos saisimme sen vanhan hyvän takaisin, mutta lähentyminen hukkui eriytymisen alle. Aina kun vain yritin päästä lähelle ja päästää miestä lähelleni jokin veti minua pois. Asumusero, avioeron harkinta-aika ja eroon tuomitseminen. Nyt olinkin ”yh-mutsi”. Yhteishuoltajuus ei painanut siinä mitään, kun minä hoidin käytännössä yksin lapsemme. Minä vaadin isää ottamaan lapsia luokseen, koska minä vaadin lapsilleni oikeutta tavata isäänsä. Oli menestyksiä ja oli ei niin menestyneitä kertoja. Pärjäämiseni triplaantui nyt. Lapseni oli minulle kaikki kaikessa. Luulin osaavani olla paras äiti ikinä. Minä halasin, suukotin, lohdutin, kerroin rakastavani ja myös toruin. Sainkin paljon ”Maailman paras äiti” lappusia ja yllätyksiä.

Yhdessä vaiheessa omasin etäsuhteenkin muutaman vuoden ajan. Se oli sen hetkistä elämäni parasta aikaa, sillä en reagoinut teinimäisen vahvasti oikein missään kohtaa. Vaikka minut oli sen suhteen aikana jätetty kerran tai kaksi olin saanut miesystäväni jatkamaan suhdetta kanssani. Olin jälleen opiskelemassa, mutta nyt uutta ammattia. Etäsuhteen myötä aloin saamaan perspektiiviä tunteisiin. Mitä se oli, kun ei saanut toista heti vierelleen, kun halusi? Mitä se oli, kun piti hillitä itseään kumppanin läsnäollessa ja poissa ollessakin? Kuka ja mikä minä olin? Huomasin, etten kestänyt sitä, kun tunteet piti hillitä. Mies oli itse todella rauhallinen ja estynyt persoona. Hänen kulttuurinsa kiehtoi. HÄN kiehtoi, koska en saanut häntä sillä tasolla, jolla ajatuksissani halusin. Hänen kanssaan oli kuitenkin kierolla tavalla hyvä olla, koska emme muuttopuuhista puhumisesta huolimatta päässeet sille ”vaaralliselle” läheisyyden asteelle, jonka näin jälkeenpäin asioita tutkittuani pystyn toteamaan välttelevän kiintymysmallini aktivoivaksi asteeksi.

Sitten mies jätti minut. En itkenyt kuukausiin ja kun itkin, itkin meneen avioeronikin. Miksi en itkenyt kuukausiin? Mikä pidätteli kyyneleitäni? Olin kuitenkin ex-aviomieheni kanssa ollessani itkenyt useitakin kertoja. Kun isäni veli kuoli, isä ei itkenyt – sanoi vain, että aloitti tupakoimaan, koska tuntui niin pahalta. Sitten kun äitini ja isäni erosivat, isä eikä äiti kumpikaan itkenyt. Ehkä otin mallia? Kuka tietää. Ehkä olin ihan vain totaalisen solmussa? Huomasin etten sittenkään ollut hillinnyt itseäni. Ehkä minulla ei ollut oikeutta itkeä, koska olinkin -padam-padam- elänytkin kaksoiselämää puolet satoja kilometrejä ja lukuisia välikuukausia sisältäneen etäsuhteemme ajasta? Minä jäin lasteni kanssa omalle paikkakunnallemme asumaan ja jatkamaan elämäämme ja hävitin haalitut muuttolaatikot.

Avainsanat: , , , , , ,
suhteet parisuhde
siness

Kaoottinen teiniaikani

Rakas päiväkirja,

”Miks mun täytyy olla täällä? Miks mä oon olemassa? Voisimpa vaan kadottaa pölyhiukkasiks tietyt ihmiset maan päältä. Miks niitten tarttee aina tehdä mun maailmasta ja koko elämästä helvettiä? Mä en tajuu, mite joku voi olla noi ilkee. Mä olin ihastunu siihen poikaan ja sit.. V*ttu mä oon TYH-MÄ! Miks mun piti laittaa sille ystävänpäiväkortti?! Onneks en laittanu nimeeni siihen, mutta silti kaikki nauroi sille ryhmässä seisoen ilmotustaulun eessä ja osottaen ylös nostettua ja nastalla kii tauluun pistettyä nallekortti, jonka MÄ olin sujauttanu sen pojan takin hihaan. Mä oon tyhmä, tyhmätyhmä-TYHMÄ!”

”Onneks mä saan viinaa ja niin nollaan tän pas*an pois. Ei kytätkään saanu meitä kii ja ny meillä on bisseeki. Toivottavasti faija ei oo löytäny mun röökejä. Tarttis ostaa uusiiki, kun noi on jo ihan kuivuneita. Eiks kiskan pitäjä oo yhtää peloissaan, ku myy alaikäsille? No..iha sama – kunhan saan röökit siältä.”

”Vähä mä säikähdin viime viikonloppuna, kun menin tapaan yhtä jannuu ja se sit halus mut autoonsa. Autossa se alko lääppiin ja sit mä en halunnu sen tekevän sitä enempää ja se alko tarjoon Ofeliaa, kysy tykkäänks mä mansikasta, et se oli ostanu sen meille. Mut eihän se voi juada, kun se ajaa autoo. Kavereille mä vaa nauroin polleesti, että oltii hei keilahallinpihas vähä you-know. Mut oikeesti mua pelotti siel. Ei sekään ollu luotettava, vaik sano nii. Mistä mä voin koskaa sit muka oppii, et onks ne luotettavii. Mä haluun vaan jonku, joka tykkäis mustaki, mutta aina noi kaikkoo, kun mä sanon ei. Mikä niit vaivaa. Onneks pääsin sielt toisestaki autosta pois sillo kesällä. Ja sit porukat vaa raivoo, kun tuun himaan vähä myöhäs. Mua itkettää, mut en itke. Tärisen pelosta ja hävettää, ku uskoin taas valheita. Onneks se ei sentäs raiskannu mua. Ja mä saan vaan huudot kotona, ku myöhästyin v*ttu 20min. Huomenna en tosiaankaa mee kouluun. Mä haluun.. kuolla. Ei mulla oo välii.”

Onneksi ajassa ei voi palata taaksepäin

Noin voisi lukea päiväkirjassani, jos sellaista olisin kirjoittanut 14-vuotiaana, 15-vuotiaana ja 16-vuotiaana. En osannut ymmärtää, miksi minulle huudettiin kotiintuloajoista myöhästymisistä, kun siskoni oli kerran tehny vähä vakavemman myöhästymisen. Siinä se miten meillä välittäminen näytettiin. Torumalla. Mutta minua ei edes lähdetty etsimään. Tuntui kuin olisi ollut se ja sama palaanko. Onneksi olin hei sentään kotona – yhtenä kappaleena. Itseäni varten. Minulle ei koskaan koitettu nätisti selittää päihteiden vaikutuksista noin nuoressa ja niistä vaaroista mitä kadulla vaanii, kun päihtynyt ”pikkulikka” ei pysty puolustamaan itseään. Minulle sen sijaan huudettiin ja tehtiin käräytysansoja kotona. Ja sitten toruttiin ja huudettiin vähän lisää ja kotiarestit pamahtivat päälle. Mitä enemmän minua ”kontrolloitiin” sitä enemmän rissasin vastaan. Koulu oli maanpäällinen helvetti ja teini-ikäiselle minulle koti oli paska paikka. Tuntui, että kukaan ei tykännyt minusta ja hain hyväksyntää itselleni tuntemattomista miehistä, lukuisista kerroista. Turvattomuus ei tuntunut turvattomalta, koska olin siihen oppinut jo kotona. Eräänlainen tarina tämäkin, kuinka turvattomuuteen tottunut ei kaihda sitä vaan se vetää puoleensa, koska se tuntuu tutulta ympäristöltä. Olin kavereiden yllyttämänä se ensimmäinen kokeilija, jotta arvostukseni nousisi – olisin se kova jannu. Toisiko arvostus tykkäämistä? Niin että mua ei jätettäis enää, kun musta tykättäis aina?

Rakastin nettiä, mutta netti olikin paha maailma, tai siis samalla kun rakastin sitä, se sai minut voimaan vaan entistä pahemmin uusiutuvine hylkäämisineen. Pystyin ihastumaan johonkin sekunnissa ja saman illan aikana jo kokemaan eron. Pystyin ihastumaan jo vain ajatukseen toisesta, kunhan vain olin kuullut hänen äänen tai nähnyt kirjoitettua tekstiä Kiss FM:n Chatissä. Puhelinlaskut kasvoivat kamaliksi rahattomassa taloudessa. Ne miehet olikin aina kamalan vanhoja ja rumia. Ehkä ensi kerta olisi onnistuneempi? Silti aina tunsin muka sielunkumppanuutta aluksi ja puhuin yhtäkkiä outoa murretta. Tein mitä vain, jotta … jotta minutkin valittaisiin ja saisin rakkautta. Olin kameleontti. En nähnyt sitä kuinka epätoivoinen olin. En kestänyt sitä tunnetta enää. Olisinpa ollut jo aikuinen, olin vasta 15-vuotias. Poikakaverit minulla kesti ehkä sen pari viikkoa. Kavereilla ne kesti ja kesti ja kesti. Mikä minussa oli vialla? Nyt jälkeempäin kaverit ovat sanoneet, että ei ihmekään, kun minä olin niin outo silloin teininä, kun kerroin heille omaavani epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin.

Elämä aivan solmussa

En osaa edes kuvitella miltä se kaikki meinneisyyteni on näyttänyt läheisilleni. Miten mahdoinkaan huolestuttaa heitä? Yksi sisaruksistani aikoinaan itsetuhoisen käyttäytymiseni myötä löysi minut huoneestani ja passitti minut psykologille. Siitä tieni on 20 vuodessa johtanut nykyiseen hoitomuotooni. Kiitos siis tästä *sydänhymiö*. Silloin tuntui ensimmäisen kerran – ja sen ainoan kerran, että minusta välitetään. Mutta miksi kaiken piti mennä sille tasolle, että saan sen välittämisen kokemuksen? Aloin saamaan ensimmäistä masennusdiagnoosiani. Luulin sen selittäneen sen, kun olen kokenut itseni aina niin kovin erilaiseksi ja huonoksi – siksi minua ei hyväksytä, en tunne olevani hyväksytty tähän normaaliin väestöön. Jo tietysti pelkästään muista poikkeavan ulkomuodon vuoksi. Tavallaan pystyn sanomaan miltä lihavuudesta kiusatuista on tuntunut. Minä olin sitten se päinvastainen. Olin tikku. ”Lauta, kolvi, lipputanko, luuranko.” Juu. Olin pitkä tikku. Liki 2m ja tyttö. Eihän sellainen sopinut teinimaailmaan, jossa olit cool vain ollessani samis. Koin omallaan vääryyttä, että lihavat voivat laihduttaa ja periaatteessa sen kiusaamisen pitäisi ruusuisin ajatuksin loppua. Minä en voi lyhentää itseäni. Minä en myöskään saanut lihaa luiden ympärille. Minä en voi kasvojeni ”kolvi” ulkonäölle mitään.

Minulla oli niin paha olla, että viina ja seksi astui kuvioon ihan tosissaan ihan liian aikaisin. Molemmat edellä mainitut oli ihan holtittoman käyttäytymisen alla. Viinalla viikonloppuisin turrutin itseni ja tuntemattomien tyyppien mukaan lähdin ihan liian sinisilmäisenä. Ja aina sydän revittiin palasiksi. Koulusta lintsasin tuon tuosta. Hyvä jos kävin 9. luokkaa lainkaan. Läpi pääsin silti. Muistona surkea todistus ja ensimmäinen väkivallan käytön uhka. Ammattikoulu alkoi ja päättyi ensimmäisen 2 viikkoisen jälkeen. Ahdistus oli aivan liian suurta palata takaisin koulunpenkille, vaikka ympäristö ja ihmiset olivat eri. Pidin välivuoden.

Ihan kuin en olisi ollut elämäni lankojen ohjaksissa lainkaan. Enää en tosin pitänyt tunteita sisälläni kokonaan. Purin ne enemmissä määrin juuri viinaan, viiltelyyn ja seksiin. Ainoa fyysinen kosketus jota sain oli miehet. En puhunut kotona, en kavereille, en, koska en pystynyt. Olen aina pelännyt hajoavani kuin säpäleinen ming-vaasi, jos avaan suuni läheisilleni. Sen sijaan vain raivosin heille JA sain siitä sanktiota. Kukaan ei ymmärtänyt, koska kukaan ei osannut lukea ajatuksiani. Minä sen sijaan luin heidän ajatuksiaan ja täten mieleni paheni vain lisää, sillä ”Kuitenkin se sanoo noin..”Sisimmässäni tiesin olevani hukassa, täysin eksyksissä, mutta en osannut lukea karttaa, enkä etsiä oikeaa tietä, en tiennyt miten parantaa elämääni. Koin itseni meidän perheen mustaksi lampaaksi. Vaikka toisaalta annoin itselleni anteeksi pitkässä juoksussa, sillä olinhan hei minä vasta teini ja teinit nyt on vaa sellasii.. Ja sitten taas koin pahaa omaatuntoa ja se vain pahensi oloani ja lisäsi tunteen sivuuttavaa käytöstä. Harhautin itseäni jatkuvalla syötöllä tunnemaailmassa samalla janoten pysäytystä ja homman selkeytymistä.

Avainsanat: , , , , , ,
suhteet mieli syvallista